Askanmäen Kaunis-Kaija

Kainuulaisista kansantarinoista eräs tunnetuimpia on kertomus Askanmäen kauniista Kaijasta. Kansan suussa perimätietona sukupolvesta  toiseen kulkeneen tarinan mukaan vihavenäläiset ryöstivät hänet rappasotien aikaan Venäjälle. Toisessa tarinaversiossa komea kaupparyssä sai Kaijan lähtemään mukaansa vapaaehtoisesti. Jokatapauksessa Kaija onnistui myöhemmin karkaamaan Venäjältä ja palaamaan takaisin kotiseudulleen Puolangalle. Vuosikymmenestä toiseen tarina on säilyttänyt poik-
keuksellisen salaperäisen lumovoimansa ja kiinnostavuutensa.  Se innoitti aikanaan Juhani Ahon kirjoittamaan Juha-romaaninsa. 

Kaunis-Kaijan tarinatoisintoja on taltioitu myös kirjallisesti. Kertojalta toiselle siirtyessään juttu on värittynyt ja aikojen saatossa muuttunut. Kaijan kotipaikaksi mainitaan useimmiten Puolangan Askanmäki, jonka emäntänä hän on ryöstöhetkellä. Useimmissa versioissa Kaija saa Venäjällä asuessaan lapsen. Tarina myös päättyy aina samalla tavalla: Kaija palaa Askanmäkeen ja saa talon emännyyden takaisin, vaikka hänen miehensä on ennättänyt mennä uusiin naimisiin. 

Onko Askanmäen Kaunis-Kaija historiallinen ja todella joskus elänyt henkilö? Tähän kysymykseen ei varmaa vastausta ole voitu näihin saakka esittää, vaikka tarinaa on poikkeuksetta pidetty tositapahtumiin perustuvana.  Kaijasta ei ole löydetty vanhoista 
asiakirjoista merkintöjä, jotka vahvistaisivat perimätiedon esittämiä kuvauksia hänen elämänvaiheistaan. 


"A kaunis ollah, ei tapeta!" 

Askanmäessä (vainolaiset) kaiken hävittäneet mikä ei pakoon päässyt. Ollu kesä, ja väki niityllä. Teeri ollu uunissa pannussa paistumassa, niin sen ottaneet laukkuusa ja virsun pannuun panneet. Ja muori ollu talossa, niin sille sanoneet:  "A muistat sie muoriseni huomennai tämän vierahan virren värsyn: a teererä hyyrerä sumpsassa lauloa, a virsura kursura pannussa paistuu". 

Kun emännän ottivat, tuumanneet jotta mikä tälle tehään, tapetaanko, niin yksi oli joka sano: "A kaunis ollah, ei tapeta". Ja totta se se otti sen hoteisiinsa. Kaija rikas kun oli, on ottanut jotain, rahaako vai mitä mukaansa, kun on lähtenyt.- - - 7 vuotta Venäjällä, yhen lapsen. Yrittäny karkuun, vain tavattu ja vahattu sitte ja sanottu: "Jos vielä yrität karkuun, niin tapetaan". Kesällä sitte karkasi. Kun miehet oli töissään, marjan aika. Ja kuunteli vielä Kaija-riepu sillan alla - joki kun kuivana kesällä, passasi sillan alla piillä - kuunteli kun puhuvat, jotta nyt jos tavattasiin, niin tapettasiin.
 --------------


Kotiisa, lypsylle - - - pantu isännälle valta, jotta ottoa kumman tahtoo, vanhan ottanu, uusi erotettu.  
  
"Niin kerto vanaha Lassi-vaenoa..." 

Askanmäessä asunut Lauri Moilanen (1813-1878) on aikoinaan kertonut Kaijasta seuraavan varsin seikkaperäisen tarinaversion. 
Kaija on ollu Askanmäen talon tyttö. Erinomaesen ihana ja maenittavan hyvä ihminen. Tytöstä lähtiin ollu kutunnalleen "Askanmäen kaonis Kaija". Kaijalle mieheksi, vävyksi 
Askanmäkeen on tullu Jaurakan Turpeisesta mies, ollu arvattavasti Turpeinen. Jälestä päen ei maenita Askanmäessä Turpeisie. Päenvaston on Askanmäen suku ollu parisatoa vuotta Moelasie. Moelasie ollu Askanmäessä satoja vuosie. Mittee sit’ tyhyjee 
Turpeisista? Ennen oli Koskeloeta. Ollu Kaijalla veli, pyssymies, mehtämies, ja kyllä se on ollukim metällä sillon kun ne on sen kaoniin Kaijan vieneet. Askanmäen Lassi-vaenoa se mulle muisteli niitä. 

Väki ei oo olluk kotona, poeka pyssysä kansa, isäntä missä lie ollu. Ei ne oo Askanmäkeä polttanu, ottaneet rahoja ja emännän pitännä vielä sanoa ... pelotelleet: jos et sano missä rahat, he tappaa. Naesväkii ollu työpaekassa isännän kansa. Ei oo Askanmäessä soaneet murhata ihmisie. Kaijalla ollu  yksi lapsi, poeka, se jeäny pirttiin kätkyveen. Liekö lapsella ollu joku hoetaja mummo,  johi ollu sillä kumppalina, vaen oekea työväki ollu työpaekassa isännän kansa. Vannotettu ja rahat soatu. Mielistyneet jotta kun on kaonis, ja ottaneet matkaasa. 

Niitä ei oo kovin palijo sattunu niitä vihavenäläesie, niin on pitännä lähtä vähän kun karkuuttamaan ja sillä ne ei oo siinä ennättäneet palijo pahojaan tehäkkään. Isäntä ollu vankka mies; heti se on tullu kun on jäläkeen koettanu. Oli sanonna että jos hän tapovaa 

emäntäsä, kyllä hän tuopi poes. Vaen mehtään karkuuttaneet, ei isäntä tavanna. 

Vuosiko kaksiko jo kulunu, eikä Kaijaa alakanu kuuluo. Ja kuv venäläeset yleesä kaekki tappovat, ketä käsiisä saevat, nim peätettiin, että Kaijanni ovat tappanu. Isännällä ollu erinomasen hyvä piika, sen ottanu talouven hoetajaksi. Se piika oli vielä ollu siellä työpaekassa sillon kuv vihovenäläeset kävivät ja Kaijan veivät ja se piika oli ensinnä tullu pihaan sieltä työmoalta, niin lapsi oli itkeny kätkyvessä ja sille rientäny, käsijään ojennellu. Siin'onvanaha ihminen johi ollu, se sanonu jotta emännän veivät. Piika ottanu 
lapsen syliisä ja siihen lapsi turvaonu ja rakastunu. Ja sitte isäntä tullu heti perässä ja nähny poekasa sen piijan sylissä. Ja se lapsi oli sitä piikoa alakanu äetikseen kuhtuo. Ja sen piijan oli isäntä ottanu ensin niinkun emännän sijalle, se alakanu taloutta hoetoa. Ja sitte kun Kaijan luultiin varmasti kuolleen, kun ei siitä mittää kuulunu, rupesi isäntä miettimään jotta ottaa sen piijan oekein emännäkseen... se kun oli oekea ihminen ja lastae hoetanu kun omoa lastaan, ja talona oloe sen kansa onnistunu. 

Oli isäntä menny papin puheille jotta oesiko se sovelias häne ottoa uusi emäntä. Ja pappihi kum piti isänteä niinku aenahi leskimiehenä, kuulusteli onko Kaija elossa, van kun ei kukaa tienny elävän, myönti jotta isännän ottoa uusi emäntä ja niin ne kuuluutettiin ja nii otti isäntä sen piikasa emännäkseen ja vaemokseen ja ne vihittiin niinku aenahi. 

Miten Kaijan perille kulettaneet, se on tietimätöntä kaekille. Oli siellä esinnä pietty vankina, ei uskottu ei mihinkää jotta se karkovaa.  Ja sillon ollu ikävä, niin kulumaton aeka jotta se ei oo tahtonna tulla toemeen. Väen peloteltu jotta jos et oo mieliksi, niin tapetaan. Ei oesi suostunu, van on väkivallalla pitäneet akkanaan. On siinä talossa ollu vanaha muori. Ja hyvänä se on se mies koetellu piteä sitä Kaijoa. 
Rannin ukko neuvonu kahen kesken jotta koettaa olla niinku aenahi, ethän sinä millonkaa teältä peäse jos aena oot vastaköysin, ne pitää vaen aena vahtisa alla. Ukko sanonu jotta ei sanoa että hän neuvoo, ne muuten tappaa. Kun mies nähny jotta sillä on ikävä, reistannu jollae laella viihytellä. Ja on sitte Kaija reistannu olla vapaallisena ja 
hoetanu taloutta ja ollu rehellissä ja tehny emännän töetä. Ja oli kolome lastae soanu sille venäläeselle, niitä hoetanna ja hyvänä pitännä. Se  ukko neuvonna jotta heitähän vaen lapset johonni hyvästi, kyllä ne niistä lapsista kuitenni huolen pitää, ei sitä tarvihte 
murehtie. 



Niin sitte isäntäväki lähtennä kesällä mehtään töehesä, niin sillon lapsesa Kaija houkutellu, linkkuveiten vanahimmalle käteen pankolla antanu ja kätkyvessä olevalle lusikan jota jeäny imemään, ja suuta antanu jotta viime kerran suuvellaan. Ja sitte lähtennä lapsenriepuja pesemään. Kun on ne pessy, levittäny sitte ne pientarelle kuivaan, ja sieltä lähti pakomatkalleen. Esinnä ottanu - se  kun on se ukko kaekkea neuvonna - kaevolta vettä ja nakanna jälelleen, jottei se koerankuontolaenen heti jäläkeen lähtisi, ja 
nakkoamalla kiulun heittännä. Siitä lähteny juoksemaan mehtään. 

Isäntä kun tullu kotiin, lapset itkeny jotta äeti menny riepuja pesemään. Se kun ennenni käöny marijassa, oli isä sanonna, kun nähny jotta rievutki niin hyvästi laetellu, jotta outtoatehan, kyllä se äeti tuloo, se on menny marijaan. Eikä oo lähteny heti jäläkeen. 

Aekoa kulunu ja kun ei oo alakanu tulla, ne on lähtennä sitte jäläkeen. Ne on ajanu siltaan asti, se on koerankuontolaenen tullu aevan  jäläkeä myöten. Kaija lymynny sillan alle, ei havanneet. 


Ja sitte peässy - se on Kaija ite sitte kertonu - syöny marjoja varsineen. Ja se on neuvonu se venäläenen jotta veihti ottoa matkaasa jotta kiskoa tuohi selekääsä kun sae sattuu, jottei kastu ja palellu, tuohilevyn alla sateella kulukenu. Suoloja, hienoja suoloja 
ollu, tehä lippi ja niitä panna lippiin ja vettä siihen ja sitä ryypätä, kun syöpi marjan varsie, jottei hiuka. Ja rintasa lypseä jottei kipeö, kun imevä lapsi jeäny. Ja neuvonu merkit puista, jotta eteläpuolella on tuuhovammat oksat ja paksumpi noava, ja kusijaespesän peä on eteläpuolelta palijas ja terävämpi vaen pohjospuolelta moatuu, ja 
marjanvarsie ottoa. Metässä käsin ukko neuvonna, kun niin seäliksi käöny. Ja suuret syömmoat sillä merkillä kulukenna. Moatessa sammalie koota ympärilleen jottei kylymä käö ja tuohilevyö piteä tuulensuojana ja peittona.  Ja yöllä kulukenu ja päevällä levähtäny. Jos tuloo tuntemattomie ihmisie ja ne kysyy jotta missä sinä kulet, sano jotta lehmän haussa jotta eivät tiijustele sen paremmin.  Järvenkulut neuvonu jotta sinun ei soa yhestää järvestä lähtä pohjospuoleti kiertämään vaen etelän, niin matka antaopi ja 
niin ei peäsemättömäksi mee. Kiannan järveähi vasemmin puolite. 

Jokipaekassa voatteesa Kaija riisunu ja koahlannu.  Salamen kylän kaotta tullu. Ensikerran soatettu veneellä Hyrynjoen poekki. Siinä ollu onkimies, niin sitä pyytäny yli soattamaan. Kysynnä: - Mihin sinä kulet? - Empähän kule palijo mihinkää, kuhan pistät yli joen. Eikä mull'oo ies rahoakaa. - Ei tarvihekaa, kun hän on teällä ongella, ei hän taho siitä mitää. Muuta ei oo ollu ihmisie puheinkaa matkalla. Ja kun oamulla ollu kuuven seuvussa Hyrynjoella, ollu iltalypsy aekaan jo Askanmäessä. 

Askanmäessä oli isäntä mummolle, joka kylään tuli antanu vanahasta hopeapikarista viinoa. Se ennustanu jotta tuloo entinen emäntä kotiin. Isäntä vielä lehmän luvannu vaeko lampaan jos tapahtuu niin. Vielä on sitte unenni nähny isäntä jotta tuloo se. Ja se 
on sillä viikolla tullu. On se lapsii sanonna, äetinkö se on sanonna tulovan vae miten se on sanonu, vaen sit'on alettu kummastella mitä tuo  lapsi hokoo. Ja se on sinä päevänä tullu kesannolle. Ollu venäläesen voatteissa. 

Yksi lehmä alakanu pörhistellä ja luokse menny, kellokas. Uusi emäntä niinkun paheksinu jotta mikä sin'oot hänen lehmäesä puhuttelie kun häerihtöö, venäläesen voatteissa kuv vielä ollu. Kaija sanonu jotta oma sormijuottonipa tuo on ja nimet nimitelly sen aekasilta lehmiltä - seittemen vuotta ollu poes. Niin uusi emäntä 
säekähtännä jotta mikä tämä onkaa. 


Sitte lähteny taloon, niin isäntä tullu jo vastaaj  ja tuntenu: tuossa on mun uneni ja ämmän povaos, ja oli ilosta pistäny suuta jotta kun on vielä hengissä. Isäntä juossu sen lapsen joka jäe kätkyveen, ollu nyt seitenvuotinen, jotta tulla äetie kahtomaan. Vaen se ei oo tuntennakaa, sanonna: äetihän on lypsyllä, täm'ön vieras, te narroatta. Ja kun uusi emäntä tuli lypsyltä, niin sanoneet: nyt meijän äeti tuli. Näet uuvellaki emännällä ollu jo lapsie, jotka häntä yhtä rintoa pitivät äetinään, sitä vastaan hypitty. Vaen siitäpähän tulivat tietämään. 

Oltu ja tutustuttu ja alettu tuumie jotta miten tässä elämään ruvetaan, kun on kaksi vihkivaemoa yhellä miehellä. Sitte papin puheille jotta mikä nyt tehhään? Pappi jotta vanahan ottoa, vaen ei uuttakaa soa turvattomaksi panna, silläe kun on vielä lapsijae. 

Kun tuli isäntä kirkolta, niin kihlasilikin - suuri silikkihuivi jonka alla parikunta vihitään, niin että nelijästä nurkasta pietään levällään vihittäväen peällä, kun ne vihillä polovistuvat, sen alla isäntä oli kumpaanni vaemoon vihitty - niin kihlasilikin repässy isäntä keskeltä kahtie ja antanu toesen puolen toeselle, ja sanonu jotta piteä te toenen toenen puoli, ku minä sen saman silikin alla oon teijän kansa vihitty, ja hoetoate minun talouttani elinaekamme loppuun, riitelemätä ja sovinnossa kaekki tasan jakakoa, jos minä ennemmin kuolen. 


Entinen vanaha emäntä tuli niinkun peäemännäksi, ja muuten yhessä toemivat. Ja sopu ollu hyvin maenittavan hyvä, lapsie pitäneet hyvästi ja kilivan hoetaneet ja isännälle kumpii ollu hyvin kohtelijaat. Ei keskesäkää koskaa riitoa. Ja lapset kumpovaa äetiksi 
kuhtuneet. 

Niin kerto vanaha Lassi-vaenoa, kuin minä reistasin sille tietäjänäe olla ja yhessä vähän viinoa maestettiin. Siitä vanahasta hopeapikarista, josta viinoa maesteltiin, tuli puhe, jotta onkoon niiv vanahoa pikarie, täm'ön ison vihan aekanen, ja jotta on se ollu 
tässä ennen kaonis emäntä - siitä se puheeksi läksi. 

Niin oli se uusi emäntäki sitte kun talon väkeä aenaki, talon hoetajaki ollu oekein hyvä. Kumpii uskottu ja avaemet hallussa kummallae. Ja Kaija kun oli enemmän kärsiny, sitä uusi emäntäe tahto kepeämmällä piteä, ja ite kun oli vankka ja terve teki raskaampie töetä.  

ANTIN JA MARKETAN LAPSET

Sitäpä en tiedä kummassa tiedostossa on enemmän virheitä. Tarkoitan sitä Amerikasta Larrylta tullutta ja toisena Hiski-tiedostoa.

Liekö tuolla niin väliä aivan kaiken tiedon tarkkuudellakaan. Jokatapauksessa täytyy suhtautua pienin varauksin kaikkiin tulkintoihin pappien humalassa tuhertamista harakanvarpaista. Kaikella kunnioituksella tosin. Se vain oli muinaisina aikoina välttämätön lääke mukana kaikkialla kuljetettavaksi ja kaipa se jonkinlaisena desinfiointiaineena toimi. Sivuvaikutushan se humala oli. Ei toki mikään päätarkoitus, vaikka toisaalta kai sen kaiken surkeuden paremmin kesti hienoisessa hiprakassa.

Tietysti voisi köykäisesti vain ottaa ja luetella ne Antin ja Marketan aikaansaannokset, jotka kirkonmiesten kirjoihin merkittiin, mutta kun niistä kuitenkin pikkuisen voisi tarinantynkääkin kehittyä.

Nehän ne häät pidettiin huhtikuun kahdeksantena 1778 ja siinä otettiin samalla esivanhempien joukkoon Haatajain juuret ja Mularien juuret ja Oikariset, jotka kyllä olivat juuristossa jo aikaisemmin.

Ensimmäisenä syntyi poikalapsi ja vaarinsa kunniaksi poika sai Henrikin nimen. Tässä on jo tiedoissa eroa, sillä toisten tiedostojen mukaan Henrik syntyi 14.5.1779, mutta toisten mukaan vuotta myöhemmin. Olisin taipuvainen uskomaan siihen varhaisempaan vuosilukuun, sillä eivät kai ne nuoret sentään vuotta hukanneet homman opetteluun. Toisekseen tämä Henrikki katoaa minun tiedoistani historian usviin, sillä muuta tietoa minulla ei pojasta ole.

Tärkeämpää toki oli, että seuraavaksi syntyi toinen poika, joka vuorostaan sai appiukon mukaan nimekseen Pekka. Tämä on se Pekka, joka syntyi heinäkuun 18 pv 1781 ja jatkoi tätä meidän sukuhaaraamme sitten aikanaan. Aivan tavallinen poika Pekka oli, vaikka käytiinkin tekemässä Hyrynsalmella. Kaikki muut Antin ja Marketan lapset syntyivät Ristijärvellä. Kaipa siinä Pekalla sen verran tuli Hyrynsalmi enemmän synnyinseuduksi, että sinne piti asettua sitten aikanaan jopa kuolemaan 66 vuotta myöhemmin. Eihän siitä pitänyt mitään muistikuvia jäädä, kun jo kaksi ja puoli vuotta myöhemmin oltiin jo varmasti taas Ristijärvellä, jossa Pekka sai pikkuveljekseen Matin helmikuun viimeisenä päivänä 1784.

Pojat saivat temmeltää keskenään vielä kaksi vuotta ennenkuin Marketta toi saunasta seuraavan parkuvan käärön 9.4.1786. Käärön sisältä löytyi ilmielävä tyttölapsi ja tytöstä tehtiin mummunsa kaima, Liisa. Liisa pysyi äidin tyttönä melkein kolmikymppiseksi, mutta sitten tuli Hyrynsalmelta se Moilasen Matti, joka oli sen Moilasen Simon ja Heikkisen Liisan tekosia. Sehän se sitten Liisan nai, kun tyttö oli oman äidin kaimakin ja häät pidettiin 24.3.1816 Aleksanterin ollessa Suomen isoruhtinaana. Siellä Hyrynsalmen tilalla no 14 Liisa sitten teki kahdeksan Moilasta, joista vain Kaisa sortui tautivuoteeltaan kuolemaan kymmenvuotiaana. Seitsemän mukulaa saatiin aikuisiksi asti, vaikka eihän niistäkään sentään ikuisia tullut. Liisa oli jo 65 vuotias muori, kun hänet vuorostaan tuoni tavoitti Lylykylässä 12.1.1852 ja silloin oli Nikolai ollut keisarina jo yli 25 vuotta.

Lieneekö Antti ollut sotilas koko aikuisen ikänsä? Sitäpä emme tässä vaiheessa tiedä, mutta tuskinpa hän yhtäkkiä siihenkään hommaan joutui. Ajat olivat kuitenkin siihen määrään rauhalliset, että pirttiviljelyksestäkin ehti pitämään huolen. Hattujen puoluehan oli saanut pikkuvihassa selkäänsä oikein kunnolla, vaikka Suomea ei siinä vaiheessa Venäjän valtaan siirrettykään, kun oli niitä poliittisia kähmintöjä Euroopan valtiaita järjestellessä ja Venäjä oli saanut oman ehdokkaansa Ruotsinkin valtaistuimelle. Myssyt vuorostaan kyllä ähelsivät sotaa puuhaamassa, mutta sehän ei oikein luonnistanut.

Liisan jälkeen syntyi kuitenkin taas poika ja nyt oli jo korkea aika tehdä tästä pojasta isänsä kaima. Antti Antinpoika syntyi 27.4.1789 ja aikanaan 28.12.1821 Antti sitten nai Mikkosen Liisan ja pääsi kotivävynä kohoamaan isännäksi asti. Eipä toki Antin ja Marketan mukulat vielä tässä vaiheessa naimisiaan suunnitelleet, kun vanhinkin oli vasta vajaan kymmenen ikäinen. Johan niistä kait jotakin apua oli puitten pilkkomisessa ja kantamisessa ja jo kai se Henrikki paimenesta kävi. Tokihan sotilastorpassa jo 1700-luvun lopulla joku lehmänkanttura oli olemassa ja niin kauan oli jo Kainuuta asutettu, että osattiin omien lampaitten villoista kankaat kutoa. Sikakin oli jokakesäinen kotieläin, mutta siinähän ei paljon paimentamista ollut. Kunhan pidettiin huoli, ettei se Marketan ryytimaata päässyt aina nurin tonkimaan. Torpan pelloista nousi jo ohran lisäksi ruistakin, mutta nauris oli juureksista tärkein. Perunasta oli kyllä kuultu joitakin huhuja, mutta ei sitä vielä osattu kuvitella tänne perukoille istutettavan. Konstikaskin se oli, kun ei sitä siemenistä viljelty vaan samoja mukuloita pantiin maahan, joita syötiinkin.

Seuraavan pojan syntyessä 30.3.1792 piti jo tutkia isovanhempia pitemmälle, ennenkuin muljahti mieleen, että Sigfridhän oli olemassa niin isän kuin äidinkin puolella ja tämä Sigfrid eli sitten viisi vuosikymmentä ja pikkuisen vaille yhtä vuotta päälle. Hän kuoli Hyrynsalmella 18.3.1843.

Kun huhtikuun kuudentenatoista 1794 syntyi sitten tyttölapsin, niin siihenhän Marketta aikoi lopettaa vanhaa taikaa käyttämällä. Hän antoi tytölle oman nimensä. Tässä nyt oltiin sentään jo niin isoja ihmisiä, että johan se olisi aika lopettaa lasten teko. Anttikin jo nelikymppinen rähjäinen soturi. Marketta kuitenkin kuoli ennen äitiään Kerälän autiossa 12 vuotiaana kuumeeseen 24.4.1806.

Mutta marraskuun 11 pv 1796 syntyi taas tytär ja tehtiin lisää taikoja antamalla tytölle Antin äidin nimi Juliaana ja nythän Markettakin alkoi jo lähestyä neljänkymmenen ikää. Juliaana syntyi ennen aikojaan ja kuoli hiukan yli kuukauden ikäisenä, mutta vielä polkaisi Antti perheen viimeisen pojan sille vuosisadalle ja hyvissä ajoin, sillä Paavo syntyi 24.3.1799.

Luulisi kesäaikana olleen niin rankkaa työtä torpassa, ettei olisi jaksanut uusia tenavia alulle laittaa, mutta syntymäajoista päätelleen melkein kaikki Antin tekoset saivat alkunsa kesä-elokuun valoisina helleöinä.

Ei pidä ihmetellä, ettei tässä sen enempää kiinnitetä Pekkaan huomiota, mutta annas olla, kyllä siitä Pekasta vielä kuullaan.

AJAN KÄSITYSTÄ JA KÄSITTÄMÄTTÖMYYTTÄKIN.

Joskus tuntuu, että tutkijoiden puhuessa menneistä ajoista ajanjaksojen suhteellinen pituus heittää. Sanotaan vaikkapa, että yhtäkkiä dinosaurukset katosivat 65 miljoonaa vuotta sitten.

Eipä kertoilla minkä mittainen aika se yhtäkkiä mahtoi olla. Tuoreemmista asioista saatetaan jo sanoa, että tietty kulttuuri levisi tuhansien neliökilometrien alueelle äkkinäisesti vuosien 2800 eaa ja 2000 eaa välillä. Minusta 800 vuotta ei ole niin kovin äkkinäisesti. Siinä hidaskin hämäläinen ehtii astella melkoisen matkan. Puhutaan samanaikaisista kulttuurien kerrostumista ja niille kuitenkin annetaan samalla aikaa useita sukupolvia.

Minusta siinä aliarvostetaan ihmislapsen kekseliäisyyttä. Kehdataan väittää, että kivisiä työkaluja tehtiin muutamia vuosituhansia samoista aineksista samoilla menetelmillä ja jos jostakin sekaan ilmestyi toisella tavalla käsitelty esine, se oli vieraan kulttuurin tuomaa.

Tietysti ajat tarkentuvat, kun siirrytään historialliselle ajalle ja tiedetään kuka milloinkin on ketäkin vastaan sotinut. Vaikka historiassa puhutaan muistakin tapahtumista, joskus ajoitus kuitenkin perustuu sotien jaksottamaan aikaan.

Historiaa on tietenkin vain kirjoitettu historia ja historiallinen henkilö on vain henkilö, joka voidaan dokumentein todistaa olleen olemassa tiettynä aikana tietyssä paikassa.

Siispä tämmöisen sukukronikoinnin esihistoriallinen aika onkin kohtalaisen lähellä vielä. Toisaalta tässä on saanut esihistorian ja historian rajaa tyrkittyä jonkun verran kauemmas, mutta kyllä dinosaurusten ajasta sittenkin on käsittämätömän pitkä aika.

Vaikka osa sukujuurista yltääkin kauimmas rintamailla, niin aika kauas on saanut tyrkättyä Kainuun korpien raivaajien historian rajaa. Siellä 1620-25 tienoilla syntynyt Henrik Koskelo keikkuu historian ja esihistorian rajapyykkinä.

ANTIN JA MARKETAN HÄÄT

Elettiin vuotta 1778 ja kuusi vuotta oli kulunut Kustaa III:n kruunajaisista. Jokseenkin rauhallista oli. Mitä nyt Kustaa vähän riiteli Venäjän Katariina-eukon kanssa.

Vuosia oli jo kulunut Koskelon Henrikin kuolemasta Mattinsa hautausmatkalla ja kaikki muut Antin sisarukset olivat jo naimisissa paitsi tietenkin veli-Heikki, joka kuoli poikamiehenä jo 1772.

Sisarukset olivat jo monta kertaa huomautelleet, että olisi se aika Antinkin vakiintua ja asettua perhettä rakentamaan. Eihän Antilla mitään erityistä ollut naimista vastaan, mutta harkita, harkita täytyi.

Kasvoipa siinä naapurissa kuitenkin muuan sorea neitokainen vähitellen naimaikään ja täyttäisi tänä vuonna jo 20 vuottaan. Aivan hyvää sukuakin oli. Isänsä puolelta tyttö oli Haataja ja äitinä oli Mularin Liisa, joka oli Mularin Antin tytär ja tämä Antti taas oli Sigfridin veli, joka oli Haatajan Antin tädin kanssa naimisissa ja kaksikin Koskelon Antin sisarista oli ottanut Mularin Sigfridin pojan miehekseen ja hyvinhän niillä asiat olivat.

Antti oli vain tehty niin myöhään pahnanpohjimmaiseksi, ettei ollut enää isää puhemiehen hommaa hoitamaan. Ei tosin ollut isä nähnyt Susannan ja Juliaanankaan naimisiin menoa. Tietenkään eivät sisaret voineet ryhtyä puhemiehen toimeen. Se kun ei käynyt laatuun, että olisi akkaihminen ollut puhemiehenä. Mitä siitäkin olisi tullut.

Piti hoitaa homma aivan itse. Olihan Antti sentään jo aikamies, joten kyllähän hän jo osasi puhua puolestaan ja Markettakin oli sanonut, että hänen puolestaan passaa kyllä.

Niinpä Antti ryhtyi parhaimpiinsa ja kopisteli talvi-illan hämärtyessä naapuriin vierailulle. Vaikka Antti oli useinkin nähty tuttu mies, niin kohtapa se pantiin merkille, että tärkeitä asioita oli miehen mieltä painamassa ja arvattiinkin, kun Marketta pujahti karsinan puolelle herttaisen punaisena kohta Antin tultua. Piti muka pikkuveljeä, nelivuotias Petteriä, torua jostakin, mutta nassikka pyörähtikin äitinsä helmoissa kuuntelemaan aikamiesten juttuja. Tokihan pikkupata aavisti, että oli nyt jotakin erikoisempaa tekeillä.

Tiettyhän se, että piti Pekan vähän tytönkysyjää kiusoitella. Moittia hitaaksi, kun jo kaksi vanhempaa tytärtä, jotka olisivat olleet Antin ikätovereita, oli annettu muille. Tähänkö se sitten tuli kiire tähän kolmanteen, ettei tarvitse Liisa tai Kertun kasvamista jäädä odottelemaan. Pianhan tuo Liisakin tuosta kasvaisi. Sehän on yhdentoista. Kertusta se vasta näpsäkkä akka tulisi Antille, mutta joutuisi sitä odottelemaan ainakin kymmenen vuotta. Enempää meille ei varmaan tyttäriä enää tehdä, kun tuo muorikin on jo niillä vuosillaan, ettei se taida enää lapsentekoon ruveta. Vaikka toisaalta...

Leppoisasti siinä kuitenkin asia eteni ja niin sovittiin kuulutukset ja lyötiin lukkoon hääpäivä huhtikuun kahdeksanneksi. Olisi siinä kyllä Marketan syntymän päiväkin aivan niillä tienoilla.

--Olikos se viidestoista? huuteli Pekka karsinan suuntaan, vaikka hyvin tiesi, että neljästoista päivä huhtikuuta Marketta täyttäisi sen kaksi kymmentänsä. – Ja eikös se itselläsikin ole merkkipäivä tässä pikapuoliin?

--Tänäänhän se on. Tuli 25 vuotta täyteen.

--Vai tammikuun kolmantenatoista sinä olet syntynyt. Etpä tuota liian vanha liene. Se on vain nyt sitten semmoinen homma edessä, että seuraavalle keväälle se on tehtävä ensimmäinen lapsenlapsi.

Ja karsinan puolella Marketta hehkui entistäkin punaisempana.

Niin sitä sitten ryhdyttiin häitä valmistelemaan. Pekalla ja Liisalla siihen oli jo kokemusta, kun sentään kaksi tytärtä oli jo naitettu.

Nuoret saivat matkustaa Kajaaniin kihlojen hankintaan. Samalla voisivat Paltaniemen kirkossa kuunnella ensimmäiset kuulutukset. Eihän heitä toki voinut aivan keskenään päästää niin pitkälle matkalle. Kuusitoistavuotias Mularin Antti pantiin kaimansa ja siskonsa kuuliaiskuskiksi ja Kerttukin pääsi mukaan ensimmäiselle kaupunkimatkalleen. Siinä olikin pikku Kertulla jännitystä kerrakseen. Ensimmäinen kaupunkimatkahan oli varmasti ihmeitä täysi.

Varhain lauantai-aamuna valjastettiin virkku ruuna rekeä vetämään ja paukkuvassa pakkasessa lähdettiin liki neljän penikulman taipaleelle ja iltasella vasta tultiin kaupunkiin ja päästiin tuttuun majapaikkaan asettumaan.

Eihän siinä maltettu jäädä sisälle istumaan, vaan Kertulle piti heti lähteä kaupunkia näyttämään ja kiire oli tapaamaan linnan kultaseppääkin. Sormukset piti saada ja komeat. Sitten piti vielä löytää vaatturille. Marketalle tarvittiin oikea hääpuku ja Liisa-anopille kaupungin hienoin huivi.

Kertun ja Antin piti saada nekkunsa imeskeltäväksi ja kumpikin katseli kaupungin ihmeitä silmät pyöreinä.

Hupenipa siinä rahavaroja kerrakseen, mutta olihan asia arvokas. Puku luvattiin tuoda Ristijärvelle jo maaliskuun puolivälissä, että jos siinä olisi vielä lopullista sovittamista. Monestikin oli morsian paljon pulskempi häissä, vihjaili vaatturimestari. Kihlasormukset soviteltiin ja Antti osti Marketalle vielä pronssisen rintarossinkin.

Sunnuntaina ajettiin Paltaniemen kirkolle ja olihan se silmiä kirvelevää kuulla papin aivan ensimmäisenä kuulutuksenaan kertovan Antin ja Marketan aikomuksesta astua aviosäätyyn.

Lyhythän se oli tammikuun lopun talvinen päivä ja pitkästi oli matkaa takaisin kotipuoleen, mutta ei se matka Antista ja Marketasta tuntunut tarpeeksikaan pitkältä, vaikka Kertun lörpötyksiin kaikista näkemistään ihmeistä jo vähän kyllästyttiinkin.

Myöhään yöllä vasta päästiin Haatajan pihaan Ristijärvelle ja kolisteltiin Pauli hereille hoitamaan hevonen talliin. Heräsihän sinä tietenkin muukin talonväki ja aamuun asti meni kaupunkikuulumisia kertoillessa. Liisa kylläkin vei tyttärensä heti pöydän katettuaan karsinan puolelle omia supatuksia supisemaan.

Koittipa sitten se huhtikuun heleän loskainen sunnuntaiaamu, se kahdeksas päivä ja se hääpäivä. Se päivä oli kiirettä täynnä ja jo illalla oli tullut häävieraita ja niitä oli jouduttu majoittelemaan naapureihinkin.

Matti-veljen leski, Kristiina kahden lapsensa kanssa oli saanut kyydin Kerälästä tulleen Henrikin ja Kaarinan reessä. Kaarina odotti lasta neljännellä kuulla ja siksi olivat isommat lapset saaneet jäädä pois matkasta tällä kertaa.

Juha ja Valpuri sen sijaan toivat koko lapsikatraansa. Kuusi niitä oli kaikkiaan. Siinä alkoikin kohta melkoinen vilske lasten tutustellessa toisiinsa. Tosin Kristiina vähän ujosteli samanikäistä Anttia, joka viimenäkemältä oli saanut miehistä karheutta ääneensä. Kaarinan mielestä melkein vuotta nuorempi Pauli oli aivan lapsi vielä, mutta jotenkuten siedettävä.

Marketta ja Pyykkösen Anttihan asuivat samalla kylällä kuin hääpari, joten heille mahtui vieraita asumaan juhlien ajaksi. Heillä kun oli lapsiakin vain kaksi.

Haatajan Kristiina ja Elina miehineen ja lapsineen tulivat vasta juuri tilaisuuden alkaessa.

Siskot Susanna ja Juliaana, jotka saivat tässä miestensä kautta veljen vaimosta kaksinkertaisen sukulaisen olivat apuna juhlien järjestelyissä, vaikka Juliaanalla oli nuorimmaisensa vasta toisella kuukaudella ja  Susanna odotti jo varsin komeasti maha pystyssä kuudetta Mulariaan.

Vaikka olikin Haatajan pirtti varsin mittava, niin kyllä se nyt pullisteli väkeä täydempänä kuin koskaan. Helppopa oli papinkin osua oikeaan taloon kirkollisia toimenpiteitään suorittamaan, kun piha oli täpötäynnä rekeä, pulkkaa ja hevosta. No, oli toki papille tilaa jätetty ja hän pääsikin ajamaan aivan porraspieleen, ettei tarvinnut loskaisen pihan poikki paarustaa ja raskasta mahapulleroaan kuskata. Pyörähti vain reestä tantereelle ja siitä oli vain pari askelta portaille, jossa oli jo isäntä juhlatamineissaan vastaanottamassa.

Tuttu talohan tämä papille oli, kun kaksi tytärtä oli jo käynyt vihkimässä ja kinkereitähän täällä oli pidetty jo moniaita ja sanantaitoa kansalta tarkistettu. Täällähän kylän kirjaamisetkin hoidettiin ja merkittiin verotapahtumat kirjoihin. Tuttu oli paikka.

Ei toki papin tarvinnut heti kuivin suin ryhtyä virkaansa hoitamaan. Reilu tuopillinen olutta tarjottiin ja rieskaa pahimpaan hiukaan.

Sitten vasta käytiin toimeen ja nuoripari komennettiin vihkiraanulle kontilleen tuomiotaan kuulemaan.

Pappi ensin laulatti seurakuntaa, kun itsellään oli sitä äänen komeutta ja aukaisi sitten musta kirjansa ja ryhtyi utelemaan, josko Anders Henrikinpoika Koskelo aikoi ottaa tämän Marketta Pekantytär Haatajan aviopuolisokseen ja rakastaa myötä ja vastoinkäymisissä kunnes kuolema heidät erottaa ja saatuaan myöntävän murahduksen kysyi Marketalta aikooko tämä olla alamainen miehelleen ja rakastaa tätä myötä ja vastoinkäymisissä kunnes kuolema heidät erottaa ja sai siihenkin heleästi kirkkaan, myöntävän vastauksen. Tarvitsi sitten vain sormus siunata liiton merkiksi ja julistaa pari laillisesti toisilleen vihityksi.

Vielä laulettiin virret ja mutistiin yhteiset rukoukset ja jopa päästiin pihalle juhlaviinoja maistelemaan ja sillä aikaa Liisa tyttärineen ja Susanna ja Juliaana apunaan kattoivat pitkät pöydät täyteen monenlaista evästä juhlakansan haukattavaksi.

Onneksi viime sato oli ollut todella hyvä ja metsä ja järvet ja joet olivat antaneet omastaan runsaan särpimen. Ei vielä tämä kevät saisi vatsanahkaa juuttumaan selkärankaan kiinni. Aittoihin vielä jäi monen leipomuksen tarpeet, vaikka nytkin pitkät orret olivat leipiä täynnä ja suolalihaa ja suolakalaa riitti leipien päälle. Eikä loppunut olut vaan sitä riitti jokaiselle juhlavieraalle huikeaan humalaan saakka.

Paras juhla alkoi sitten kun pappi oli kannettu rekeensä ja papin renki oli lähtenyt köryyttämään kirkonmiestä ruustinnansa kuulusteltavaksi. 

Toinenkin versio

Kainuustakin Lönnrotin Elias keräili aineksia Kalevalaansa ja valikoi niistä soipivia eepoksen muodostamiseen. Versioita oli monia ja aina en ole varma valitsiko Elias parhaan vai sopivimman. Alla vähän Kainuusta koottua. Voipa olla, että jokusen pätkän kertoili joku esivanhemmista.

Polvivamma

Vaka vanha Väinämöinen

Seki nuori Joukkainen,
Poik' on polvi päivällinen,
seppä on iän ikunen, 

Kuun päivän polvuhinen,
Vesti vuorella venettä,
Kalkutteli kalliolla.
Vesti päivän, vesti toisen,
Vesti kohta kolmannenki.
Ei käynyt kiveen kirves,
Eikä kalka kallioon.

Lempo liikutti tereä,
Piru vartta vaapautti,
Jotta suonille sovitti;

Terä oli syämmessä lihoa,

Söipi uuelta lihoa,
Veti verta tuorehelta.

Ei ollut sitä mäkeä.
Eikä vuorta korkiata,
Joka ei tullut tulvillehen
Polvesta pätösen pojan; 

Verta on seittemän venettä,
Kantokorvoja kaheksan
Polvesta pätösen pojan,
Varpahasta Väinämöisen
Lattialle laskettuna. 

Tuosta vanha Väinämöinen

Kohennaksen korjaansa,
Rekehensä vierettäksen,

Ajoa sujuuttamahan
Suvikunnalla hevolla,
Yhen tamman kantamalla,
Äärimmäisehen taloon,
Äärimäistä tietä myöten. 

Sanoi sanalla tuolla,
Virkko sillä vintiöllä:
Olisiko talossa tässä
Tämän tulvan tukkioa,
Salpoa verisatehen 

Ukko uunilta urahti,
Halliparta harjun alta,
Pieni paarma pankon päästä,
Poika portaan nenästä,
Vanha akka vaipan alta,

Lausu lapsi lattialta:
Ei oo talossa tässä
Tämän tulvan tukkiota,
Salpoa verisatehen,
Puun jälen puheliata
Rauan raanan kahtiota. 

Tuosta vanha Väinämöinen
Sit sitte sanelemaan,
Puhkesi puhelemaan,
Sano sanoilla noilla:
Sulettun on suuremmatki.
Jalomatki jaksettuna,
Luojan kolmella sanalla,
Joet on suista, järvet päistä,
Selät niemien nenistä.

                                Veren sulku

Tulikulkku lappalainen.
Juomari joen takanen
Tukku turvetta repäse,
Kappale karamätästä,
Kyynärä pyheä maata
Pyhän pellon pientareesta,

Veren tiellen telkimeksi,
Tulevalle tukkeheksi,
Salvaksi samoavalle,

Valtasuonet vastatusten,
Limitysten pienet suonet!

Käski poikasa pajaan
Tekemähän voitehita,
Jotk on tuotu toitualta
Siitä kylmästä kylästä,
Pimeästä Pohjolasta,
Tarkasta Tapiolasta,
Yheksältä voitehelta

Paikaksi pahan veräjän,
Ettei maito maahan juokse

Puna peltohon putoa,
Kumpuhun urohon kulta,
Lepikkohon miehen leppo.

Suuksutusten suuret suonet,

Kaheksalta kahtojalta,
Sata heinän helpeheistä,
Tuhat latvan tutkamesta. 

Kun oli voiet päälle veetty,
Sitt oli silkillä siottu
Kapaloittu kaunihisti,

Pani puolipyörryksihin,
Väännyksihin Väinämöisen
Sepän Ilmarin pajaan.

Nousi seppä seinän alta,
Takoja kiven takoa,
Löysi tuolta uuen miekan

Kätehensä oikiaan;
Laski päähän Väinämöisen,
Pani puolipyörryksihin,
Väinämöisen väänyksihin.

poimiskeli pohtimatta

kainulaisten kainaloista

Sasuvius salaperäinen

vaka, latvasta lahova

MUMMUNMUMMUJA JA VARINVAAREJA

                 Kyllähän tuohon aikaisempaan mummunvaareja jne tarinointiin sekosi jo  tähän kuuluvia juttuja. Tasoitan tilannetta sekoilemalla tässäkin. Kujalan mummun mummuista mummumpi taisi olla Pirilän mummu, kun Kampmanin mummusta ei juuri koskaan puhuttu, mutta Pirilässä oltiin pieni aika sotaa paossa. Prita Pirilästä ei Hilda tietenkään mitään silti muistanut, koska oli vasta kolmivuotias Pritan kuollessa.

                 Oskarin äiti, Hedvig Kustava Kampman kuoli vasta 1906, joten Hilda oli silloin kyllä jo 19 vuotias. Taisi Oskarin pesue jo silloin asua Oulussa, kun kaksi nuorinta lasta oli haudattu Utajärvelle ja otettu ottopojaksi Hugo. Kujalan mummulla vaareja oli vain Johan Pirilä, jonka kuollessa Hilda oli jo seitsemän ikäinen.

                 Ne Pirilät joiden luona Niskalla olimme sota-aikana sen yhden talven olivat Hildan serkkujen, Eemil ja Joonas Pirilän huonekuntaa. Joonas, jota Junnuksi kutsuttiin oli vanhapoika, joka eleli setämiehenä talossa ja oli silloin ainut mies, koska Eemil oli kuollut talvisodan aikana ja leskeksi jäänyt Mari hoiti emännän tehtäviä. Vanha emäntä, Anna Juntunen, eli 93 vuotiaaksi ja muistan muorin rukkeineen kehräämässä harmaita lankoja. Karstoihinkaan en saanut koskea, vaikka kovasti kiinnosti karvakasan muotoutuminen hahtuvaksi.

Junnun rakentaessa venettä sain kuitenkin kastaa venenauloja kiehuvassa tervassa. Ei toki paljain käsin, vaan pitkävartisella siivilällä.

Kun Oskarin isästä ja vaarista ei ole tietoa, niin oli vain mummu, Kaisa Greta Kampman, joka oli syntynyt Pyykön talossa Hiltusen Pekalle ja Elsalle. Pekan ja Elsan sukunimi (liikanimi) vaihtui aina talon vaihtuessa ja niinpä Kaisa Greta oli alunperin Pyykkö, mutta jäi sitten Kampmaniksi jäädessään sinne piikomaan vanhempiensa taas jatkaessa matkaansa.

Pekka oli tullut kotivävyksi Juha Hiltuselle naimalla Elsan, mutta ei viihtynyt Auhon pikkukylällä, vaan lähti Elsansa kanssa Utajärvelle. Elsan äidinpuoleinen mummu oli Anna Antintytär Heikkinen ja vaari oli Juha Iiisakinpoika Sutinen. Annan äiti taas oli Sutisen Briitta, jonka mummu oli Priitta Henrikintytäs Koskelo. Tuon Priitan veljestä, Henrikistä, jatkuu sitten Koskeloiden suku Anna Iikantyttäreen, josta tuli Kustaa Fridolf Sukasen vaimo. Kun Pirilöittenkin juuret sinne Auholle ulottuvat, niin tiukasti ovat juuret solmussa kainuulaisissa korvenraivaajissa.

Anna-mummun (Mummilan mummun) isänpuoleinen mummu oli Elsa Stina Yrjöntytär Valtanen ja sitä Valtasten sukuhaaraa on perusteellisesti selvittänyt Sinikka Sipola, joka on varsinainen sukututkija. Kirja on lähes valmis julkaistavaksi. Ollaan siellä mukana mekin. Yrjö Valtanen saattoi olla aika tiukkana Elsan ja Iikan naimisiin patistelussa, kun häät pidettiin 8.11.1859 ja appiukon kaimaksi ristitty poika syntyi 19.11.1859. Ei Iikka mikään varsinainen merimies ollut, vaikka Oulujärven laivuri olikin. Teetti Elsallaan kuusi lasta. Nuorinta tehdessään Elsa kuoli lapsivuoteeseen ja laivuri otti uuden, nuoren vaimon, joka tekaisi vielä viisi lasta lisää. Nuorimmaisen syntyessä Iikka Liisanpoika oli 51 vuotias viriili puuhamies.. Eli kaikkiaan liki 90 vuotiaaksi ja leski, Riitta-Liisakin saavutti 88 vuoden iän.

Väiskän vaarin mummu Kainuun mailla oli Liisa Pekantytär Koskelo, joka aivan ominpäin synnyti Iikan, josta tuli laivuri. Myöhemmin Liisa nai Olli Kovalaisen ja teki erinäisiä Kovalaisia maailmaa valloittamaan. Laivuri-Iikan vaari, jota Iikka tuskin näkikään oli Pekka Antinpoika Koskelo, sillä Liisa ei tainnut pitää entiseen kotiväkeensä yhteyksiä lähdettyään poika kainalossaan ovet paukkuen. Olihan Iikka jo 11 vuotias Pekan kuollessa, mutta silti... Iikan mummu , Margetta Anttonen oli kuollut 1826 eikä Liisakaan ollut silloin kuin yhdeksän ikäinen.

Liisan mummu oli Juliaana ja äidinpuoleinen vaari Antti Anttonen, jihin minulla se linja katkeaa, mutta toinen vaari Antti Henrikinpoika oli kuollut vain pari vuotta ennen Liisan syntymää ja toinen mummu, Margetta Haataja eli vielä ja opetti Liisalle elämäntaitoa mummujen tapaan vielä Liisan ollessa viidentoista.

Liisan isä, Pekka, oli äidinpuoleisen vaarinsa kaima ja Liisa-nimi periytyi ainakin Mularin Liisasta asti. Haatajan Pekkahan oli naimisissa Mularin Liisan kanssa. Pekan Koskelonpuoleinen vaari oli Henrik Henrikinpoika ja mummu oli Juliaana Oikarinen. Vaari oli kylläkin kuollut kymmenen vuotta ennen Pekan syntymää ja mummu kuoli Pekan ollessa kolmannella vuodellaan. Liisan vaarinvaari oli edellinen Henrik Henrikinpoika Koskelo, jonka vaimosta, Keräsen Kaijasta, mainitaan tarinoissa ”Askanmäen kauniina Kaijana”, joka siepattiin rajan taakse.. Siis laivuri Iikan vaarinvaari oli Kaijan nuorin lapsi, Henrik, josta tuli sotilas, joka rapparien tuhoamaa kotia ei pystynyt enää siskonsa, Priitan ja veljensä, Juhan, kanssa pitämään, vaan se jouduttiin myymään halvalla. Tuosta Priitastahan se Sutisen-Hiltusen sukuhaara jatkui sitten Kampmanien nykyaikaan. Kun vielä vaareihin jatketaan, niin aivan ensimmäinen Koskelon Henrikki tiedostoissani nai Oikarisen Laurin lesken ja sai Askanmäen varakkaan talon tilukset ja metsästysmaat haltuunsa.

Toiste toisista*** ehkä. 

Sekoilinko sopivasti?