Askanmäen Kaunis-Kaija

Kainuulaisista kansantarinoista eräs tunnetuimpia on kertomus Askanmäen kauniista Kaijasta. Kansan suussa perimätietona sukupolvesta  toiseen kulkeneen tarinan mukaan vihavenäläiset ryöstivät hänet rappasotien aikaan Venäjälle. Toisessa tarinaversiossa komea kaupparyssä sai Kaijan lähtemään mukaansa vapaaehtoisesti. Jokatapauksessa Kaija onnistui myöhemmin karkaamaan Venäjältä ja palaamaan takaisin kotiseudulleen Puolangalle. Vuosikymmenestä toiseen tarina on säilyttänyt poik-
keuksellisen salaperäisen lumovoimansa ja kiinnostavuutensa.  Se innoitti aikanaan Juhani Ahon kirjoittamaan Juha-romaaninsa. 

Kaunis-Kaijan tarinatoisintoja on taltioitu myös kirjallisesti. Kertojalta toiselle siirtyessään juttu on värittynyt ja aikojen saatossa muuttunut. Kaijan kotipaikaksi mainitaan useimmiten Puolangan Askanmäki, jonka emäntänä hän on ryöstöhetkellä. Useimmissa versioissa Kaija saa Venäjällä asuessaan lapsen. Tarina myös päättyy aina samalla tavalla: Kaija palaa Askanmäkeen ja saa talon emännyyden takaisin, vaikka hänen miehensä on ennättänyt mennä uusiin naimisiin. 

Onko Askanmäen Kaunis-Kaija historiallinen ja todella joskus elänyt henkilö? Tähän kysymykseen ei varmaa vastausta ole voitu näihin saakka esittää, vaikka tarinaa on poikkeuksetta pidetty tositapahtumiin perustuvana.  Kaijasta ei ole löydetty vanhoista 
asiakirjoista merkintöjä, jotka vahvistaisivat perimätiedon esittämiä kuvauksia hänen elämänvaiheistaan. 


"A kaunis ollah, ei tapeta!" 

Askanmäessä (vainolaiset) kaiken hävittäneet mikä ei pakoon päässyt. Ollu kesä, ja väki niityllä. Teeri ollu uunissa pannussa paistumassa, niin sen ottaneet laukkuusa ja virsun pannuun panneet. Ja muori ollu talossa, niin sille sanoneet:  "A muistat sie muoriseni huomennai tämän vierahan virren värsyn: a teererä hyyrerä sumpsassa lauloa, a virsura kursura pannussa paistuu". 

Kun emännän ottivat, tuumanneet jotta mikä tälle tehään, tapetaanko, niin yksi oli joka sano: "A kaunis ollah, ei tapeta". Ja totta se se otti sen hoteisiinsa. Kaija rikas kun oli, on ottanut jotain, rahaako vai mitä mukaansa, kun on lähtenyt.- - - 7 vuotta Venäjällä, yhen lapsen. Yrittäny karkuun, vain tavattu ja vahattu sitte ja sanottu: "Jos vielä yrität karkuun, niin tapetaan". Kesällä sitte karkasi. Kun miehet oli töissään, marjan aika. Ja kuunteli vielä Kaija-riepu sillan alla - joki kun kuivana kesällä, passasi sillan alla piillä - kuunteli kun puhuvat, jotta nyt jos tavattasiin, niin tapettasiin.
 --------------


Kotiisa, lypsylle - - - pantu isännälle valta, jotta ottoa kumman tahtoo, vanhan ottanu, uusi erotettu.  
  
"Niin kerto vanaha Lassi-vaenoa..." 

Askanmäessä asunut Lauri Moilanen (1813-1878) on aikoinaan kertonut Kaijasta seuraavan varsin seikkaperäisen tarinaversion. 
Kaija on ollu Askanmäen talon tyttö. Erinomaesen ihana ja maenittavan hyvä ihminen. Tytöstä lähtiin ollu kutunnalleen "Askanmäen kaonis Kaija". Kaijalle mieheksi, vävyksi 
Askanmäkeen on tullu Jaurakan Turpeisesta mies, ollu arvattavasti Turpeinen. Jälestä päen ei maenita Askanmäessä Turpeisie. Päenvaston on Askanmäen suku ollu parisatoa vuotta Moelasie. Moelasie ollu Askanmäessä satoja vuosie. Mittee sit’ tyhyjee 
Turpeisista? Ennen oli Koskeloeta. Ollu Kaijalla veli, pyssymies, mehtämies, ja kyllä se on ollukim metällä sillon kun ne on sen kaoniin Kaijan vieneet. Askanmäen Lassi-vaenoa se mulle muisteli niitä. 

Väki ei oo olluk kotona, poeka pyssysä kansa, isäntä missä lie ollu. Ei ne oo Askanmäkeä polttanu, ottaneet rahoja ja emännän pitännä vielä sanoa ... pelotelleet: jos et sano missä rahat, he tappaa. Naesväkii ollu työpaekassa isännän kansa. Ei oo Askanmäessä soaneet murhata ihmisie. Kaijalla ollu  yksi lapsi, poeka, se jeäny pirttiin kätkyveen. Liekö lapsella ollu joku hoetaja mummo,  johi ollu sillä kumppalina, vaen oekea työväki ollu työpaekassa isännän kansa. Vannotettu ja rahat soatu. Mielistyneet jotta kun on kaonis, ja ottaneet matkaasa. 

Niitä ei oo kovin palijo sattunu niitä vihavenäläesie, niin on pitännä lähtä vähän kun karkuuttamaan ja sillä ne ei oo siinä ennättäneet palijo pahojaan tehäkkään. Isäntä ollu vankka mies; heti se on tullu kun on jäläkeen koettanu. Oli sanonna että jos hän tapovaa 

emäntäsä, kyllä hän tuopi poes. Vaen mehtään karkuuttaneet, ei isäntä tavanna. 

Vuosiko kaksiko jo kulunu, eikä Kaijaa alakanu kuuluo. Ja kuv venäläeset yleesä kaekki tappovat, ketä käsiisä saevat, nim peätettiin, että Kaijanni ovat tappanu. Isännällä ollu erinomasen hyvä piika, sen ottanu talouven hoetajaksi. Se piika oli vielä ollu siellä työpaekassa sillon kuv vihovenäläeset kävivät ja Kaijan veivät ja se piika oli ensinnä tullu pihaan sieltä työmoalta, niin lapsi oli itkeny kätkyvessä ja sille rientäny, käsijään ojennellu. Siin'onvanaha ihminen johi ollu, se sanonu jotta emännän veivät. Piika ottanu 
lapsen syliisä ja siihen lapsi turvaonu ja rakastunu. Ja sitte isäntä tullu heti perässä ja nähny poekasa sen piijan sylissä. Ja se lapsi oli sitä piikoa alakanu äetikseen kuhtuo. Ja sen piijan oli isäntä ottanu ensin niinkun emännän sijalle, se alakanu taloutta hoetoa. Ja sitte kun Kaijan luultiin varmasti kuolleen, kun ei siitä mittää kuulunu, rupesi isäntä miettimään jotta ottaa sen piijan oekein emännäkseen... se kun oli oekea ihminen ja lastae hoetanu kun omoa lastaan, ja talona oloe sen kansa onnistunu. 

Oli isäntä menny papin puheille jotta oesiko se sovelias häne ottoa uusi emäntä. Ja pappihi kum piti isänteä niinku aenahi leskimiehenä, kuulusteli onko Kaija elossa, van kun ei kukaa tienny elävän, myönti jotta isännän ottoa uusi emäntä ja niin ne kuuluutettiin ja nii otti isäntä sen piikasa emännäkseen ja vaemokseen ja ne vihittiin niinku aenahi. 

Miten Kaijan perille kulettaneet, se on tietimätöntä kaekille. Oli siellä esinnä pietty vankina, ei uskottu ei mihinkää jotta se karkovaa.  Ja sillon ollu ikävä, niin kulumaton aeka jotta se ei oo tahtonna tulla toemeen. Väen peloteltu jotta jos et oo mieliksi, niin tapetaan. Ei oesi suostunu, van on väkivallalla pitäneet akkanaan. On siinä talossa ollu vanaha muori. Ja hyvänä se on se mies koetellu piteä sitä Kaijoa. 
Rannin ukko neuvonu kahen kesken jotta koettaa olla niinku aenahi, ethän sinä millonkaa teältä peäse jos aena oot vastaköysin, ne pitää vaen aena vahtisa alla. Ukko sanonu jotta ei sanoa että hän neuvoo, ne muuten tappaa. Kun mies nähny jotta sillä on ikävä, reistannu jollae laella viihytellä. Ja on sitte Kaija reistannu olla vapaallisena ja 
hoetanu taloutta ja ollu rehellissä ja tehny emännän töetä. Ja oli kolome lastae soanu sille venäläeselle, niitä hoetanna ja hyvänä pitännä. Se  ukko neuvonna jotta heitähän vaen lapset johonni hyvästi, kyllä ne niistä lapsista kuitenni huolen pitää, ei sitä tarvihte 
murehtie. 



Niin sitte isäntäväki lähtennä kesällä mehtään töehesä, niin sillon lapsesa Kaija houkutellu, linkkuveiten vanahimmalle käteen pankolla antanu ja kätkyvessä olevalle lusikan jota jeäny imemään, ja suuta antanu jotta viime kerran suuvellaan. Ja sitte lähtennä lapsenriepuja pesemään. Kun on ne pessy, levittäny sitte ne pientarelle kuivaan, ja sieltä lähti pakomatkalleen. Esinnä ottanu - se  kun on se ukko kaekkea neuvonna - kaevolta vettä ja nakanna jälelleen, jottei se koerankuontolaenen heti jäläkeen lähtisi, ja 
nakkoamalla kiulun heittännä. Siitä lähteny juoksemaan mehtään. 

Isäntä kun tullu kotiin, lapset itkeny jotta äeti menny riepuja pesemään. Se kun ennenni käöny marijassa, oli isä sanonna, kun nähny jotta rievutki niin hyvästi laetellu, jotta outtoatehan, kyllä se äeti tuloo, se on menny marijaan. Eikä oo lähteny heti jäläkeen. 

Aekoa kulunu ja kun ei oo alakanu tulla, ne on lähtennä sitte jäläkeen. Ne on ajanu siltaan asti, se on koerankuontolaenen tullu aevan  jäläkeä myöten. Kaija lymynny sillan alle, ei havanneet. 


Ja sitte peässy - se on Kaija ite sitte kertonu - syöny marjoja varsineen. Ja se on neuvonu se venäläenen jotta veihti ottoa matkaasa jotta kiskoa tuohi selekääsä kun sae sattuu, jottei kastu ja palellu, tuohilevyn alla sateella kulukenu. Suoloja, hienoja suoloja 
ollu, tehä lippi ja niitä panna lippiin ja vettä siihen ja sitä ryypätä, kun syöpi marjan varsie, jottei hiuka. Ja rintasa lypseä jottei kipeö, kun imevä lapsi jeäny. Ja neuvonu merkit puista, jotta eteläpuolella on tuuhovammat oksat ja paksumpi noava, ja kusijaespesän peä on eteläpuolelta palijas ja terävämpi vaen pohjospuolelta moatuu, ja 
marjanvarsie ottoa. Metässä käsin ukko neuvonna, kun niin seäliksi käöny. Ja suuret syömmoat sillä merkillä kulukenna. Moatessa sammalie koota ympärilleen jottei kylymä käö ja tuohilevyö piteä tuulensuojana ja peittona.  Ja yöllä kulukenu ja päevällä levähtäny. Jos tuloo tuntemattomie ihmisie ja ne kysyy jotta missä sinä kulet, sano jotta lehmän haussa jotta eivät tiijustele sen paremmin.  Järvenkulut neuvonu jotta sinun ei soa yhestää järvestä lähtä pohjospuoleti kiertämään vaen etelän, niin matka antaopi ja 
niin ei peäsemättömäksi mee. Kiannan järveähi vasemmin puolite. 

Jokipaekassa voatteesa Kaija riisunu ja koahlannu.  Salamen kylän kaotta tullu. Ensikerran soatettu veneellä Hyrynjoen poekki. Siinä ollu onkimies, niin sitä pyytäny yli soattamaan. Kysynnä: - Mihin sinä kulet? - Empähän kule palijo mihinkää, kuhan pistät yli joen. Eikä mull'oo ies rahoakaa. - Ei tarvihekaa, kun hän on teällä ongella, ei hän taho siitä mitää. Muuta ei oo ollu ihmisie puheinkaa matkalla. Ja kun oamulla ollu kuuven seuvussa Hyrynjoella, ollu iltalypsy aekaan jo Askanmäessä. 

Askanmäessä oli isäntä mummolle, joka kylään tuli antanu vanahasta hopeapikarista viinoa. Se ennustanu jotta tuloo entinen emäntä kotiin. Isäntä vielä lehmän luvannu vaeko lampaan jos tapahtuu niin. Vielä on sitte unenni nähny isäntä jotta tuloo se. Ja se 
on sillä viikolla tullu. On se lapsii sanonna, äetinkö se on sanonna tulovan vae miten se on sanonu, vaen sit'on alettu kummastella mitä tuo  lapsi hokoo. Ja se on sinä päevänä tullu kesannolle. Ollu venäläesen voatteissa. 

Yksi lehmä alakanu pörhistellä ja luokse menny, kellokas. Uusi emäntä niinkun paheksinu jotta mikä sin'oot hänen lehmäesä puhuttelie kun häerihtöö, venäläesen voatteissa kuv vielä ollu. Kaija sanonu jotta oma sormijuottonipa tuo on ja nimet nimitelly sen aekasilta lehmiltä - seittemen vuotta ollu poes. Niin uusi emäntä 
säekähtännä jotta mikä tämä onkaa. 


Sitte lähteny taloon, niin isäntä tullu jo vastaaj  ja tuntenu: tuossa on mun uneni ja ämmän povaos, ja oli ilosta pistäny suuta jotta kun on vielä hengissä. Isäntä juossu sen lapsen joka jäe kätkyveen, ollu nyt seitenvuotinen, jotta tulla äetie kahtomaan. Vaen se ei oo tuntennakaa, sanonna: äetihän on lypsyllä, täm'ön vieras, te narroatta. Ja kun uusi emäntä tuli lypsyltä, niin sanoneet: nyt meijän äeti tuli. Näet uuvellaki emännällä ollu jo lapsie, jotka häntä yhtä rintoa pitivät äetinään, sitä vastaan hypitty. Vaen siitäpähän tulivat tietämään. 

Oltu ja tutustuttu ja alettu tuumie jotta miten tässä elämään ruvetaan, kun on kaksi vihkivaemoa yhellä miehellä. Sitte papin puheille jotta mikä nyt tehhään? Pappi jotta vanahan ottoa, vaen ei uuttakaa soa turvattomaksi panna, silläe kun on vielä lapsijae. 

Kun tuli isäntä kirkolta, niin kihlasilikin - suuri silikkihuivi jonka alla parikunta vihitään, niin että nelijästä nurkasta pietään levällään vihittäväen peällä, kun ne vihillä polovistuvat, sen alla isäntä oli kumpaanni vaemoon vihitty - niin kihlasilikin repässy isäntä keskeltä kahtie ja antanu toesen puolen toeselle, ja sanonu jotta piteä te toenen toenen puoli, ku minä sen saman silikin alla oon teijän kansa vihitty, ja hoetoate minun talouttani elinaekamme loppuun, riitelemätä ja sovinnossa kaekki tasan jakakoa, jos minä ennemmin kuolen. 


Entinen vanaha emäntä tuli niinkun peäemännäksi, ja muuten yhessä toemivat. Ja sopu ollu hyvin maenittavan hyvä, lapsie pitäneet hyvästi ja kilivan hoetaneet ja isännälle kumpii ollu hyvin kohtelijaat. Ei keskesäkää koskaa riitoa. Ja lapset kumpovaa äetiksi 
kuhtuneet. 

Niin kerto vanaha Lassi-vaenoa, kuin minä reistasin sille tietäjänäe olla ja yhessä vähän viinoa maestettiin. Siitä vanahasta hopeapikarista, josta viinoa maesteltiin, tuli puhe, jotta onkoon niiv vanahoa pikarie, täm'ön ison vihan aekanen, ja jotta on se ollu 
tässä ennen kaonis emäntä - siitä se puheeksi läksi. 

Niin oli se uusi emäntäki sitte kun talon väkeä aenaki, talon hoetajaki ollu oekein hyvä. Kumpii uskottu ja avaemet hallussa kummallae. Ja Kaija kun oli enemmän kärsiny, sitä uusi emäntäe tahto kepeämmällä piteä, ja ite kun oli vankka ja terve teki raskaampie töetä.  

ANTIN JA MARKETAN LAPSET

Sitäpä en tiedä kummassa tiedostossa on enemmän virheitä. Tarkoitan sitä Amerikasta Larrylta tullutta ja toisena Hiski-tiedostoa.

Liekö tuolla niin väliä aivan kaiken tiedon tarkkuudellakaan. Jokatapauksessa täytyy suhtautua pienin varauksin kaikkiin tulkintoihin pappien humalassa tuhertamista harakanvarpaista. Kaikella kunnioituksella tosin. Se vain oli muinaisina aikoina välttämätön lääke mukana kaikkialla kuljetettavaksi ja kaipa se jonkinlaisena desinfiointiaineena toimi. Sivuvaikutushan se humala oli. Ei toki mikään päätarkoitus, vaikka toisaalta kai sen kaiken surkeuden paremmin kesti hienoisessa hiprakassa.

Tietysti voisi köykäisesti vain ottaa ja luetella ne Antin ja Marketan aikaansaannokset, jotka kirkonmiesten kirjoihin merkittiin, mutta kun niistä kuitenkin pikkuisen voisi tarinantynkääkin kehittyä.

Nehän ne häät pidettiin huhtikuun kahdeksantena 1778 ja siinä otettiin samalla esivanhempien joukkoon Haatajain juuret ja Mularien juuret ja Oikariset, jotka kyllä olivat juuristossa jo aikaisemmin.

Ensimmäisenä syntyi poikalapsi ja vaarinsa kunniaksi poika sai Henrikin nimen. Tässä on jo tiedoissa eroa, sillä toisten tiedostojen mukaan Henrik syntyi 14.5.1779, mutta toisten mukaan vuotta myöhemmin. Olisin taipuvainen uskomaan siihen varhaisempaan vuosilukuun, sillä eivät kai ne nuoret sentään vuotta hukanneet homman opetteluun. Toisekseen tämä Henrikki katoaa minun tiedoistani historian usviin, sillä muuta tietoa minulla ei pojasta ole.

Tärkeämpää toki oli, että seuraavaksi syntyi toinen poika, joka vuorostaan sai appiukon mukaan nimekseen Pekka. Tämä on se Pekka, joka syntyi heinäkuun 18 pv 1781 ja jatkoi tätä meidän sukuhaaraamme sitten aikanaan. Aivan tavallinen poika Pekka oli, vaikka käytiinkin tekemässä Hyrynsalmella. Kaikki muut Antin ja Marketan lapset syntyivät Ristijärvellä. Kaipa siinä Pekalla sen verran tuli Hyrynsalmi enemmän synnyinseuduksi, että sinne piti asettua sitten aikanaan jopa kuolemaan 66 vuotta myöhemmin. Eihän siitä pitänyt mitään muistikuvia jäädä, kun jo kaksi ja puoli vuotta myöhemmin oltiin jo varmasti taas Ristijärvellä, jossa Pekka sai pikkuveljekseen Matin helmikuun viimeisenä päivänä 1784.

Pojat saivat temmeltää keskenään vielä kaksi vuotta ennenkuin Marketta toi saunasta seuraavan parkuvan käärön 9.4.1786. Käärön sisältä löytyi ilmielävä tyttölapsi ja tytöstä tehtiin mummunsa kaima, Liisa. Liisa pysyi äidin tyttönä melkein kolmikymppiseksi, mutta sitten tuli Hyrynsalmelta se Moilasen Matti, joka oli sen Moilasen Simon ja Heikkisen Liisan tekosia. Sehän se sitten Liisan nai, kun tyttö oli oman äidin kaimakin ja häät pidettiin 24.3.1816 Aleksanterin ollessa Suomen isoruhtinaana. Siellä Hyrynsalmen tilalla no 14 Liisa sitten teki kahdeksan Moilasta, joista vain Kaisa sortui tautivuoteeltaan kuolemaan kymmenvuotiaana. Seitsemän mukulaa saatiin aikuisiksi asti, vaikka eihän niistäkään sentään ikuisia tullut. Liisa oli jo 65 vuotias muori, kun hänet vuorostaan tuoni tavoitti Lylykylässä 12.1.1852 ja silloin oli Nikolai ollut keisarina jo yli 25 vuotta.

Lieneekö Antti ollut sotilas koko aikuisen ikänsä? Sitäpä emme tässä vaiheessa tiedä, mutta tuskinpa hän yhtäkkiä siihenkään hommaan joutui. Ajat olivat kuitenkin siihen määrään rauhalliset, että pirttiviljelyksestäkin ehti pitämään huolen. Hattujen puoluehan oli saanut pikkuvihassa selkäänsä oikein kunnolla, vaikka Suomea ei siinä vaiheessa Venäjän valtaan siirrettykään, kun oli niitä poliittisia kähmintöjä Euroopan valtiaita järjestellessä ja Venäjä oli saanut oman ehdokkaansa Ruotsinkin valtaistuimelle. Myssyt vuorostaan kyllä ähelsivät sotaa puuhaamassa, mutta sehän ei oikein luonnistanut.

Liisan jälkeen syntyi kuitenkin taas poika ja nyt oli jo korkea aika tehdä tästä pojasta isänsä kaima. Antti Antinpoika syntyi 27.4.1789 ja aikanaan 28.12.1821 Antti sitten nai Mikkosen Liisan ja pääsi kotivävynä kohoamaan isännäksi asti. Eipä toki Antin ja Marketan mukulat vielä tässä vaiheessa naimisiaan suunnitelleet, kun vanhinkin oli vasta vajaan kymmenen ikäinen. Johan niistä kait jotakin apua oli puitten pilkkomisessa ja kantamisessa ja jo kai se Henrikki paimenesta kävi. Tokihan sotilastorpassa jo 1700-luvun lopulla joku lehmänkanttura oli olemassa ja niin kauan oli jo Kainuuta asutettu, että osattiin omien lampaitten villoista kankaat kutoa. Sikakin oli jokakesäinen kotieläin, mutta siinähän ei paljon paimentamista ollut. Kunhan pidettiin huoli, ettei se Marketan ryytimaata päässyt aina nurin tonkimaan. Torpan pelloista nousi jo ohran lisäksi ruistakin, mutta nauris oli juureksista tärkein. Perunasta oli kyllä kuultu joitakin huhuja, mutta ei sitä vielä osattu kuvitella tänne perukoille istutettavan. Konstikaskin se oli, kun ei sitä siemenistä viljelty vaan samoja mukuloita pantiin maahan, joita syötiinkin.

Seuraavan pojan syntyessä 30.3.1792 piti jo tutkia isovanhempia pitemmälle, ennenkuin muljahti mieleen, että Sigfridhän oli olemassa niin isän kuin äidinkin puolella ja tämä Sigfrid eli sitten viisi vuosikymmentä ja pikkuisen vaille yhtä vuotta päälle. Hän kuoli Hyrynsalmella 18.3.1843.

Kun huhtikuun kuudentenatoista 1794 syntyi sitten tyttölapsin, niin siihenhän Marketta aikoi lopettaa vanhaa taikaa käyttämällä. Hän antoi tytölle oman nimensä. Tässä nyt oltiin sentään jo niin isoja ihmisiä, että johan se olisi aika lopettaa lasten teko. Anttikin jo nelikymppinen rähjäinen soturi. Marketta kuitenkin kuoli ennen äitiään Kerälän autiossa 12 vuotiaana kuumeeseen 24.4.1806.

Mutta marraskuun 11 pv 1796 syntyi taas tytär ja tehtiin lisää taikoja antamalla tytölle Antin äidin nimi Juliaana ja nythän Markettakin alkoi jo lähestyä neljänkymmenen ikää. Juliaana syntyi ennen aikojaan ja kuoli hiukan yli kuukauden ikäisenä, mutta vielä polkaisi Antti perheen viimeisen pojan sille vuosisadalle ja hyvissä ajoin, sillä Paavo syntyi 24.3.1799.

Luulisi kesäaikana olleen niin rankkaa työtä torpassa, ettei olisi jaksanut uusia tenavia alulle laittaa, mutta syntymäajoista päätelleen melkein kaikki Antin tekoset saivat alkunsa kesä-elokuun valoisina helleöinä.

Ei pidä ihmetellä, ettei tässä sen enempää kiinnitetä Pekkaan huomiota, mutta annas olla, kyllä siitä Pekasta vielä kuullaan.

AJAN KÄSITYSTÄ JA KÄSITTÄMÄTTÖMYYTTÄKIN.

Joskus tuntuu, että tutkijoiden puhuessa menneistä ajoista ajanjaksojen suhteellinen pituus heittää. Sanotaan vaikkapa, että yhtäkkiä dinosaurukset katosivat 65 miljoonaa vuotta sitten.

Eipä kertoilla minkä mittainen aika se yhtäkkiä mahtoi olla. Tuoreemmista asioista saatetaan jo sanoa, että tietty kulttuuri levisi tuhansien neliökilometrien alueelle äkkinäisesti vuosien 2800 eaa ja 2000 eaa välillä. Minusta 800 vuotta ei ole niin kovin äkkinäisesti. Siinä hidaskin hämäläinen ehtii astella melkoisen matkan. Puhutaan samanaikaisista kulttuurien kerrostumista ja niille kuitenkin annetaan samalla aikaa useita sukupolvia.

Minusta siinä aliarvostetaan ihmislapsen kekseliäisyyttä. Kehdataan väittää, että kivisiä työkaluja tehtiin muutamia vuosituhansia samoista aineksista samoilla menetelmillä ja jos jostakin sekaan ilmestyi toisella tavalla käsitelty esine, se oli vieraan kulttuurin tuomaa.

Tietysti ajat tarkentuvat, kun siirrytään historialliselle ajalle ja tiedetään kuka milloinkin on ketäkin vastaan sotinut. Vaikka historiassa puhutaan muistakin tapahtumista, joskus ajoitus kuitenkin perustuu sotien jaksottamaan aikaan.

Historiaa on tietenkin vain kirjoitettu historia ja historiallinen henkilö on vain henkilö, joka voidaan dokumentein todistaa olleen olemassa tiettynä aikana tietyssä paikassa.

Siispä tämmöisen sukukronikoinnin esihistoriallinen aika onkin kohtalaisen lähellä vielä. Toisaalta tässä on saanut esihistorian ja historian rajaa tyrkittyä jonkun verran kauemmas, mutta kyllä dinosaurusten ajasta sittenkin on käsittämätömän pitkä aika.

Vaikka osa sukujuurista yltääkin kauimmas rintamailla, niin aika kauas on saanut tyrkättyä Kainuun korpien raivaajien historian rajaa. Siellä 1620-25 tienoilla syntynyt Henrik Koskelo keikkuu historian ja esihistorian rajapyykkinä.

ANTIN JA MARKETAN HÄÄT

Elettiin vuotta 1778 ja kuusi vuotta oli kulunut Kustaa III:n kruunajaisista. Jokseenkin rauhallista oli. Mitä nyt Kustaa vähän riiteli Venäjän Katariina-eukon kanssa.

Vuosia oli jo kulunut Koskelon Henrikin kuolemasta Mattinsa hautausmatkalla ja kaikki muut Antin sisarukset olivat jo naimisissa paitsi tietenkin veli-Heikki, joka kuoli poikamiehenä jo 1772.

Sisarukset olivat jo monta kertaa huomautelleet, että olisi se aika Antinkin vakiintua ja asettua perhettä rakentamaan. Eihän Antilla mitään erityistä ollut naimista vastaan, mutta harkita, harkita täytyi.

Kasvoipa siinä naapurissa kuitenkin muuan sorea neitokainen vähitellen naimaikään ja täyttäisi tänä vuonna jo 20 vuottaan. Aivan hyvää sukuakin oli. Isänsä puolelta tyttö oli Haataja ja äitinä oli Mularin Liisa, joka oli Mularin Antin tytär ja tämä Antti taas oli Sigfridin veli, joka oli Haatajan Antin tädin kanssa naimisissa ja kaksikin Koskelon Antin sisarista oli ottanut Mularin Sigfridin pojan miehekseen ja hyvinhän niillä asiat olivat.

Antti oli vain tehty niin myöhään pahnanpohjimmaiseksi, ettei ollut enää isää puhemiehen hommaa hoitamaan. Ei tosin ollut isä nähnyt Susannan ja Juliaanankaan naimisiin menoa. Tietenkään eivät sisaret voineet ryhtyä puhemiehen toimeen. Se kun ei käynyt laatuun, että olisi akkaihminen ollut puhemiehenä. Mitä siitäkin olisi tullut.

Piti hoitaa homma aivan itse. Olihan Antti sentään jo aikamies, joten kyllähän hän jo osasi puhua puolestaan ja Markettakin oli sanonut, että hänen puolestaan passaa kyllä.

Niinpä Antti ryhtyi parhaimpiinsa ja kopisteli talvi-illan hämärtyessä naapuriin vierailulle. Vaikka Antti oli useinkin nähty tuttu mies, niin kohtapa se pantiin merkille, että tärkeitä asioita oli miehen mieltä painamassa ja arvattiinkin, kun Marketta pujahti karsinan puolelle herttaisen punaisena kohta Antin tultua. Piti muka pikkuveljeä, nelivuotias Petteriä, torua jostakin, mutta nassikka pyörähtikin äitinsä helmoissa kuuntelemaan aikamiesten juttuja. Tokihan pikkupata aavisti, että oli nyt jotakin erikoisempaa tekeillä.

Tiettyhän se, että piti Pekan vähän tytönkysyjää kiusoitella. Moittia hitaaksi, kun jo kaksi vanhempaa tytärtä, jotka olisivat olleet Antin ikätovereita, oli annettu muille. Tähänkö se sitten tuli kiire tähän kolmanteen, ettei tarvitse Liisa tai Kertun kasvamista jäädä odottelemaan. Pianhan tuo Liisakin tuosta kasvaisi. Sehän on yhdentoista. Kertusta se vasta näpsäkkä akka tulisi Antille, mutta joutuisi sitä odottelemaan ainakin kymmenen vuotta. Enempää meille ei varmaan tyttäriä enää tehdä, kun tuo muorikin on jo niillä vuosillaan, ettei se taida enää lapsentekoon ruveta. Vaikka toisaalta...

Leppoisasti siinä kuitenkin asia eteni ja niin sovittiin kuulutukset ja lyötiin lukkoon hääpäivä huhtikuun kahdeksanneksi. Olisi siinä kyllä Marketan syntymän päiväkin aivan niillä tienoilla.

--Olikos se viidestoista? huuteli Pekka karsinan suuntaan, vaikka hyvin tiesi, että neljästoista päivä huhtikuuta Marketta täyttäisi sen kaksi kymmentänsä. – Ja eikös se itselläsikin ole merkkipäivä tässä pikapuoliin?

--Tänäänhän se on. Tuli 25 vuotta täyteen.

--Vai tammikuun kolmantenatoista sinä olet syntynyt. Etpä tuota liian vanha liene. Se on vain nyt sitten semmoinen homma edessä, että seuraavalle keväälle se on tehtävä ensimmäinen lapsenlapsi.

Ja karsinan puolella Marketta hehkui entistäkin punaisempana.

Niin sitä sitten ryhdyttiin häitä valmistelemaan. Pekalla ja Liisalla siihen oli jo kokemusta, kun sentään kaksi tytärtä oli jo naitettu.

Nuoret saivat matkustaa Kajaaniin kihlojen hankintaan. Samalla voisivat Paltaniemen kirkossa kuunnella ensimmäiset kuulutukset. Eihän heitä toki voinut aivan keskenään päästää niin pitkälle matkalle. Kuusitoistavuotias Mularin Antti pantiin kaimansa ja siskonsa kuuliaiskuskiksi ja Kerttukin pääsi mukaan ensimmäiselle kaupunkimatkalleen. Siinä olikin pikku Kertulla jännitystä kerrakseen. Ensimmäinen kaupunkimatkahan oli varmasti ihmeitä täysi.

Varhain lauantai-aamuna valjastettiin virkku ruuna rekeä vetämään ja paukkuvassa pakkasessa lähdettiin liki neljän penikulman taipaleelle ja iltasella vasta tultiin kaupunkiin ja päästiin tuttuun majapaikkaan asettumaan.

Eihän siinä maltettu jäädä sisälle istumaan, vaan Kertulle piti heti lähteä kaupunkia näyttämään ja kiire oli tapaamaan linnan kultaseppääkin. Sormukset piti saada ja komeat. Sitten piti vielä löytää vaatturille. Marketalle tarvittiin oikea hääpuku ja Liisa-anopille kaupungin hienoin huivi.

Kertun ja Antin piti saada nekkunsa imeskeltäväksi ja kumpikin katseli kaupungin ihmeitä silmät pyöreinä.

Hupenipa siinä rahavaroja kerrakseen, mutta olihan asia arvokas. Puku luvattiin tuoda Ristijärvelle jo maaliskuun puolivälissä, että jos siinä olisi vielä lopullista sovittamista. Monestikin oli morsian paljon pulskempi häissä, vihjaili vaatturimestari. Kihlasormukset soviteltiin ja Antti osti Marketalle vielä pronssisen rintarossinkin.

Sunnuntaina ajettiin Paltaniemen kirkolle ja olihan se silmiä kirvelevää kuulla papin aivan ensimmäisenä kuulutuksenaan kertovan Antin ja Marketan aikomuksesta astua aviosäätyyn.

Lyhythän se oli tammikuun lopun talvinen päivä ja pitkästi oli matkaa takaisin kotipuoleen, mutta ei se matka Antista ja Marketasta tuntunut tarpeeksikaan pitkältä, vaikka Kertun lörpötyksiin kaikista näkemistään ihmeistä jo vähän kyllästyttiinkin.

Myöhään yöllä vasta päästiin Haatajan pihaan Ristijärvelle ja kolisteltiin Pauli hereille hoitamaan hevonen talliin. Heräsihän sinä tietenkin muukin talonväki ja aamuun asti meni kaupunkikuulumisia kertoillessa. Liisa kylläkin vei tyttärensä heti pöydän katettuaan karsinan puolelle omia supatuksia supisemaan.

Koittipa sitten se huhtikuun heleän loskainen sunnuntaiaamu, se kahdeksas päivä ja se hääpäivä. Se päivä oli kiirettä täynnä ja jo illalla oli tullut häävieraita ja niitä oli jouduttu majoittelemaan naapureihinkin.

Matti-veljen leski, Kristiina kahden lapsensa kanssa oli saanut kyydin Kerälästä tulleen Henrikin ja Kaarinan reessä. Kaarina odotti lasta neljännellä kuulla ja siksi olivat isommat lapset saaneet jäädä pois matkasta tällä kertaa.

Juha ja Valpuri sen sijaan toivat koko lapsikatraansa. Kuusi niitä oli kaikkiaan. Siinä alkoikin kohta melkoinen vilske lasten tutustellessa toisiinsa. Tosin Kristiina vähän ujosteli samanikäistä Anttia, joka viimenäkemältä oli saanut miehistä karheutta ääneensä. Kaarinan mielestä melkein vuotta nuorempi Pauli oli aivan lapsi vielä, mutta jotenkuten siedettävä.

Marketta ja Pyykkösen Anttihan asuivat samalla kylällä kuin hääpari, joten heille mahtui vieraita asumaan juhlien ajaksi. Heillä kun oli lapsiakin vain kaksi.

Haatajan Kristiina ja Elina miehineen ja lapsineen tulivat vasta juuri tilaisuuden alkaessa.

Siskot Susanna ja Juliaana, jotka saivat tässä miestensä kautta veljen vaimosta kaksinkertaisen sukulaisen olivat apuna juhlien järjestelyissä, vaikka Juliaanalla oli nuorimmaisensa vasta toisella kuukaudella ja  Susanna odotti jo varsin komeasti maha pystyssä kuudetta Mulariaan.

Vaikka olikin Haatajan pirtti varsin mittava, niin kyllä se nyt pullisteli väkeä täydempänä kuin koskaan. Helppopa oli papinkin osua oikeaan taloon kirkollisia toimenpiteitään suorittamaan, kun piha oli täpötäynnä rekeä, pulkkaa ja hevosta. No, oli toki papille tilaa jätetty ja hän pääsikin ajamaan aivan porraspieleen, ettei tarvinnut loskaisen pihan poikki paarustaa ja raskasta mahapulleroaan kuskata. Pyörähti vain reestä tantereelle ja siitä oli vain pari askelta portaille, jossa oli jo isäntä juhlatamineissaan vastaanottamassa.

Tuttu talohan tämä papille oli, kun kaksi tytärtä oli jo käynyt vihkimässä ja kinkereitähän täällä oli pidetty jo moniaita ja sanantaitoa kansalta tarkistettu. Täällähän kylän kirjaamisetkin hoidettiin ja merkittiin verotapahtumat kirjoihin. Tuttu oli paikka.

Ei toki papin tarvinnut heti kuivin suin ryhtyä virkaansa hoitamaan. Reilu tuopillinen olutta tarjottiin ja rieskaa pahimpaan hiukaan.

Sitten vasta käytiin toimeen ja nuoripari komennettiin vihkiraanulle kontilleen tuomiotaan kuulemaan.

Pappi ensin laulatti seurakuntaa, kun itsellään oli sitä äänen komeutta ja aukaisi sitten musta kirjansa ja ryhtyi utelemaan, josko Anders Henrikinpoika Koskelo aikoi ottaa tämän Marketta Pekantytär Haatajan aviopuolisokseen ja rakastaa myötä ja vastoinkäymisissä kunnes kuolema heidät erottaa ja saatuaan myöntävän murahduksen kysyi Marketalta aikooko tämä olla alamainen miehelleen ja rakastaa tätä myötä ja vastoinkäymisissä kunnes kuolema heidät erottaa ja sai siihenkin heleästi kirkkaan, myöntävän vastauksen. Tarvitsi sitten vain sormus siunata liiton merkiksi ja julistaa pari laillisesti toisilleen vihityksi.

Vielä laulettiin virret ja mutistiin yhteiset rukoukset ja jopa päästiin pihalle juhlaviinoja maistelemaan ja sillä aikaa Liisa tyttärineen ja Susanna ja Juliaana apunaan kattoivat pitkät pöydät täyteen monenlaista evästä juhlakansan haukattavaksi.

Onneksi viime sato oli ollut todella hyvä ja metsä ja järvet ja joet olivat antaneet omastaan runsaan särpimen. Ei vielä tämä kevät saisi vatsanahkaa juuttumaan selkärankaan kiinni. Aittoihin vielä jäi monen leipomuksen tarpeet, vaikka nytkin pitkät orret olivat leipiä täynnä ja suolalihaa ja suolakalaa riitti leipien päälle. Eikä loppunut olut vaan sitä riitti jokaiselle juhlavieraalle huikeaan humalaan saakka.

Paras juhla alkoi sitten kun pappi oli kannettu rekeensä ja papin renki oli lähtenyt köryyttämään kirkonmiestä ruustinnansa kuulusteltavaksi. 

Toinenkin versio

Kainuustakin Lönnrotin Elias keräili aineksia Kalevalaansa ja valikoi niistä soipivia eepoksen muodostamiseen. Versioita oli monia ja aina en ole varma valitsiko Elias parhaan vai sopivimman. Alla vähän Kainuusta koottua. Voipa olla, että jokusen pätkän kertoili joku esivanhemmista.

Polvivamma

Vaka vanha Väinämöinen

Seki nuori Joukkainen,
Poik' on polvi päivällinen,
seppä on iän ikunen, 

Kuun päivän polvuhinen,
Vesti vuorella venettä,
Kalkutteli kalliolla.
Vesti päivän, vesti toisen,
Vesti kohta kolmannenki.
Ei käynyt kiveen kirves,
Eikä kalka kallioon.

Lempo liikutti tereä,
Piru vartta vaapautti,
Jotta suonille sovitti;

Terä oli syämmessä lihoa,

Söipi uuelta lihoa,
Veti verta tuorehelta.

Ei ollut sitä mäkeä.
Eikä vuorta korkiata,
Joka ei tullut tulvillehen
Polvesta pätösen pojan; 

Verta on seittemän venettä,
Kantokorvoja kaheksan
Polvesta pätösen pojan,
Varpahasta Väinämöisen
Lattialle laskettuna. 

Tuosta vanha Väinämöinen

Kohennaksen korjaansa,
Rekehensä vierettäksen,

Ajoa sujuuttamahan
Suvikunnalla hevolla,
Yhen tamman kantamalla,
Äärimmäisehen taloon,
Äärimäistä tietä myöten. 

Sanoi sanalla tuolla,
Virkko sillä vintiöllä:
Olisiko talossa tässä
Tämän tulvan tukkioa,
Salpoa verisatehen 

Ukko uunilta urahti,
Halliparta harjun alta,
Pieni paarma pankon päästä,
Poika portaan nenästä,
Vanha akka vaipan alta,

Lausu lapsi lattialta:
Ei oo talossa tässä
Tämän tulvan tukkiota,
Salpoa verisatehen,
Puun jälen puheliata
Rauan raanan kahtiota. 

Tuosta vanha Väinämöinen
Sit sitte sanelemaan,
Puhkesi puhelemaan,
Sano sanoilla noilla:
Sulettun on suuremmatki.
Jalomatki jaksettuna,
Luojan kolmella sanalla,
Joet on suista, järvet päistä,
Selät niemien nenistä.

                                Veren sulku

Tulikulkku lappalainen.
Juomari joen takanen
Tukku turvetta repäse,
Kappale karamätästä,
Kyynärä pyheä maata
Pyhän pellon pientareesta,

Veren tiellen telkimeksi,
Tulevalle tukkeheksi,
Salvaksi samoavalle,

Valtasuonet vastatusten,
Limitysten pienet suonet!

Käski poikasa pajaan
Tekemähän voitehita,
Jotk on tuotu toitualta
Siitä kylmästä kylästä,
Pimeästä Pohjolasta,
Tarkasta Tapiolasta,
Yheksältä voitehelta

Paikaksi pahan veräjän,
Ettei maito maahan juokse

Puna peltohon putoa,
Kumpuhun urohon kulta,
Lepikkohon miehen leppo.

Suuksutusten suuret suonet,

Kaheksalta kahtojalta,
Sata heinän helpeheistä,
Tuhat latvan tutkamesta. 

Kun oli voiet päälle veetty,
Sitt oli silkillä siottu
Kapaloittu kaunihisti,

Pani puolipyörryksihin,
Väännyksihin Väinämöisen
Sepän Ilmarin pajaan.

Nousi seppä seinän alta,
Takoja kiven takoa,
Löysi tuolta uuen miekan

Kätehensä oikiaan;
Laski päähän Väinämöisen,
Pani puolipyörryksihin,
Väinämöisen väänyksihin.

poimiskeli pohtimatta

kainulaisten kainaloista

Sasuvius salaperäinen

vaka, latvasta lahova

MUMMUNMUMMUJA JA VARINVAAREJA

                 Kyllähän tuohon aikaisempaan mummunvaareja jne tarinointiin sekosi jo  tähän kuuluvia juttuja. Tasoitan tilannetta sekoilemalla tässäkin. Kujalan mummun mummuista mummumpi taisi olla Pirilän mummu, kun Kampmanin mummusta ei juuri koskaan puhuttu, mutta Pirilässä oltiin pieni aika sotaa paossa. Prita Pirilästä ei Hilda tietenkään mitään silti muistanut, koska oli vasta kolmivuotias Pritan kuollessa.

                 Oskarin äiti, Hedvig Kustava Kampman kuoli vasta 1906, joten Hilda oli silloin kyllä jo 19 vuotias. Taisi Oskarin pesue jo silloin asua Oulussa, kun kaksi nuorinta lasta oli haudattu Utajärvelle ja otettu ottopojaksi Hugo. Kujalan mummulla vaareja oli vain Johan Pirilä, jonka kuollessa Hilda oli jo seitsemän ikäinen.

                 Ne Pirilät joiden luona Niskalla olimme sota-aikana sen yhden talven olivat Hildan serkkujen, Eemil ja Joonas Pirilän huonekuntaa. Joonas, jota Junnuksi kutsuttiin oli vanhapoika, joka eleli setämiehenä talossa ja oli silloin ainut mies, koska Eemil oli kuollut talvisodan aikana ja leskeksi jäänyt Mari hoiti emännän tehtäviä. Vanha emäntä, Anna Juntunen, eli 93 vuotiaaksi ja muistan muorin rukkeineen kehräämässä harmaita lankoja. Karstoihinkaan en saanut koskea, vaikka kovasti kiinnosti karvakasan muotoutuminen hahtuvaksi.

Junnun rakentaessa venettä sain kuitenkin kastaa venenauloja kiehuvassa tervassa. Ei toki paljain käsin, vaan pitkävartisella siivilällä.

Kun Oskarin isästä ja vaarista ei ole tietoa, niin oli vain mummu, Kaisa Greta Kampman, joka oli syntynyt Pyykön talossa Hiltusen Pekalle ja Elsalle. Pekan ja Elsan sukunimi (liikanimi) vaihtui aina talon vaihtuessa ja niinpä Kaisa Greta oli alunperin Pyykkö, mutta jäi sitten Kampmaniksi jäädessään sinne piikomaan vanhempiensa taas jatkaessa matkaansa.

Pekka oli tullut kotivävyksi Juha Hiltuselle naimalla Elsan, mutta ei viihtynyt Auhon pikkukylällä, vaan lähti Elsansa kanssa Utajärvelle. Elsan äidinpuoleinen mummu oli Anna Antintytär Heikkinen ja vaari oli Juha Iiisakinpoika Sutinen. Annan äiti taas oli Sutisen Briitta, jonka mummu oli Priitta Henrikintytäs Koskelo. Tuon Priitan veljestä, Henrikistä, jatkuu sitten Koskeloiden suku Anna Iikantyttäreen, josta tuli Kustaa Fridolf Sukasen vaimo. Kun Pirilöittenkin juuret sinne Auholle ulottuvat, niin tiukasti ovat juuret solmussa kainuulaisissa korvenraivaajissa.

Anna-mummun (Mummilan mummun) isänpuoleinen mummu oli Elsa Stina Yrjöntytär Valtanen ja sitä Valtasten sukuhaaraa on perusteellisesti selvittänyt Sinikka Sipola, joka on varsinainen sukututkija. Kirja on lähes valmis julkaistavaksi. Ollaan siellä mukana mekin. Yrjö Valtanen saattoi olla aika tiukkana Elsan ja Iikan naimisiin patistelussa, kun häät pidettiin 8.11.1859 ja appiukon kaimaksi ristitty poika syntyi 19.11.1859. Ei Iikka mikään varsinainen merimies ollut, vaikka Oulujärven laivuri olikin. Teetti Elsallaan kuusi lasta. Nuorinta tehdessään Elsa kuoli lapsivuoteeseen ja laivuri otti uuden, nuoren vaimon, joka tekaisi vielä viisi lasta lisää. Nuorimmaisen syntyessä Iikka Liisanpoika oli 51 vuotias viriili puuhamies.. Eli kaikkiaan liki 90 vuotiaaksi ja leski, Riitta-Liisakin saavutti 88 vuoden iän.

Väiskän vaarin mummu Kainuun mailla oli Liisa Pekantytär Koskelo, joka aivan ominpäin synnyti Iikan, josta tuli laivuri. Myöhemmin Liisa nai Olli Kovalaisen ja teki erinäisiä Kovalaisia maailmaa valloittamaan. Laivuri-Iikan vaari, jota Iikka tuskin näkikään oli Pekka Antinpoika Koskelo, sillä Liisa ei tainnut pitää entiseen kotiväkeensä yhteyksiä lähdettyään poika kainalossaan ovet paukkuen. Olihan Iikka jo 11 vuotias Pekan kuollessa, mutta silti... Iikan mummu , Margetta Anttonen oli kuollut 1826 eikä Liisakaan ollut silloin kuin yhdeksän ikäinen.

Liisan mummu oli Juliaana ja äidinpuoleinen vaari Antti Anttonen, jihin minulla se linja katkeaa, mutta toinen vaari Antti Henrikinpoika oli kuollut vain pari vuotta ennen Liisan syntymää ja toinen mummu, Margetta Haataja eli vielä ja opetti Liisalle elämäntaitoa mummujen tapaan vielä Liisan ollessa viidentoista.

Liisan isä, Pekka, oli äidinpuoleisen vaarinsa kaima ja Liisa-nimi periytyi ainakin Mularin Liisasta asti. Haatajan Pekkahan oli naimisissa Mularin Liisan kanssa. Pekan Koskelonpuoleinen vaari oli Henrik Henrikinpoika ja mummu oli Juliaana Oikarinen. Vaari oli kylläkin kuollut kymmenen vuotta ennen Pekan syntymää ja mummu kuoli Pekan ollessa kolmannella vuodellaan. Liisan vaarinvaari oli edellinen Henrik Henrikinpoika Koskelo, jonka vaimosta, Keräsen Kaijasta, mainitaan tarinoissa ”Askanmäen kauniina Kaijana”, joka siepattiin rajan taakse.. Siis laivuri Iikan vaarinvaari oli Kaijan nuorin lapsi, Henrik, josta tuli sotilas, joka rapparien tuhoamaa kotia ei pystynyt enää siskonsa, Priitan ja veljensä, Juhan, kanssa pitämään, vaan se jouduttiin myymään halvalla. Tuosta Priitastahan se Sutisen-Hiltusen sukuhaara jatkui sitten Kampmanien nykyaikaan. Kun vielä vaareihin jatketaan, niin aivan ensimmäinen Koskelon Henrikki tiedostoissani nai Oikarisen Laurin lesken ja sai Askanmäen varakkaan talon tilukset ja metsästysmaat haltuunsa.

Toiste toisista*** ehkä. 

Sekoilinko sopivasti?

Lopetan, kun en jaksa...

26 pv syyskuuta

Mitä on Kuisma ilman Helinää? Nyt jäi kumminkin Helinäkin ilman Kuismaa.

Synttärit:

Talollinen Antti Juhanpoika Pyykkönen 1763, Kerälä. Millainen mahtoi tämä Antin pienen perheen kohtalo olla, kun vaimo, Margetta Matintytär Koskelo kuoli mätäkuumeeseen 17.3.1791 ja Antti jäi leskimiehenä huolehtimaan hiukan yli vuoden vanhasta pojastaan ja miten kävi Johanneksen, kun Anttikin kuoli neljä kuukautta myöhemmin samaan ankaraan kuumeeseen 25.7.1791 Kianta 21 nimisellä tilallaan. Pojasta ei näy sen jälkeen merkintöjä.

Vappu Pekantytär Moilanen 1877, Melkein sata vuotta myöhemmin eli lyhyen elämäsä Vappu, jonka äiti oli torpantyttö Loviisa Matintytär Koskelo. Loviisan juuret ovat Laurosen Valpurissa ja Pekka oli hänen toinen miehensä. Vappu kuoli nelivuotiaana 28.2.1882 eikä hänen sisaruksensakaan aikuisiksi eläneet. Sen sijaan sisarpuolista ainakin Matti akottui ja Antille on merkitty jälkeläisiäkin.

Väinö Leppäluoto 1889, Oulu      Väinö oli lyhyt episodi Lempi Kujalan elämässä. Avioliitto loppui lyhyeen, kun puolisot eivät oikein ymmärtäneet toisiaan.

Merimies Yrjö Leonard Kujala 1902, Oulu   Elias Kujalan pojista molemmat merimiehet kuolivat ”lentävään keuhkotautiin”. Yrjö oli vasta 22 vuotias kuollessaan 8.12.1924.

Yrjö Fredrik Tenhunen 1926, Säräisniemi. Päivän toinen Yrjö syntyi Lyylin, Rauhan ja Onnin veljeksi ja sai sisarikseen vielä Ainon ja Eeva Vapun ja siihen väliin vielä pikkuveljekseen Eino Iisakin. Kalle Reetrikki Tenhunen tuli Kiuruvedeltä ja nai Anna Sukasen siskon, Tilda Karoliinan 30.5.1920. Siinä syntyi tämä kahdeksan lapsen perhe, josta vain Sulo Petteri kuoli lapsena. Tyttäret ovat sitten jatkaneet pikkuserkkujen määrän kasvattamista

Häät:

Matti Juhanpoika Leski ja Kaisa Eerikintytär Heikkilä 1736, Huittinen

Vampulan Heikkilästä nouti 21.8.1705 syntynyt Matti Valpurin päivänä 1712 syntyneen Kaisan Lesken tilan emännäksi  ja jätti Kaisan Lesken tilalle leskeksi neljäntoista vuoden jälkeen. Minulla on merkintä vain yhdestä tyttärestä, mutta lienee poikiakin ollut, kun seuraava Kaisa voitiin antaa Matti Nikkilän emännäksi Sammun Nikkilään.

Näinpä tämä Lesken sukukin kietoutui sukujuuriin ja Vampulan Heikkiläkin.

Lopettaisinko?

Tämä suvun merkkipäivien vatvominen alkaa kyllästyttää, kun merkkipäiviä saa merkitä vain vainajille ettei loukattaisi henkilötietosuojaa.

Ei ihme, etteivät nämä tylsät sivut ketään kiinnosta.

Jääköön tähän tämäkin.

Lönrotin Elias Laukossa ryyppäämässä.

24 pv syyskuuta

Alvarin päivää ei ole alvariinsa Aunollakaan ja alkavat minulla nämä päivätkin seota.

Pyörällä päästään.

Melkein Alvari on kumminkin Marjatan tyttären, Mari Sukasen, isoisä Portugalissa. Hän on Alvaro Patinhas ja puuseppä ammatiltaan. Tosin hän on syntynyt 6.6.1935, joten kaipa liki kahdeksankymppinen Portugalissakin on jo eläkeläinen.

Synttärit:

Jaakko Laurinpoika Moilanen 1789, Suolijärvi N:12  Koskelon Priitan tytär, Kristiina Sutinen, liitti Moilaset sukuhaaraansa naimalla Jaakko Jaakonpoika Moilasen. Jaakolle ja Kristiinalle harrasteltiin yksitoista tenavaa, joista seitsemäs oli Briitta ja Briitta sitten vielä vahvisti liitosta Moilasiin naimalla Lauri Eliaksenpoika Moilasen. Ensin syntyi Signe Valpuri, joka kuoli viisivuotiaana ja sitten tämä Jaakko, jolla on taas merkintä vain syntymästä ja kasteesta. Jaakko sai vielä kaksi veljeä ja kaksi siskoa, joiden tiedot ovat yhtä vähäiset.. Nuorin veli oli sitten toisen isoisän kaima, Elias.

Antti Paulinpoika Hiltunen 1800, Kerälä No:28  Vanhimman tyttärensä, Margetan, Priitta antoi Heikkisen Laurille ja Margetta sai ensin kaiman äidilleen ja sitten isälleen ja sitten Antin, joka ei ole vielä tämä Antti, vaan Heikkisen Antti, joka nai Moilasen Valpurin, joka ei tietenkään ole Signe Valpuri, joka kuoli viisivuotiaana, vaan Kristiinan Jaakon sisko. Sitten syntyi Lauri ja jo tuli seuraava  Margettakin, joka nai Pauli Hiltusen Auhon kylän Hiltulasta. Kolmantena lapsena Margetta sitten teki tähän Priitan viidenteen polveen Antti Paulinpojan. Niin siinä sitten oli kytketty jo Hiltustenkin verenperimät Priitan jälkikasvuun.

Reino Johannes Kahmala 1916, Oulu Hiltulan Hiltusista juontaa sukuhaaraa myös Kampmanien kautta Kahmaloitten perheeseen. Ei tämä Reino ehtinyt kyllä vuottakaan pitää meteliä itsestään, vaan lähti pois jo 23.7.1917.

Anna Kaisa Koskelo 1917, Neittävä

Tuon Reinon kuolinvuonna syntyi Anna Sukasen serkku, Anna Kaisa Koskelo Antille ja Karjalaisen Iidalle kuudentena lapsena ja yksitoistahan niitä kaikkiaan Iida ehti reilussa kahdessa vuosikymmenessä maailmaan laittaa.

Lönrotin Elias Laukossa ryyppäämässä.

Kolmannella runonkeruumatkallaan loppukesällä 1832 Elias Lönnrot pääsi ensi kerran Vienaan, kohteeseen, joka jo aiemmilla matkoilla oli tavoitteena, mutta jäi vielä saavuttamattomaksi.

Alkukesästä Lönnrot oli valmistunut lääketieteen tohtoriksi. Juhlallisuuksien jälkeen hän lähti neljän promootiotoverinsa kanssa rentoutumaan Laukkoon, jossa "elettiin taas pari päivää varsin vähän lääketieteen mukaista elämää, vaikka meitä vanha Törngren mukaan luettuna oli seitsemän tohtoria yhdessä".  kirjoitti Elias päiväkirjaansa

Heinäkuun puolenvälin tienoilla Lönnrot lähti runonkeruumatkalle mukanaan pari ylioppilasta, Juhana Törngren ja Juhana Wirzén. Matka Laukosta Kuhmon Saunajärvelle kesti viisi viikkoa eikä sen aikana juuri selvää päivää nähty. Rommi- ja pirtupullojen tyhjennysten ohessa pelattiin korttia, ja Nurmeksessa Lönnrot voitti paikallisilta virkaherroilta huomattavan summan rahaa matkakassaansa.

Reipasta meininkiä reippailla retkeilijöillä

Miltä syksy tuoksuu?

Tänä aamuna auringonnousun aikaan

usvaisella pihalla aamutakissa,

jalat kasteisessa ruohossa

annoin tuoksujen virrata

tuulen mukana

yli peltojen, yli niittyjen

metsien takaa.

Syksy tuoksui omenilta,

kostealta ruoholta,

leikatulta viljalta,

kuloheinältä.

Syksy tuoksui sieniltä,

pihlajanmarjoilta,

puolukoilta.

Tuuli toi kaukaa toiset tuoksut

ja vaahteran lehti asettui kivelle

koruksi.

Tästä pitäisi malttaa kääntyä ympäri,

kävellä muutama askel portaille,

nousta kynnyksen yli keittiöön,

jossa vielä tuoksuu

eilisen leipomukset.

25 pv syyskuuta 

Kullervo ei kuvia kumarra

Enpä tunne muita nuita

Kullervoiksi kutsutuita.

Ainut on Kujalan Tomppa,

jonka kutsun Kullervoksi,

oikein Tuomo Kullervoksi

Tuomon äidin Tellervoksi

Lapin Kaino Tellervoksi

Vaimoksi Kujalan Toivon,

Kolmen poikansa emoksi.

Tässä poika keskimmäinen

Kullervoksi kutsumamme.

Synttärit:

Perintötilan Isäntä Tuomas Eskonpoika Hurri 1635, Huittinen Korkiakoski.  Ikimuistoisesti on Hurrin tila ollut Huittisten Korkiakoskella ja jo Juha Hurri (n. 1490-1540) mainitaan perintötilan isäntänä. Juhan jälkeen isännöivät tilaa vuorollaan Markku Juhanpoika, Esko Markunpoika, Esko Eskonpoika, Niilo Eskonpoika, Esko Niilonpoika ja seitsemännessä polvessa tuli isännäksi isänsä jälkeen Tuomas. Tuomaan tytär; Kaisa Hurri, nai sitten Henrik Matinpojan, joka oli Äyhön lampuoti. Heidän Mariansa vei papin eteen Tuomas Röngren ja heidän lapsenlapsekseen syntyi Leena Matintytär Röngren, josta tuli Maijastiinan äiti ja Kalle Fredrik Sukasen tuntemattomaksi jäänyt isoäiti.

Matti Antinpoika Heikkinen 1792, Taas kuljetaan Priitta Koskelon aloittamassa sukuhaarassa. Marketta Iisakintytärhän nai Lauri Heikkisen ja heidän poikansa Antti sai Moilasen Valpurin kanssa yhdeksänneksi lapsekseen Matin. Saattaa olla, että tämä oli se Matti Heikkinen, joka vaelsi Ruijaan, mutta varmaa se ei ole. Olihan niitä Heikkisten sukuja muitakin.

Torpantyttö Valpuri Laurintytär Koskelo 1805.   Neljä tytärtä Heikkisen Anna antoi Lauri Juhanpoika Koskelolle ja lapsista nuorimmaiseksi jäi Valpuri, josta kirkonkirjoissa on merkintä, että hän olisi ollut piikana jo 1811. Silloinhan Valpuri oli vasta kuusi vuotias. Lapsityövoima oli kyllä normaalia niinä aikoina, mutta vaikea on ymmärtää nykyaikana, että köyhän itsellisen lasten täytyi jo alle (nykyisen) kouluiän hankkia elantonsa työtä tekemällä. Vieläpä työssä, jota nykykakarat määrittelevät ”paskahommiin” kuuluvaksi.

Anna Loviisa Kaisantytär Koskelo 1844.   Matti Matinpoika Koskelon juuret juontavat Valpuri Lauroseen ja vaimona oli Greettastiina Siira ja heillä sitä pirttiviljaa kertyi seitsemään päähän saakka. Esikoiseksi syntyi Kaarina, jota Kaisaksi kutsuttiin ja itsenäisenä ihmisenä Kaisa teki kaksi lasta miestä itselleen hankkimatta riesakseen. Anna Loviisa oli ensimmäinen ja toiseksi syntyi Juha Aukusti 11.6.1847 myöskin Puolangalla.

Anna Kaisa Koskela.1844, Utajärvi. Luulin ensin, että tässä on lyöntivirhe, kun Koskela nimi näkyy jo 1844 syntyneellä tytöllä. Tämäpä oli kumminkin Koskela aivan syntyjään eikä Koskelo ollenkaan. Mularin Antin vaimon kuitenkin yhteen sukuhaaraan liittyi seitsemän veljeksen ja kolmen tytön äitinä. Antin  isän isoäiti oli Koskelon Juliaana Henrikintytär.

Matti Kaarinanpoika Heikkinen 1854.      Heikkisen Kaarina oli myös näitä Liisa Koskelon sukupolven rohkeita naisia, jotka valitsivat miehettömän tien. Kaarina teki kaksi poikaa, joista tosin tämä Matti kuoli kaksivuotiaana. Vanhempi veli, Simo, sensijaan nappasi vaimokseem Iikka Liisanpojan serkun Valpurin ja niin siinä syntyi Fredrika ja kolme poikaa Heikkisiä, jotka olivat äitinsäkin puolesta Koskeloitten sukua. Täytyy tässä merkitä kumminkin, että Liisa Pekantytärhän sitten sortui miehnkin ottamaan, kun Olli Kovalainen oikein yritti.

Antti Henrikinpoika Sutinen 1880.   Heikkisiä liittää Sutisten ja Hiltusten kautta Koskeloihin tämä Anttikin sisaruksineen. Lapsilaumaahan oli kahdeksan kaikkiaan ja Antti neljäs. Äiti oli Heikkisen Stiina. Niin paljon oli jo Sutisia Kainuussa, että vaimoksi osui Kaisa Sutinen.

Käärmeen luku Kuhmosta

Mato musta maan alanen,
Toukka Tuonen karvanen,
Haamu haltian näkönen;
Kukas sun kulosta nosti,
Heinän juuresta herätti
Pienen neulan neulomahan,
Suu mustan mutelemahan? -
Kulkia kulon alainen,

Läpi mättähän meniä,
Puun juuren punottelia,
Ala nytt aian vierellinen.

pahasi parantamahan!
Juoppa viivana vihasi,
Ilunna omat pahasi,
Mennä mielimuuttehesi

Kaatuohon karvahasi
Kupuhusi kultasehen,
Vahtahasi vaskisehen
Alle kolmen kylkiluusi!
Vill' on suusi, vill'on pääsi,
Villanen sinä itekkin.
Suluoon sun vihasi,
Sisältä kivuttomaksi,
Pääl' on tuntumattomaksi,
Alta aivan terveheksi,
Sisältä lihan sinisen,
Maksan karvasen malosta.
Sula voi sulattaessa,
Rasva räyvyteltäessä
Hengin huokaultuani!

Tämmöisen oli poiminut ohimennen se Elias, jota eilen ryyppymieheksi ja peluriksi moitin.

Kuka matkusti TAIMAASEEN?

23. syyskuuta ja virallisesti yö ja päivä tasan... teoriassa

Mielikki, metsän emäntä,

mieluusti mettä maistaa.

 Nykynimisankareita lisäksi Minja ja Miisa

Synttärit:

Sakarias Kovalainen 1888, Säräisniemi Pirttiviljelyspuuhissa melkein Iikka Iikanpojan veroinen oli Sakari-serkkunsa. Tämähän on vain sikäli arvailua, ettei Iikan Appo-enon muitten yhdeksän lapsen tarinoita aivan tarkkaan ole selvitetty. Kustaavasta on vain syntymäaika, ja Johanna ei ehtinyt kenenkään vaimoksi, kun kuoli kahdeksanvuotiaana. Iikka Kovalaisella on merkintä vain syntymästä. Samoin Annastiinalla, isänsä kaima-Aapolla ja Riittaliisalla. Juho kuoli seitsenvuotiaana ja Olga nelivuotiaana. Elias kylläkin ehti peräti 41 vuotiaakasi ennen kuolemaansa 1922, mutta eipä ole edes akasta merkintää, saati kakaroista. Oli se Sakarin ja Iikan serkkujen parvi melkoinen, kun kumminkin Iikan isä oli ensin Valtasen Elsa Stiinan kanssa toimitellut Kainuuseen kuusi tenavaa ja vielä Kyllösen Riitan kanssa viisi lisää. Niinpä serkkuja kertyi 53, joista Iikan sisaruksia 13. Kyllä Iikka ja Sakarias silti sen polven parhaat pirttiviljelijät olivat. Jos tässä levittäisi vielä seuraavan polven pikkuserkkujen parven, niin ei olisi ihmettelemistä kainuulaisten sukulaisten määrässä, kun niitä jo Liisaa edeltäviltäkin polvilta on satoja, vai olisko peräti päälle tuhannen tai puolet koko tiedossa olevasta sukulaisten määrästä. Sakarilla oli vaimonaan Saara Susanna Kilpeläinen, joka kymmenen lapsen äitinä saavutti yli 90 vuoden iän. Hän kuoli 10.7.1992 oltuaan melkein 21 vuotta Sakariaan leskenä. Sakarias kuoli 14.7.1971. Selvähän tämä, kun lukee pätkittäin.

Kipeä kielikorva

                 Jos on oikein hankalaksi kehittynyt musiikkikorva, niin voi kuulemma sitä särkeä lintujen laulu, joka menee pikkuisen nuotin vierestä. Minulla ei sentään niin herkkää nuottikorvaa ole, vaan kyllä vielä lintujen laulusta nauttisin, jos kaikkien viserrykset kuulisin. Vielä kumminkin kuulen tinnituksen läpi jonkun verran muitakin kuin harakan, räkätin, variksen ja lokit, joita ei varsinaisiksi laululinnuiksi kehuskella. Sirkkojen siritystä ei enää muistakaan. Onneksi tuo hieno kuulolaite on palauttanut linnunlaulut kuultaviksi ... liikaakin

                 Tuo kielikorva pyrkii kipeytymään, kun meidän kaunista suomenkieltämme rääkätään niin radiossa kuin töllössäkin. Onhan oikein, että kielikin kehittyy vastaamaan ajan vaatimuksiin ja siihen tulee uusia ilmaisuja uusille asioille. Joskus vain kiusaa, että vieraan kielen ilmaisuja pidetään niin paljon hienompina, että niitä tungetaan semmoisillekin asioille, jotka voisi jopa paremmin kertoa suomeksi.

                 Tämä tietokonesanasto on niin uutta ja englannin täyttämää, ettei siihen tunnu oikein ehtivän kodikkaammat sanat mukaan. Niin siinä kieleen tulee teeveeteet ja seeteet internetin meilien ja saittien kumppaniksi. Sekin vielä sotkee, ettei niissä enää noudateta suomenkielen tapaa kirjoittaa niinkuin lausutaan, vaan täytyy hienostella d ja c kirjaimilla. Ratioon on se d änkeytynyt jo kuulumaankin, mutta sille olisi parempii nimi vaikka hoilotin, kun se hoilaa joka nurkassa loputtomasti kailottimistaan. Eikö kailotinkin olisi paljon kuvaavampi nimitys kaiuttimelle, kuin kovaääninen? Aikoinaan kyllä yritettiin iskostaa kieleen näköradioa, mutta sehän oli semmoinen hirviö, joka yhdistyi suomenkielen sanaan liitetystä vieraasta sanasta. Töllötin voisi tulla kyllä yleiseen käyttöön. Videonauha on on yksi näitä korneja yhdistelmiä, joka kyllä katoaa, koska ne nauhatkin ovat korvautumassa uusilla tallennusmenetelmillä. Magnetofooneja ei muista enää kuin tämmöiset vanhat pierut. Loppuaikoinaanhan sekin sentään oli jo kotoisemmin mankka, mutta sehän oli vain väännös alkuperäisestä nimestä, joka sanan kuullessa heijastui kaikuna aivojen poimustossa.

                 Viimeaikoina on oikein pahasti särissyt korvassa sekä radiosta, että telkkarista, kun oikein juontajat ja uutisten lukijat selittelevät, että on tarpeetonta välttää matkustamista TAIMAASEEN. Voihan pieksut? Jos valtion englanninkielinen nimi on Thailand, joka sitten on käännetty meille muotoon Thaimaa, niin olisi vaikka säilytetty meillä vanha Siamin nimi, niin ei tulisi mokomia kummallisuuksia. Eihän meillä Englandkaan ole Engmaa eikä siis matkusteta Engmaaseen. Venäjä on Venäjä meillä eikä Russland, vaikka sitä olisi aivan kiva Ryssänmaaksi nimitellä, kun meillä ryssästä on tullut turhaan haukkumanimi.