perjantai 5. elokuuta 2011

Elokuun kuudes

Toimi ja Keimo ovat tämän päivän nimipäiväsankarit.
Huomasin, että blogi päivää jutut eilisiksi. No, ei se mitään. Kyllä nyt on elokuun kuudes.

Synttäreitä: Johan Elias Kujala, Eila Kaarina Sukanen, Kyle Johan Walitalo  (ja muuan Eino Leino, joka ei ole sukua, vaikka onkin Kainuusta.)

Hääpäivä: Aatami Pekanpoika Koskelo ja Stiina Matintytär Seppänen vihittiin 1871, mutta en tiedä oliko siitä mitään seurauksia.
Aatami oli kumminkin Pekan viimeisen liiton nuorimmainen ja Pekkahan kuoli vesipöhöön kolmisen vuotta nuorimmaisensa syntymän jälkeen. Pappi-mokoma ei kylläkää Pekkaa tähän vaimoon vihkinyt.

Eila Kaarina oli Fransin tytär, joka syntyi Punkalaitumella 1928 ja kuoli Salossa 17.3.2004. Naituaan Eilasta tuli Rouvari ja perheeseen syntyi tyttö ja poika.
Kylekin on niitä ”amerikanserkkuja” joista ei paljon tiedetä. Isä oli Bruce ja äiti Tina Isoisä oli Robert ja isoäiti Myra Kinnunen. Robertin vanhemmat olivat Kaino Adolph Walitalo ja Sylvia Sophia Kallio ja Sylvian isoisä oli Elias Kujala ja isoäiti Liisa Rautio niin, että Kujalain sukukuntaan tämä kuuluu kuitenkin jotenkin kaukaisesti.
 Jukka ammuttiin Neuvostoliitossa vakoojana, Väinö "hukkui vesiämpäriin" kuulusteluissa  Viipurissa. Kaksi nuorinta palvelivat merimiehinä ja kuolivat molemmat n.s. lentävään keuhkotautiin.

Uneksijan kirjoituksia:

Isoisä, Kujalan Jukka, (Johan Elias), Jussi ja millä nimellä missäkin hänet tunnettiin kirjoitteli Uneksijan nimi-merkillä lehtijuttuja. Osa on kopioita käsikirjoituksista ja osa vanhalla fraktuuralla painetun tekstin tuhruisia kopioita, joten tulkintavirheitä voi tulla.

Pääsiäisunija

Myrsky repii ja rämyyttelee navetan räppänää saaden aikaan epämieluisan äänien sekoituksen. Toisinaan kuulostaa sipsuttavalta askelten ääneltä, toisinvuoroin tuntuu kuin olisi jonkun työpajan ovella kuulemassa kaikkien työaseiden yhteistä jytyä.

Punikki höristää korviaan muistellen vuosi taaksepäin tapahtunutta navettavierailua. Mitä selvemmäksi saa märehdittyä tapahtumat, sitä levottomammaksi käy Punikin mieli. Hermostuneesti liikahtelee korvalehdet, hermostuttavasti tihenee kellon kalahdus.

Kylmä hiki kihoaa Punikin karvapeitteiseen ihoon, väkisin tulee ilmoille valtavaa tuskaa ilmaiseva ynyminen.

Kello kalahtaa kovemmin ikäänkuin pisteeksi ajatukselle. Se oli armonvuosi 1918, kun näihin aikoihin, jatkaa Punikki; kadotin setäni, isäni, emoni, appeni, hiehoni. 

Se oli kamala rullien vaellus. 

Huoaten kääntyy Punikki parressaan, ehkä toinen kylki muuttaa muistot kauniiksi unelmiksi. Hiljalleen vaimenee myrskyn voima, räppänä vaan räpättää. Alkaa jo tuskastuttamaan tämä öinen navettailma. 

Luonto alkaa heräillä, auringon kultainen kehrä kohoo näköpiiriin. Kukko orrella kiekuu kuudennen aamutunnin alkavaksi. Taitaa olla jo meidän, rullien, toimiaika ohi.. Parasta, että luikimme pimentoihimme takaisin ennen ympäristön täydellistä heräämistä. Niin alkaa kokoontunut rullijoukkue siirtyä ulos navetan
ummehtuneesta yöilmasta. Hetken kuluttua kuuluu navetan pimennosta yhteinen helpotuksen huokaus. Pöyhinnän kestäessä on koko navettakunta herännyt.  

Keskustelun alkoi pienin punikki kysymällä: ”Mitä nämä harmajanvalkoiset olivat?”
 –”Ne olivat Pääsiäisrulleja, lapsukaiseni.”--
--”Mitä ne täällä kävivät?--”
--”Rikkoakseen meidän kauniit unelmamme kesästä ja viheröivistä leikkitarhoista.— Vastukseen tyytyen pienin punikki jää mietimään luomkunnan kruunun nykyistä kehitystasoa armon vuonna 1919.

Uneksija.
IHANTEEN HAUDALLA.

Hiljaiset Toverit! Seisoessamme tämän suuren veljeshaudan partailla raskain sydämin lyötyinä ja vartioituna, monet ovat ne huokaukset, jotka nousevat lukemattomista vastausta odottavista ihmisrinnoista.

Vastausta tuohon ikuiseen kysymykseen: Turhaanko taistelitte? Turhaanko kaikkenne annoitte? Tuliko vapautenne hetki hiukkaakaan lähemmäksi. Tarjoaako maailma hellästi huoltavat käsivartensa. Te hiljaa lepäävät toverimme.! Levätkää siinä uskossa, että oikeus on voittanut, Vapaus on koittanut, sillä eihän taiston
tuoksinassa voinut nähdä kumpi oli voittava. Me toverinne, jotka hautanne ympärillä hiljaa kuiskimme, tunnemme kuinka kapitalismin ote puristaa tiukemmin, mutta me uskomme, että se on ohimenevää. 

Turhaanko kaaduitte? Ei, te ette kaatuneet turhaan, sillä kaatuessanne toitte rohkeutta rintoihimme taistelemaan edestä leivän, hengen, kunnian, eestä työn oikeuden. 

Toverit! Voittaja sanoo teidän kaatuneen kavaltajina, pettureina, roistoina. Tahdoitteko todella kavaltaa isänmaanne vihollisille, vai olitteko suuruudenhulluja vallan janoojia, jotka himoitsitte valtaa saadaksenne elää hekumassa edeltäjienne tapaan saadaksenne ohjata piiskan iskut veljienne selkään.? Ne iskut, jotka vuosisatoja ovat kirveelle tomia selkiämme? Näin aprikoiden seisoo tuhatpäinen rahvas hiljaa huokaillen.

Ei toverit, te ette ansaitse niitä raaásti vasten kasvojanne heitettyjä solvauksia, likatulvan tavoin voittajan huulilta ryntääviä rumia nimityksiä, joita oman arvonsa tunteva kansalainen katuu joskus. Ei toverit. Te ette kaatuneet isänmaan kavaltajina, ette suuruudenhulluina narreina, ette yhteiskuntaa onnelistuttavan hallituksen kumoajina.
 
Me, täällä kuiskivat toverit, tunnemme ja tiedämme ne syyt, ne alkutekijät, jotka nostivat teidät ase kädessä selviytymään siitä taloudellisesta ahdinkotilasta, johon meidät saaliinhimoinen kapitalismi syöksi maailmansodan kautta. Me tunnemme, toverit, sen sisäisen taistelun, jonka tekin taistelitte hakeaksenn rauhallista tilanteesta selviytymistä, ennenkuin tartuitte aseeseen ja siksi te ette ole kavaltajia, roistoja, sillä aina on oleva sorretulla oikeus taistella sortoa vastaan. Levätkää rauhassa, toverit, voittajan onnellinen hymy huulillanne.

1919

Odotimme. sillä tiesimme me kuusivuotiset, että osa meistä saa viettää joulua omaistemme ja toveriemme seurassa, sillä parina edellisenä päivänä oli jo huudettu saunaan puhdistautummaan noin nelisenkymmentä toveriamme. Odotuksesta uupuva sydän pamppaillen kuuntelimme vapauteen laskettavien nimihuutoa.... Mitä? Kuulinko väärin? Ei ei , totta se on. ”Jussi, Jussi,” kuuluu toverieni suusta.ja ilosta säteilevin silmin puristaa elinkautinen kättäni. ”Onnea mukaasi jouluevääksi!” Onnen huumassani en tajunnut toverieni onnittelua. Kaikki oli kuin unta. Selvittyäni ja saadessani mielenmalttini takaisin, tunsin kuinka väärin se on, että me lähdemme vapauteen tovereittemme jäädessä edelleen Raatin piikilanka-aidan sisäpuolella vallitsevan mielivallan alle. Tovereitteni, jotka eivät ole enempää syylliset, kuin me poispääsevät. He ovat vain enemmän uhranneet tämän kärsivän ihmiskunnan kärsivän työväenluokan puolesta ja meidät vähemmän uhranneet lasketaan vapauteen. Näin miettien tuijotan tuon elinkautisen sisäistä varmuutta kuvastaviin kasvoihin.

--”Saunaan, saunaan”- kuului vartijan käskevä huuto. Oi, anteeksi te toverit. Kyllä koetamme tehdä voitavamme teidän ja koko sorretun luokkamme hyväksi olisin tahtonut huutaa heille hyvästiksi, vaan vartijan tuuppiessa meitä ulos murjusta jäi se vain ajatukseksi.

Enpä ole tässä saunassa ennen nähnyt noin toivehikkaita kasvoja. Kaikkien silmät säteilivät onnesta, kun vapautta taas pitkän, helvetillisen vankeuden jälkeen oli edessä ja varmasti jokainen haaveili rakkaittensa jälleen tapaamista. 

--”Hei pojat, kapsäkit käsiin , portista ulos. Mars, mars!” –soi jo leikkisämmin vartijan ääni meille vapauten astuville. 

Nyt on jo vuosi kulunut näennäisessä vapaudessa. Ruumiimme on kahleista vapaa, vaan sielumme on kaksinverroin vanki. Omasta vapaudestamme emme voi nauttia ennenkuin on koko luokkamme vapaa, ei ennenkuin luokkatuomioitten telkeämät toverimme astuvat vapauteen.

Siis vapaana olevat toverit, velvollisuutemme on tehdä työtä tovereittemme ja koko työväenluokan vapauttamiseksi alennuksentilasta, mihin meidät kapitalistinen järjestelmä on painanut.

Uneksija       

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti