Elokuun 24 pv. Pertulta peräti pois.
Paljon ei ole tietoja Perttu Juhani Heikinpoika Ylitalosta, mutta juuret juontuvat Sutisten ja Moilasten kautta siihen Koskelon Priittaan, josta nyt on jo tullut varsinainen keskushenkilö jo pelkästään siksi, että hänet rappasotien aikaan ryssät pilasivat. Vanhempia sisaruksia Pertulla oli jo seitsemän, kun Reeta Moilanen vielä viimeisen poikansa saunan lauteen alta kaappasi. Voihan se olla, että Perttu syntyi jo oikein kätilön avulla asianomaisessa laitoksessa. Pesueen syntymäaikoja ei minulla näy, muta Heikki on syntynyt 1910 eikä Reeta kai vanhempi liene ainakaaan paljon. Reetan anoppikin oli Reeta, mutta Sutinen. Voisi arvella tämän Pertun ehtineen maailmaan vasta sodan jälkeen tai kesken ihan pikkuisen. On sentään edellinen muksu, Väinö, saanut syntymäaikansa kirjoihin ja se on 1936. Silloin voisi Perttu olla nyt yli seitsenkymppinen.
Selvästi vanhempaa polvea on Perttu Matinpoika Koskelo, joka Amerikkaan lähti. Askankylällä Perttu syntyi 29.4.1859 ja Atlantic Minessa Michiganissa kuoli 5.5.1936. Lohtajalla syntynyt Maria Korvela ryhtyi Pertun akaksi 1889 tienoilla ja niillä tienoilla syntyi jo William Koskela ja kymmeneen lapseen riittivät Pertun siitostyöt, joten kyllä Koskelon sukkua Marian kupeista Amerikkaa alkoi valloittaa.
Perttu oli Iikka Liisanpojan serkku.
Vielä kauemmas muinaisuuteen mennään ja löytyipä listoilta Perttu Mikonpoika Kyssä, joka on syntynyt Huittisten Kaharilassa 12.4.1540. Mistä lie niin tarkka syntymäaika papereihin eksynyt. Vaimon nimestä ei ole haisuakaan, mutta poikia oli ainakin kolme ja saattoi olla jokunen tytönhuitukkakin, mutta niistä ei niinä aikoina välitetty, jos eivät tuoneet kotivävyä tarpeeseen. Antti syntyi 1575 ja Klemetti 1577 ja sitten Sipi 1580. Näitten väliin ei juuri tyttöjä mahdu. Sipi vasta merkittävämmin sukua jatkoi Tuomaalla ja Tapanilla. Pari polvea vielä ja ollaankin jo ensimmäisten Rytien kanssa tekemisissä.
Synttärit:
Saara Matintytär Turpeinen 1807, Hyrynsalmi, Kerälä Slut Lienee papilla ollut kiireitä tai saattoihan elonkorjuun aika olla kiireinen Turpeisillakin, kun tyttö ehdittiin kastamaan vasta kuukausi syntymän jälkeen. 27 vuotta Pekkaa nuorempi Saara oli Pekalle ryhtyessään.
Pekallahan oli ollut jo Anttosen Margetta ensimmäiset kahdeksan kersaa tekemässä ja sitten Margetta sortui kuumeeseen 15.6.1826 nuorimmaisensa ollessa vasta vajaan kahden vuoden ikäinen.
Vuoden päästä Pekalla oli toinen Margetta vihittynään ja 30.1.1828 syntyi jo Matti, jolta Perttu ja Matti lähtivät Amerikkaan. 5.11.1832 kuoli sitten toinen Margetta nälkään ja tauteihin. Tämä Margettakin oli Pekan ikäluokkaa ja kaipa Pekka ajatteli, että nuori akka kestää pitempään ja otti Saaran, mutta eipä pappi suostunut enää vihkimään.
Kestihän se Saara. Teki Pekalle kolme mukulaa vihkimättä, mutta kyllä pappi ne Koskelon Pekan jälkeläisinä kirjoihin pani. Vanhimmat tyttäret Pekalla olivat Saaraa vanhempia ja Anttikin vain puolisen vuotta Saaraa nuorempi. Kävi sitten niin, että Pekka kuoli vesipöhöön 15.8.1847, mutta hautaamisella ei pidetty niin kiirettä. Mahtoi olla loppusyksystä jo hyvinkin vesipöhöinen ja taisi jo jäätyäkin ja jo vähän sulaa uudelleen ennenkuin multiin ehti 26.3.1848. Ennen pahinta kelirikkoa kumminkin. Voihan olla, että Pekka hukkui, mutta papereihin tuli väärä veteen liittyvä kuolinsyy. Se selittäisi tuon viivästyneen hautauksen, kun ruumista ei aina niin pian löydetty.
Saara eleli Pekan leskenä vielä pitkään. Hän kuoli 78 vuotiaana 23.11.1885 Lylykylällä.
Tarinaahan se on, ettei pappi muka vihkinyt. Vihkimistiedot vuosilta 1837-1843 ovat vain kadonneet. Mutta eihän me niin arkipäiväistä selitystä oteta lukuun.
Loviisa Wilhelmiina Iisakintytär 1848, Hämeenkyrössä. Hän oli Frans Emil Sillanpään äiti. Erinäisten kiemuroitten kautta "Taata" saadaan yhteen suvun sivuhaaroista.
Hilda Alice Tuomaantytär Moilanen 1888, Puolanka. Kaiponen tuli tästä puolankalaisesta tytöstä Amerikassa ja voi olla, että nuo etunimetkin amerikkalaistuivat siellä lännenmailla. Charles oli sen Kaiposen nimi, joka Hildan sai vaimokseen ja Eleanore heille sitten ainakin syntyi liiton seurauksena. Hilda kuoli lähes 82 vuotiaana Bruce Crossingissa Missourissa, jos minä nyt oikein tuon Amerikan valtion lyhennyksen ymmärsin. Lienee selvää, että sitä Priitta Koskelon haaraa tämä tyttö oli.
Sirkka Liisa Kaarina Koskela Vaala. Pikkuserkku, jota en ole koskaan tavannut on tämäkin. Aukusti Koskelon pojan, Einon, lapsista vanhin Sirkka Liisa on kumminkin.
Hääpäivä:
Lauri Laurinpoika Moilanen ja Anna Juhantytär Hiltunen vihittiin 24.8.1811. Anna oli Koskelon Priitan pojantyttärentytär ja isoäidiksi oli osunut Anna Heikkinen. Lauri oli jo toinen Moilanen Annalla. Ensimmäinen oli Matti, jolle Anna ehti antaa kaksi poikaa ja tälle Laurille sitten kahden pojan väliin yhden tyttölapsenkin.
Tulisikohan jatkoa siihen herrajuttuun?
Eipä tullut. Odotellaan. Pistänpä täytteeksi omiani.
”Ole kiitetty Elämä...”
Joskus takavuosina pyöri TV:ssä sarja ”Suomalaisia Tähtihetkiä”. Yhden jakson motosta nappasin tuon otsikkoni. Enkä syyttä. Eihän se ole tapanani.
Nariseminen olisi paljon helpompaa. Surkea lähtökohta köyhyydessä, jolle ei ole sanoja. Miksi siitä narisisin, kun en paremmasta silloinkaan tiennyt. Saati nyt. Jos talvella paleltiinkin, niin olipa kesät lämpimiä.
Elämä on kuitenkin ollut täpötäynnä tähtihetkiä, jotka loistavat sitä kirkkaampina ja lopulta olen kuitenkin saanut niin moninkertaisesti enemmän kuin olen osannut odottaakaan. Vielä runsaammin siihen nähden, mitä muut ovat minulle suoneet. Onnekseni he eivät sitä tiedä...
Ja pitääkö tässä nyt vaihtaa tuo lainattu otsikko, joka on lainattu siihen ohjelmaan erään muinaisen runoilijan runosta. Oli joku laittanut juuri lehdessä juttunsa otsikoksi ”Ole kiitetty eläin...”. Se nyt on semmoinen väännös, että jääköön omaan arvoonsa.
Enkä vaihda.
Muuten kyllä tässä joutuu vaihtamaan milloin mitäkin ja onhan tuota tullut milloin mitäkin vaihdettua tilanteitten mukaan.
Mikäpäs siinä.
Eipä sitä olisi pikkupoikana osannut kuvitellakaan, vaikka perin paljon sitä mielikuvitusta olikin, miten maailma muuttuu noin puolessa vuosisadassa.
Onhan siitä jo yli 70 vuotta, kun synnyin puoli vuotta ennen talvisotaa, joten siihen liittyviä kuvitelmia ei paljonkaan ehtinyt syntyä. Jatkosodasta sentään jotakin jo mieleen jäi eikä pelkästään mukavia tapahtumia, vaikka jännittävää olikin katsella joen yli kaupungin paloa ja pommien nostattamia hyökyjä niiden tippuessa jokeen. Siltaa yrittivät pommittaa, mutta eivät osuneet. Ei se silti ilmatorjunta sen paremmin osunut vaikka jatkuvasti ampua jytistivät. Kai niistä joku kone joskus putosikin, mutta enpäs muista ja riittihän niitä.
Aivan uusi asia oli sitten rauha. Kun ei muistissa ollut semmoista ennestään, niin kyllä siihen oli totuttautumista. Ainut ennestään tuntemani Rauha oli isän serkku, joka välillä asusteli meilläkin sodan aikana.
Oli sitten aika lähteä koulutielle ja vähentää leikkimistä. Neljä luokkaa ne sietivät minua kansakoulussa, mutta sitten opettaja määräsi menemään oppikouluun. Mitähän senkin päässä liikkui?
Lyseoon oli lyhin matka ja sinne pääsin. Luokanvalvoja piti tervetuliaispuheen, jossa kertoi, että Lyseo oli tarkoitettu kaupungin herrasväen parhaille pojille, mutta harmittavasti nykyaika toi sinne myös nurjanpuolen ryysyläisiä viemään opiskelupaikkoja paremmiltaan pelkkien pisteitten perusteella. Ei siinä mitään. En minä ymmärtänyt sen puheen minua tarkoittavan.
Sama opettaja kuuli aina vastaukseni väärin ja antoi ruotsinkielestä nelosen joulutodistukseen.
Tammikuussa sain sitten heti koulun alkaessa samalta luokanvalvojalta kuulla olevani koulun tyhmin oppilas, joka ei edes ymmärtänyt palata sinne minne kuuluin. No, eipähän kenenkään toisen tarvinnut olla se tyhmin. Olisi voinut vaikka hävetä.
Kovapäinen olin. En siitäkään ymmärtänyt, että kansakouluun pitäisi takaisin mennä. Luulin vain, että isommalla äänellä saisin opettajan kuulemaan vastaukseni oikein.
Olihan se luonnollista, että tuplata se ekaluokka piti, kun kerran oli koko koulun tyhmin oppilas. Mikäs siinä?
Kirjojen hankkimiseen ei rahoja riittänyt, kun lukukausimaksukin saatiin lainaksi enolta. Vihkoihin ja kyniin ja sen semmoiseen hupeni kaikki liikenevä raha. Varsin pian kyllä pääsin kesäajaksi töihin ja pienistä tienesteistä riitti jo lukukausimaksuihinkin.
Oli toki mukaviakin opettajia. Erityisesti historiassa oli oikein asiaansa ja alaansa innostunut miesopettaja, joka laajensi näkemystä paljon oppikirjojen ulkopuolelle varsinkin historiakerhossa, joka kokoontui viikoittain kouluajan jälkeen.
Siitä kerhosta tuli innostuttua muuhunkin kerhotoimintaan ja lopulta olinkin kaikissa kerhoissa mukana ja lisäksi partiossa ja kun ikää riitti, niin Kansalaisopiston opintopiireissä. Kaikkeen saattoi osallistua ilman paineita, kun oli koulun tyhmin oppilas. Ei tarvinnut keskittyä koulumenestykseen.
Työhistoriaa en ala luettelemaan, sillä pätkätyöläiselle niitä työpaikkoja kertyi pikkuista vaille tuhoton määrä. Työpaikka vaihtui useimmiten kyllästymisen tai paremman palkan takia.
Jossakin vaiheessa aloin ihmetellä tyhmyyttäni ja menin ammatinvalinnan ohjaukseen kyselemään, että tulisiko minusta isona mitään.
Antoivat ensimmäiseen testiin kymmenen minuuttia aikaa. Olin valmis viidessä minuutissa ja panin tupakaksi. Testaaja kysyi, etteikö onnistu. Sanoin, että valmis on, mutta täytyy kai se odottaa se aika täyteen. Testaaja nappasi paperin pois ja sanoi, että testin aikarajat ovat semmoiset, että testitulos katsotaan virheistä ja siitä paljonko testi jäi kesken.
Ei siitä virheitä löytynyt. Samaan tahtiin menivät muutkin testit ja jossakin vaiheessa koko laitoksen henkilökunta oli salaa tarkkailemassa testiä.
Psyykkisen testin jälkeen ilmoitettiin tulokseksi, ettei koulupohjallani ole tarjolla mitään ammattia, joka vastaisi testituloksiin.
Siinä se oli tuomio pätkätyöläiseksi.
Niinpä sitten elin elämäni uusiin ammattialoihin ryntäilemällä ja siinä ohessa tuli harrastettua joitakin aviollisia ja aviottomia suhteita, joista syntyi seurauksia. Eläkkeelle onnistuin pääsemään alle 50-vuotiaana, kun ei enää ollut mitään sopivia ammatteja tarjolla ja yrityshommatkin olivat jääneet harrasteluiksi.
Sain kuitenkin niin hyvän eläkkeen, että vuosien myötä sain maksettua työnteosta kertyneet velat ja nyt on lupa puuhata kaikenlaisen mielenkiintoisen kimpussa taloudellisista huolista vapaana ja parhaassa mahdollisessa ihmissuhteessa.
”...siis ole kiitetty elämä...”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti