Seassa sotamuistokin.

Elokuun 13 pv.

Nimipäiväänsä juhlii Jesse.

Synttäreitä: Margareta Iisakintytär Sutinen, Liisa Euniika Rautio, Anna Reeta Moilanen ja Tero Oskari Rytkönen

Iisakki Sutinen ja Valpuri Hiltunen ahkeroivat pirttiviljelyksessään niin tehokkaasti, että 11 mukulaa saivat aikaiseksi. Kun isosisko, Valpuri, oli kuollut jo pienenä, sai Margareta olla isosisko pitkälle listalle pirpanoita, vaikka syntyikin perheen viidentenä lapsena. Valpurin isoäiti oli Priitta Koskelo, joka aikoinaan Sutiseksi naitiin.

Liisa oli Juho Raution ja Priitta Tuohimaan tytär, joka syntyi Vihannissa 1865 ja hänestä tuli Elias Kujalan vaimo 9.10.1886 Vihannissa.

Liisa synnytti lapsia jokseenkin säännöllisesti kahden vuoden välein kymmenen kappaletta. Ensimmäinen, Priitta Liisa, syntyi 1887 ja viimeinen, Tyyne Dagmar 1907. Liisa jäi leskeksi 4.11.1921 ja leskeysvuosia riitti jatkosodan vuoteen 1943. Liisa oli perusmummu, jonka kuva piirtyi lapsenlasten mieleen ainakin hymyilevästä kuvasta.

Anna Moilanen syntyi 1903 ja tuli Iikka Kuuselan vaimoksi 17.12.1932. Poika ja tytär ennättivät syntyä ennen sotia ja Anna jäi sotaleskeksi Talvisodan aikoihin, kun Iikka kaatui Kesselissä 13.2.1940. Anna muutti lasten kanssa Neittävältä Ouluun ja ryhtyi hierojaksi.

SOTAMUISTO

Kun on varhaisimman lapsuutensa elänyt sota-aikana, on jonnekin sielun syvyyksiin syöpynyt kuvia joista ei kai koskaan eroon pääse. Monta kertaa olen aikonut niistä painajaisnäkymistä kirjoittaa, mutta ovat ne olleet liian kipeitä. Nyt kuitenkin yritän kirjoittaa pois sen painajaisen, joka on herättänyt minut satoja ellei tuhansia kertoja. Saisin nyt vain aloitettua.

Ouluahan pommitettiin monta kertaa ja hälytyksiä oli paljon enemmän, koska hälytys tuli aina ennekuin oli varmaa mihin vihollinen suunnistaa. Pommisuojana oli Haarasen maakellari jokirannassa. Jälkeenpäin ajatellen se oli vain näkösuoja, joka antoi turvallisuuden kuvitelman. Tuskin se olisi kestänyt edes sirpaleosumaa. Sinne kuitenkin hälytyksen tullessa kaikki kätkeytyivät määräyksen mukaan kynttilän valossa perunalaatikoiden päällä istumaan. Kynttilät sai tietenkin sytyttää vasta oven sulkeuduttua etteivät tarkkasilmäiset lentäjät saisi vakoiltua pommisuojan sijaintia.

Olihan se holvattu kivirakennelma, mutta pommien tärisyttäessä maata katosta varisi multaa ja mummut huusivat täyttä kurkkua peloissaan. Tietenkin se pelko tarttui lapsiin ja äiteihin. Välillä mummut aloittivat jonkun virren rauhoittuakseen. Joku komensi hiljaa olemaan, että kuultaisiin pommittajien poistuminen ja vapauttava ”ohimerkki”. Se lopulta kantoi luvan avata ulko-oven ja palata kotimökkiin, jonka keittiönlattian alla oli oma kellari, joka olisi taatusti ollut turvallisempi paikka.

Olin liian levoton ja utelias istumaan pommisuojassa ja kerran sitten livahdin ulos pimeyteen kellarin pimeydestä ennen oven sulkeutumista. Istuin perunapellon laidalla pimeässä ja alkoi kuulua monien moottorien jyrinää. Se koveni ja läheni. Aivan lähellä oli rautatiesilta, jonka molemmissa päissä oli kaksi ilmatorjuntatykkiä.

Ensimmäisenä kuului jyrinän läpi kohinaa ja kaupungin suunnassa syttyi kirkas palopommi, joka valaisi pommittajille kohteensa. Ensimmäinen tulipalo syttyi valaisemaan pilviin asti. Silta piirtyi mustana valoa vasten. Sitä siltaahan kaupungin lisäksi vihollinen piti kohteena, koska junat kuljettivat kiskoja pitkin sotakalustoa rintamille. Siltaan pommit eivät osuneet, mutta joku pommi osui ylävirran puolelle jokeen ja sen kohottama vesipatsas heitti pisaroita rannalla istuvan pikkupojan päälle.

Kaupungissa paloi jo monta tulipaloa, jotka näyttivät punakeltakukkaisilta pensailta. It-tykit alkoivat ampua lentäviä pommikoneita osumatta ainakaan sillä kertaa. Niiden jyske sai kuitenkin korvat lukkoon. Jossakin meren yllä koneet kaarsivat takaisin ja niiden jyrinä ei enää pelottanut, koska ne olivat pommilastinsa jo pudottaneet ja matkasivat takaisin rintamien taakse omalle kentälleen. Niitä saattelivat it-tykkien osumattomat laukaukset harvakseltaan. Sitten kuului se hälytyssireenien ”ohimerkki” ja pommisuojasta alkoi tulla väkeä ulos. Minua huudeltiin, mutta en heti kuullut, koska korvat soivat vielä pitkän aikaa. Lopulta mummu löysi minut rantapenkereeltä istumassa märkänä ja kylmissään. Äiti ei koskaan saanut karkumatkastani tietää, koska mummu ei uskaltanut kertoa minun päässeen häneltä karkuun.

Luultavasti kaikenlaiset vähäisemmät pelonaiheet ovat senjälkeen tuntuneet niin olemattomilta, että olen ollut läpi elämäni tyhmänrohkea. Toivon vaan, että sain tähän kadotettua sen uudelleen ja uudelle toistuvan painajaisen.