torstai 18. elokuuta 2011

"Sorsien kohtalon hetki jo lyö"

20 päivä elokuuta.
Sami, Samu, Samuli ja Samuel sakissako juhlivat eikä ole edes sorsankaatolupaa, vaikka huomenna alkaa metsästys

Synttärit:
Briitta Iisakintytär Sutinen 1798, Suolij: No:28 Lähes kaima oli mummunsa Priitta Koskelo. Pappi vain toisella tavalla nimen kirjoihinsa kirjoitti. Riituksi kutsuttiin molempia tarinoitten mukaan. Sisaruksia Briitalla oli kymmenen, mutta itse teki Moilasen Antille  vain kolme lasta. Olisihan niitä enemmänkin ehtinyt, kun ensimmäinen kastettiin jo kolme kuukautta ennen häitä.
Liisa Paulintytär Hiltunen 1829, Kerälä N:13 Monta sukua ehti sekaantua Koskeloitten juuriin Priitan jälkeen ennenkuin tähän Liisaan päästiin. Kauas on jo suorista sukujuurista kulkeuduttu.
Iija Koskelo 1930, Säräisniemi. Toiset viihtyvät tässä maailmassa sadan vuoden tuntumaa ja useimmat lähtevät paljon aikaisemmin. Jotkut vain pistäytyvät. Niin tämä Antti Koskelon ja Iida Karjalaisen yhdestoista lapsikin, jolle vain kolme päivää riitti.
Vesa Juhani Mikkonen 1943 Serkkutyttö Mirja Irmeli Kujala nai Vesan Kujalan sukuun vai naiko Vesa Mirjan Mikkosen sukuun. Oli miten oli, tämä tapahtui toukokuussa ja Vesa kuoli 5.12.2006. Siltainsinööri Esko Samuli Sukanen, Oulujoki,    mutta eläkkeellä on jo tämäkin sillanrakentaja ja niin kannattaa tässä mainita vaimo, Tarja, joka on Sampalle kaksi tyttöä ja pojan tehnyt ja niistä nuorinkin jo aikuinen. Voihan olla, että Samppa ja Tarja jo isovanhempina juhlivat. Ainakin Marenalla lienee parikin tenavaa ja Kallella vaimo.
Marja Kaarina Väinöntytär Kovalainen on alle satavuotias
Sakari Kovalaisen lapsenlapsi tämä Marja on ja Sakari on Liisa Pekantytär Koskelon pojanpoika.
Antti Johannes Kujala, Oulu. on paljon alle sata Tikeserkun ja Salmen nuorimainenkin.

AIKASANAT
               

  Kaikkea sitä omituinen pää pohtii. Niinkuin nyt vaikka sanoja. Yleensähän niitä vain käytellään sen kummemmin niiden lähtökohtia ja alkusyntyjä jahkailematta. Nehän ovat vain symboleja asioille.

                 Aika voisi olla aivan suomalainen sana. Kukaties se onkin, vaikka en sen sanan syntyä tunne, mutta mittaamiseen se tuntuu liittyvän. Ajatonhan on mittaamaton. eihän ainakaan suomalaiseen elämäntapaan alunperin ole kuulunut ajan kanssa hötkyileminen. Aikaa on käytetty mittana jostakin tapahtumasta toiseen tapahtumaan. Onhan se kyllä hyvin pitkien matkojen matkamittakin valovuotena. Joskus olen jonkun juontajan tai julkimon sanovan, että jostakin tapahtumasta on jo valovuosia ikäänkuin valovuosi oli pitempi kuin vuosi. Vuosi lienee aluksi ollut vuodenaikojen vuorottelun kokonainen kierros. Sen pituus on ehkä jonkun verran vaihdellut, koska ”vuodet eivät ole veljeksiä”.

Ennen viljelyksen yleistymistä elämä oli vain kiertämistä riistan kulkemisen mukaan eikä aikaa ollut niin kovin tarpeellista mittailla. Sitten alettiin asettua paikoilleen viljelemään maata vakituisemman turvan hankkimiseksi. Sadonkorjuu antoi vuoden tuloksen tuleentuneena viljana. Se toivottiin riittävän seuraavaan sadonkorjuuseen ja ajan laskeminen muuttui tarpeellisemmaksi.

Värisyksyn vaihtuessa lokasyksyyn ja luonnon siirtymiseen kuolonkaltaiseen lepoon liittyi vuoden vaihtumiseen. Talvi oli parasta aikaa saaliin pyytämiseen metsän haltijoilta, sillä lumi juorusi kulkureitit ja vakituisia reittejään kulkevalle ruuanlisälle oli helppo asettaa ansoja. Talven pituus päivinä vaihteli, mutta kevään koittaessa alkoi taivas vaaleta ja valoisa päivä pidentyä. Luonto alkoi siirtyä kohisten ja tohisten kiireiseen suveen.

Ihmisparat alkoivat olla heikoimmillaan, sillä viljat olivat jo vähissä ja siemen oli säästettävä uutta kylvöä varten. Horjumisesta nälässä tuli sanonta: "Kevät keikkuen tulevi."  Senkin sanonnan merkitys on m
uuttunut aikaa myöten tarkoittamaan kevätsään vaihteluja.

                 Aikailin näissä pitemmissä aikamitoissa. Kauan menikin ennenkuin tarvittiin päivän eri vaiheitten lisäksi vielä tarkempia aikamittoja ja ne tulivat kaukaa Sumerista. Tunti tulee sumerilaisten sanasta stond, joka tarkoitti pysähtynyttä ja paikallaan olevaa.

Päivä jaettiin kahteentoista tuntiin ja joku sitten huomasi, että vaikka yöllä nukutaan ja rosvoillaan, niin hyvä sekin on jakaa samoin osiinsa. Jaettiinpa sitten sekin kahteentoista osaan. Siinä jo riittikin tarkkuutta pitkiksi vuosisadoiksi, mutta vähitellen lähestyttiin nykyisiä kiireisiä aikoja ja niin piti tunti jakaa pienempiin osiin ja niille pienille osille saatiin latinasta minutos, joka on meille lainautunut minuutiksi.

Jossakin vaiheessa sekin yritettiin ottaa käyttöön suomalaisempana käännöksenä: ”pieni”. Sitten tuli vielä kiireempi ja tarvittiin toinen jako. Sille saatiin taas latinasta par secundos, joka tarkoitti toista. Siitä sitten saatiin kieleemme sekunti. Senkin asemesta käytettiin pienen rinnalla sanaa ”toinen”.

                 Olisipa totuttelemista, jos aika ilmoitettaisiin vaikka kolme tuntia, kaksikymmentäkaksi pientä ja kolmekymmentäviisi toista.

Tottumiskysymyshän se vain on, sillä sanoina ne ovat helpompiakin kuin nuo latinalaisperäiset.

Ikivanha sumerilaislaina tunti on jo hankalampi muuttaa, kun se tuntuu jo niin kovin suomalaiselta.

                 Aivan asiasta toiseen lipsauttaen, voisi palata alkuperäiseen käsitteeseen muissakin muutoksesta muodostuneet sanat. Aikoinaan oli vähäisin virkamies keisarin hovissa ministeri, joka tarkoitti palvelijaa, jonka tehtävänä oli huolehtia keisarin takapuolen puhtaudesta ja käymälän siisteydestä. Kovin on sen sanan arvo noussut ja tehtäväkin muuttunut kuvaannolliseksi.

Joskus on huomautettu, että "Aja partasi!" Siihen olen vastannut: "Ajan kohta aikailematta, kun on sopiva ajankohta."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti