Henrik III Henrikinpoika Koskelo

--Tuntuu Peni haukkuvan vieraita tuleviksi, sanoi Kaija kopistellessaan lumia kengistään. Hän kiikutti risukimpun sylistään karsinan nurkkaan ennenkuin puisteli lumia vaatteistaan. –Kai sieltä pappi tai verovouti on tulossa.

--Eipähän ole kummallekaan isommasti tarjottavaa, tuumaili Henrikki kaplainta vuoleskellessaan. Epäili Penin haukkuneen sutta tai karhua. Eihän akat niitten haukkuja erota. Tiedä vaikka olisi lintua haukkunut. Oliskohan mentävä katsomaan, josko vaikka metso tahi koppelo kyhnisi lähipuussa pataan pyrkimässä.

Ei saanut kuitenkaan lähdettyä, kun oli se kaplaimen vuolu kesken. Kuului kuitenkin pihasta niinkuin olisi hevonen sinne tolmaissut. Samassa puolivuotias Priittakin parkaisi itkuun ja Kaija jouduttautui sille tissiään tarjoamaan.

Ovi rytisi auki ja susiturkkinen mies sieltä työntyi huurupilven seassa sisään. –Jumalan tervettä taloon, tuli tutulla nuotilla. Pappihan se oli. Henrikki murisi vastaukseksi ja Kaija niijaili nöyränä opastaen vierasta kiukaan viereen rahille lämmittelemään ja turkkiaan heittämään. Mulkaisi samalla Henrikkiä, joka ei heti älynnyt lähteä papin hevosta aisoista päästämään.

--Ja sitä on sitten ryhdytty lisääntymään ja maata täyttämään, niinkuin käsky on, sanoi pappi Henrikin vedettyä takkiriepunsa suojakseen ja mentyä hevosta hoitamaan. – Lieneekö tälle vielä nimeä suunniteltu? Johan se olisi pitänyt syksyllä kasteella käyttää.

--Ka, niinhän se olisi, mutta ei ole sinne kirkolle ollut asioita, niin eihän sitä vasiten. Ajateltiin, että kunhan keväthangilla tullaan markkinoille nahkoja tuomaan, niin sitten.

--Mitenkäpä sitten, jos olisi lapsi kuollut ristimättömänä? Se on niinkuin murhasynti jo semmoinen ja siitä joutuisi maksamaan kovat rikemaksut.

Kyllähän pappi tiesi, että tekosyitähän nämä tämmöiset kasteen viivyttämiset olivat. Nuukuuttaan eivät halunneet papin ropoja maksaa varsinkaan tyttölapsesta. Paljon niitä oli pakanallisesti vanhoihin karsikoihin salaa haudattu. Aivan varmistukseksi piti vielä kysyä, että tyttökö se on vai poika. Pappi tuhahti kuullessaan, että tyttö oli.

--Se on nyt sitten ristimisen paikka, mutta ensin murkinaa. Pitkästi on pitänyt taivalta taittaa tähänkin korpimökkiin. Askanmäkihän se on tämä loukko? Niin, no niin se on kirjoihin merkitty ja verot ja papinkymmenykset ovat maksamatta. Johan tässä katovuodet ovat takana ja varmaan on viljaa aitassa säkkikaupalla. Hankikelilläkö niitäkin olisi tuotu sitten, kun on parhaat syöty?

Kyllä sen Kaija arvasi, että vastapaistetun lihan haju se sai papin nälkäiseksi. Osasikin tulla juuri, kun oli teeren lihaa kypsänä saviruukussa. Siitä olisi syöty itse monet eineet, mutta isomahaiseen pappiin se menisi tuokiossa.

Sillä aikaa oli Henrikki riisunut hevosen aisoista ja taluttanut matalaan talliin, jossa oli pilttuu tyhjillään, kun oma hevonen oli jouduttu syömään pari vuotta sitten pahimpaan nälkään eikä uuteen ollut vielä varaa. Lammas siellä vain oli omassa karsinassaan ja siksi oli heiniäkin.

Henrikki aikaili tallissa. Ei oikein otsittanut mennä kuuntelemaan papin tinkaamisia saamisistaan ja se tytön kastaminenkin oli jäänyt. Olisi nyt saanut pappi kyllä suunnata muille selkosille.

Mentävähän siitä oli sisälle. Hyvin näytti papille köyhän anti maittavan. Kupillisen oli jo teerikeittoa pistellyt poskeensa ja nuollut lusikan. Röyhtäili siinä tyytyväisen näköisenä ja komensi sitten Henrikin kantamaan reestä papin matka-arkun.

Alkoi siitä sitten valmistautua viran toimitukseen. Ei ollut pöytää, jonka ääreen istua ja kirjoitusneuvoja levitellä. No, kävipä se kirjoittaminen siinä arkun kannella. Muikeasti muikistellen piti ensin teroittaa sulkaa ja mustehan oli tietenkin jäässä ja sitä piti sulatella. Onneksi arkussa oli pullo makeaa viinaa lämmittämään matkalla kohmettunutta sielua. Mielialakin pikkuisen parani, vaikka pitikin omia viinoja juoda, kun eivät nämä takamaitten pakanat osanneet edes viinaa keittää. Ensin merkittiin kirjoihin isän nimi ja sitten äidin nimi ja viimein jo kysyi tyttörievulle nimeä.

--Riituksi tuota on jo alettu sanomaan, tunnusti Kaija ja pappi merkitsi kirjaansa ”Brita”. Löytyi sieltä arkusta vähäinen kauhakin ja korvosta kiukaan kupeelta vettä, että sai loiskautettua siunaukset tytön tukkaan. Parkuhan siitä taas syntyi, mutta kohta Kaija sai tyttärensä rauhoittumaan. Vanha konsti siihen auttoi: Tissi suuhun, niin johan hiljenee.

Henrikkikin rohkaistui kyselemään uutisia, kun ei pappi heti ryhtynyt saataviaan tinkaamaan. Ainahan korpienkin miestä kiinnosti sen verran maailman tapahtumat, että saattoi niistä pikkuisen arvella joutuiko paljonkin taas veroja maksuun.

Olihan papilla kertomista. Kovasti oli ihmeitä tapahtunut. Tulisia palloja oli lentänyt ilmojen halki ja nythän kirjoitettiin jo uusi vuosisatakin Kristuksen armorikkaan syntymän jälkeen. Peräti 1700 vuotta siitä merkkitapauksesta oli takana eikä tietenkään maailmassa mikään voinut pysyä ennallaan, kun niin merkittävä vuosi oli alkanut.

Kun viimeksi oli vuosisata vaihtunut, niin silloinhan oli juhlittu Kaarle IX:nnen kruunajaisia ja sata vuotta olivat hyvät kuninkaat toinen toisensa jälkeen kasvattaneet Ruotsin valtakuntaa ja hävittäneet vääräuskoisia paavilaisia ja kreikauskoisia ja nyt oli saanut rohkea Kaarle XII hallita hyvällä hallinnollaan jo kymmenen vuotta. Tosin se Venäjän ilkeä Pietari oli rakennuttanut pääkaupunkinsa Nevan suolle Suomenlahden perukkaan, mutta ei se ryssineen pääse sieltä merta hallitsemaan. Kyllä Ruotsin suuri ja kaunis laivasto osaa pitää Itämeren hallinnassaan.

Uusiahan ne Henrikille olivat papin uutiset, vaikka eivät ehkä rintamailta katsottuna aivan tuoreita olleetkaan.

Paljonhan sitä papilta puhetta riitti, kun se vähitellen hupeni tyhjäksi se eväspullo, vaikka ei siitä mökin väelle ollutkaan tarjota. Paljon oli tarinoita maailmassa ja saihan niitä pohtia ja ounailla sitten ansapolkuja kierrellessä.

Lähtiäisiksi piti aamulla papin rekeen vääntää vihulaissäkki rukiin jyviä ja luvata, että lampaan villat tuodaan sitten markkinamatkalla.

Pappi lähti ja mökin väki huokaisi helpotuksesta, kun niinkin vähällä pääsi.

Lauri ja Juliana

 Tulin tuossa Henrikin Arkkulaudoissa  maininneeksi Matin sisarpuolen, Julianan, leskeksi jäämisestä.

Täytyyhän siitä pikkuisen laittaa selvennystä.

Heikkisen Lasse ja Koskelon Juuli olivat lapsuusystäviä ja leikkineet pienestä asti jo kotia ja muutenkin olleet aina selvillä siitä, että naimisiin sitä sitten mennään. 

Kovin nuorina heidät vihittiinkin. Kumpikin oli vasta kahdeksantoista ja kummankin 19-vuotissyntymäpäivä oli kesäkuussä. Kaksi viikkoa oli ikäeroa.

Huhtikuun komantena olivat häät ja kaiken piti sujua onnellisesti niinkun sitä nuorena haaveillaan.

Toukokuussa kuului kuitenkin viesti, että Lasse oli hukkunut koskeen rynnättyään pelastamaan veljensä alle 10 vuotiasta poikaa.

Toukokuun ensimmäisenä vesi oli kuitenkin vielä hyytävän kylmää ja kangisti pelastajankin nopeasti. 

Virta vei molemmat jään alle ja heidän ruumiinsa löytyivät vasta toukokuun lopussa ja hautajaiset olivat kesäkuun yhdestoista.

Julianan valkoinen huntu vaihtui mustaan huntuun ennen kuin hän ennätti täyttää yhdeksäätoista.

ARKKULAUDAT

Verkkaisesti kävi Henrikiltä soutu Kiannalta Ristijärvelle kesken  syksyisen kalamatkan. Se matka ei koskaan ollut tuntunut niin pitkältä ja raskaalta. Yli kaksi viikkoa hän oli Mattia etsinyt laajan Kiannan rantamailta turhaan ja nyt oli jo pakko myöntää, että Kianta oli vienyt hänen esikoisensa.

Marraskuu oli jo lopuillaan ja suvantopaikat jääriitteessä, kun Henrikki lopulta ehti kotitaloonsa Ristijärvelle. Surullinen uutinen hiljensi koko talon, vaikka Matin ainoa veli, Juha, oli jo naimisissa Puolangalla Valpuri Heikkisen kanssa, yhdessä Matin kanssa kasvaneita perheenjäseniä olivat Marketta, Sanna, Heikki, Juliaana ja Antti. Sanna oli kyllä jo naimisissa Mularin Antin kanssa ja Juliaana oli keväällä vihitty Lauri Heikkiselle, joka vajaa kuukausi häitten jälkeen Valpurin päivänä hukkui ja jätti Juliaanansa leskeksi.

Kaikille muille saatiin Matin kuolemasta tieto melkein heti, mutta Juha sai tiedon vasta talvella tullessaan isänsä 60-vuotispäiville vuodenvaihteessa.

Ne syntymäpäivät eivät sitten olleetkaan tavanmukaiset, sillä Henrikki oli muuttunut kovin hiljaiseksi ja puuhaili melkein koko talven vajassa. Hän oli tuonut sinne paksun, suorasyisen honkatukin, josta hän aluksi lohkoi siistejä lautoja kirveellään ja tasoitteli ne kauniiksi arkkulaudoiksi. Muut perheenjäsenet eivät saaneet vajassa käydä sen talven ja kevään aikana.

Vasta kesäkuussa 1770 Matin ruumis kohosi pintaan ja tarttui kalamiesten verkkoon. Henrikki joutui soutamaan Ristijärveltä Kiannan Röntölään ruumista noutamaan ja kuljettamaan sen Paltaniemeen siunattavaksi.

Eihän Henrikki sitä kirkkomatkaa yksin tehnyt, mutta yksin hän sen matkan aikana teki tiliä elämästään. Kristittyjen jumala oli julma kostonhimossaan ja Henrikki kuvitteli tunnossaan, että Matille, Kristiinalle ja kahdelle pienelle lapselle kostettiin hänen elämässään tekemiään kolttosia niinkuin kirjoitettu on “kolmanteen ja neljänteen polveen”.

Niin raskas se matka Henrikille oli, että hän kotimatkan lopulla sai sydänkohtauksen ja uusi kirkkomatka oli edessä heinäkuun alussa.

Kotona löytyi vajasta valmis arkku, jonka Henrikki oli tehnyt itselleen valmiiksi samalla, kun veisteli Matin arkun.

Elämää Lännessä

Perttu asui useita vuosia tässä uudessa paikassa. Hänestä oli tullut vaeltava metsämies. Monta kertaa oli hän metsästysmatkoillaan osunut Indianienkin seuraan, vaikka mielellään ne eivät suosineet vaalakkanaamoja. (Näin kutsuivat he valkeaihoisia ihmisiä.) tulemaan alueelleen, jota he näkivät uudistalojen tekijäin alinomaan vähitellen valloittavan. Juuri sotaan ei hän ollut vielä joutunut Indianien kanssa, vaikka hän ei metsästysinnossaan malttanut olla menemättä Indianien puolelle. Komantze-Indianit asuivat lähellä ja ne olivat julmimpia vihollisia valkoihoisille metsästäjille.

Perttu kävi myös tutustumassa Atlantic Minen kaupunkiin, jonka tienoilla oli suuria kaivoksia, joissa monetkin suomalaiset hankkivat hyvin. Muita tutuksi tulleita paikkoja olivat Custer Peak, Deadwood, Sturgis, Lead, Rabid ja Spearfish.  Monet muutkin Keski-Lännen paikat tulivat myös Pertulle tutuiksi ja aina löytyi joku suomalainenkin melkein mistä tahansa.

Olihan Perttu tietenkin oppinut sitä sekakieltä, jota siellä puhuttiin, kun kulkijoita tuli jokaisesta Euroopan maasta ja muualtakin. Vaikka suomalaisia tapasikin, alkoi kieli unohtua ja lapsethan jo puhuivat omana kielenään engelskaa, joka oli amerikkalaisten pääkieli.

Palaanpa kuitenkin vielä Pertun metsästysretkiin, kun niistä lapsenlapset ja niidenkin lastenlapset kuulivat tarinoita.

Muutto kauemmas

Saareen tultuaan he näkivät jo muutoksen tulleen eläinten joukossa. Veden laskeutumisesta olivat pantteri, ilves ja sudet saaneet uutta intoa. Taskurotat (opossumit) ja kaniini olivat jo syötyinä eikä ollut jäljellä niistä kuin muuan villatukko, peuroistakin oli yksi jo puoleksi syöty. Perttu meni nyt toiselle ja naapuri toiselle puolelle piirittämään saarta. 

Perttu ampui entisen matkakumppaninsa, pantterin, ja naapuri kaatoi karhun, sitten ammuttiin sudet ja supi, sitten peurat, jotka karhun kanssa olivat parhaassa arvossa ampujille. Katkueläimen (haisunäädän) he ampuivat viimeiseksi, ettei se katkullaan olisi heitä ajanut heitä pois paikalta, jossa heidän piti nylkeä eläimet. Lihat hakattiin kappaleiksi, pantiin nahkojen sisälle ja vietiin naapurin majaan, jossa Perttu levähti pari päivää.

Hän näki nyt, että hänen talonsa alku ei ollutkaan sopivalla paikalla. Siksi valitsi hän toisen paikan asuinpaikakseen, raivasi metsää pelloksi, aitasi sen, kylvi sekä rakensi itselleen tuvan ja nouti vaimonsa ja lapsensa uuteen kotiin asumaan. 

Uusi asuinpaikka olikin pitkästi Missouri virtaa ylöspäin, jossa jo Mustat vuoret kohottelivat kylkiään. Perttu oli nyt oppinut, etteivät virrat olleet niin luotettavia kuin kotona Oulujärven takamailla. Talo oli pystytettävä riittävän korkealle virtojen ulottumattomiin, vaikka ne mielellään näkösälä pitikin.

Samoille seuduille oli asettunut myös muita suomalaisia Pertun kotiseudulta ja jopa muutamia sukulaisiakin. Jokaisella oli omat kertomuksensa vaeltamisestaan uudelle seudulle ja siitä kaikesta, mitä olivat nähneet ja kokeneet matkansa varrella. 

Oli myös paljon houkutuksia hyvätuloisiin kaivostöihin ja myös seikkailuihin kullankaivajina. Niistä Perttu keskusteli monet kerrat kovin kiivaastikin vaimonsa kanssa. Levoton veri vaati etsimään aina jotakin uutta.

Antin saapasnahat

Kun kerran Koskelon Antilta karhu lahmasi kaurahuhtan,  mies siitä pahantekijän tahtoi tappaa ja vei kattilan viinaa kehtaille, sillä häntä juottaaksensa kuoliaaksi. 


Vaan ennenkuin karhu kerkisikään, sattui pääsemään miehen oma hevonen sinne ja joi viinan, josta kuoli niin ettei yksikään jäsen liikahtanut. Mitäs mies polonen muuta, — nylki nahkan ja kantoi kotiinsa. 


Näin tapahtui se karhun tappo: "Turkkia toivottiin, mutta saapas-nahkaa saatiin." tuumaili Antti apeana. 

Kauhu teki sopuisaksi

Kun nyt tukki oli tullut tarpeeksi lähelle saarta, pulahti Perttu hiljaa veteen, niin ettei pantteri olisi sitä huomannut, ja ui saarelle päin. Mutta tuskin hän oli vedessä, kun kuuli jäljessään jotakin porskahtavan veteen.  Hän kääntyi katsomaan ja näki pantterin uivan jäljessään. 

Hän luuli pantterin haluavan häntä ruoakseen, siksi ottikin puuk-konsa toiseen käteensä ja ui toisella kädellään, ajatellen kalliisti myydä henkensä pantterille. Mutta pantteri ei huolinut hänestä, vaan sekin tahtoi vain pelastaa henkensä. 

Niin uivat Perttu ja pantteri vieretysten sanaa puhumatta saarelle, kuitenkin päästi Perttu pantterin edelleen, ettei se tulisi koskemaan hänen jalkoihinsa tai hyppäämään hänen selkäänsä. Niin nousi pantteri ensin ylös maalle, ja jalkojen kopinasta, joka kuului saarelta, arvasi Perttu, etteivät eläimet tämän vieraan tuloa oikein hyvänä pitäneet, vaan pelkäsivät sitä. 

Mutta tuskin Perttu ennätti nousta vedestä saarelle, ennenkuin hän kuuli oman kadonneen uskollisen, hevosensa tutun hirnumisen. Se tuli juosten Pertun tykö, hiruui ilosta ja hieroi turvallaan isäntänsä hartioita. Kohta tarttui Perttu marhamintaan ja nousi hevosensa selkään, sillä siinä näki Perttu olevansa parhaiten suojassa pantterin julmuudelta. 

Sieltä alkoi hän nyt katsella kumppaneitansa, joitten seuraan  hän oli joutunut. Päiväkin alkoi koittaa ja sitä selvemmästi alkoi hän nähdä mitä ympärilla oli. Vedestä ylhäällä oleva kukkula oli aivan vapaa puista ja pensaista ja siellä oli merkillisesti sekavaa joukkoa, joka tulvan käsistä oli tähän joutunut. 

Perttu alkoi ajatella jo Noakin arkkia. Ensiksi oli siinä hän ja hevosensa, jotka olisivat halunneet olla kaukana tästä paikasta. Sitten oli hänen matkatutunsa, pantteri ja viisi metsäpeuraa. Vielä seisoi siellä ilves ja iso mustakarhu, likimain puhvelin kokoinen. Sitten oli supikoira, kaksi pussirottaa ja harmaakarhua, yksi kaniini ja vielä päälle yksi hirmuisen pahankatkuinen eläin. Tämä kyllä ei ollut vahingollisin, mutta kuitenkin ilkein, kun se voi kokonaan pilata ilman hajullaan.

Tämä eläinten määrä näytti Pertusta kummalta. Pantteri makasi aivan rauhallisena peurojen vieressä, vaikka peurat ovat sen tavallista saalistansa ja ruokaansa, sudet istuivat vieressä ja noin kolmen askeleen päässä näistä olivat pussirotat ja kaniini. — Siinä olivat karhut ja supi, mutta kaikki niin kesyinä, hiljaa ja lauhkeina kuin ne olisivat jo vuosikausia eläneet toistensa kanssa yhdessä. Tämmöistä kummaa ei ollut Perttu vielä koskaan nänyt. Oli, kuin vesi, jonka hädässä ne olivat uineet, olisi pessyt heistä pois kaiken julmuuden ja raivon.

Pedot eivät ollenkaan koskeneet, eivätkä yrittäneetkään koskemaan heikompiin eläimiin. Päivä tuli, mutta vesi oli alallaan, eikä tämäkään päivä tuonut erotusta tilanteeseen. Yö tuli ja se kului samoin rauhallisena. Kuitenkin liikkuivat eläimet välistä ja pitkäksi venyisi näitten kummallisia liikkeitä tuveta selittämään. Kuitenkaan heistä ei toinen toiseensa koskenut, vaikka nälkäkin jo tällä pitkällä ajalla lienee ollut melkoinen kullakin. Perttukaan ei ollut syönyt vuorokauteen, mutta ei hänkään uskaltanut koskea mihinkään eläimeen, sillä hän pelkäsi rauhan rikkomisesta tulevan yleisen keskinäisen sodan ja verenvuodatuksen.

  

Toisena aamuna näki Perttu veden laskevan. Veden jo niin laskettua että hevonen pääsi kulkemaan, nousi Perttu taas hevosensa selkään, josta hän oli laskeutunut maahan ja lähti kaikessa hiljaisuudessa ratsastamaan pois. Mutta yksikään eläin ei seurannut häntä. Vettä olikin vielä hevoista puolikylkiin ja siksi eivät muut eläimet olisi voineet häntä seurata muuten kuin uimalla. Perttu ratsasti suoraan naapurinsa majalle ja pysähtyi sen ovelle. Siellä hän ei viipynyt kauan. 

Hän lainasi naapuriltaan pyssyn ja lähti ratsastaen naapurinsa kanssa takasi tälle saarelle.

Voipa vielä jatkuakin, jos jaksan jauhaa tarinaa...

Tulviva Missouri

Yö ei ollut aivan pillkkopimeä, puissa oli merkkejä jotka olivat tien viittoina. Niitä seurasi hän nyt ajaen minkä hevonen voi kulkea tässä vesimäärässä. Kaukaa kuumotti metsäpuska, siinä oli uudistalo, johon hänen piti päästä. Hän ei ollut vielä  ennättänyt kulkea puolta-kaan matkaa, kun vesi nousi jo  rintaan asti. Palaaminen oli mahdo-tonta ja hevonen läähätti raskaasti. Se olisi kuollut, jos ei hän päässyt korkeammalle paikalle. Nyt alkoi olla hätä suurimmallaau. Perttu valmistui uimaan. Samassa putosi hevonen niin syvään, että vesi nousi Perttua aina rintaan asti. Taas nousi hevonen vähän, ja Perttu  tunsi sen uivan. Jos mihin päin hän  nyt ohjasi hevosta, niin eivät sen jalat pohjanneet. Perttu luuli hevosensa  kohta uupuvan ja kuolevan, sillä eihän se olisi jaksanut kauas uida semmoisen painon kanssa.

 Surkea oli Pertun tila. Yhä olivat vaimo ja lapsi hänellä mielessä, hän ajatteli kuoleman ainakin olevan edessään. Hevonen ui kuitenkin.  Vähän  mietittyää laskeusi Perttu takapuolelle ja otti kiinni hevosen hännästä. Painon näin selästä kevettyä ui hevonen taas helpommasti, mutta hitaasti  kului matka kuitenkin, eikä ollut toivoa päästä maalle.

                 Tällä tavalla venyi Perttu hevosen hännässä liki venäjän virstan, kun hän näki pimeässä jotakin tulevan alaspäin virtaa ja tarkasti katsottua näki hän sen olevan ison, oksattoman puun. Tälle mieli nyt Perttu päästä. Hän mietti, että hevonen voisi helpommasti pelastaa henkensä, kun hän ei enää hännässä riippunut. 

Puun likelle tultua hän päästi hevosen hännästä irti, tarttui kiinni puuhun ja kiipesi kahareisin sen päälle istumaan. Hevonen ui helpommasti eteenpäin ja katosi Pertun silmistä. Hän istui puun toisessa päässä, joka painui veteen, siksi siirtyi hän keskemmäksi, mutta samassa näki hän toisessa päässä jotakin mustaa, joka kyykistyi siinä. 

Taivas meni synkempäänn pilveen ja pimeni, niin ettei Perttu nähnyt mikä otus se oli, joka oli kiivennyt samalle tukille, mutta tarkemmin katsottuaan hän havaitsi sen olevan metsänpedon. Olisiko tuo karhu tai kukaties se on pantteri, mietti Perttu. Molemmat ovat hirmuisen julmia eläimiä. 

Tukki kääntyi päittäin ympäri useampia kertoja ja siinä tuli Perttu paremmin näkemään toisessa päässä olevan kumppaninsa, jonka silmät pimeässäkin kiiluivat ja siitä arvasi Perttu eläimen olevan pantterin. Tämä kumppani ei ollut Pertulle juuri mieleinen eikä hän enää koettanut siirtyäkään keskemmäs puuta, vaan koki pysyä toisessa päässä niin kaukana kumppanistaan kuin mahdollista. 

Siinäpä istui Perttu eikä tahtonut liikauttaa kättä eikä jalkaa, sillä hän pelkäsi saavansa pedon niskaansa, eikä hänellä ollut muuta asetta kuin suomalainen puukko. Pyssyn hän  oli menettänyt hevosen selästä alas tullessaan. 

Pertulla ei siis ollut halua käydä petoon käsiksi, kun sekään ei häntä ahdistanut. Hyvänkin tiiman istuivat he näin ja katsoivat toisiaan silmiin tukilla, jota virta kuljetti ja heilutti, niin että välistä toinen, välistä toinen painui veteen, jossa milloin Pertun milloin panterin täytyi vastoin mieltänsä kumarrella toisilleen.

Pantteri ei kääntänyt silmiään pois Pertusta eikä tämä pantterista, sillä Perttu arveli tämän parhaaksi keinoksi hillitä pantterin rajua mieltä.

— Tätä kummallista tilaansa miettiessä näki Perttu, että he lähenivät yhtä metsäpuskaa, johon vielä oli noin 3 venäjän virstaa, mutta tämäkin metsäpuska oli niin veden alla että ainoastaan puitten latvoja näkyi vedestä. Perttu päätti kuitenkin, jos tukki menisi niitten väliin ja tarttuisi johonkin kiinni, hypätä kiinni puihin ja kiivetä latvaan. Mutta samassa näkyi taas edessäpäin jotakita mustaa, joka nousi vedestä kuin saari. Mutta mistä tuli tämä saari?

Olihan Perttu nähnyt muutamia kukkuloita tällä suunnalla. Ne olivat luultavasti Indianien hautauspaikkoja, ja se luultava saari voisi olla sellainen hautauskukkula. Puu kulki sitä suuntaa. että sen piti tulla saarta likelle. Siksi aikoi Perttukin jättää olinpaikkansa, uida saarelle ja antaa pantterin kulkea yksinään, jos tämä niin halualsi. 

-- Ensin nähtyänsä saaren luuli Perttu sillä olevan pensaita, kun siinä näkyi mustia paikkoja, vaikka yhdelläkään Indianien hautauspaikalla ei ollut puita eikä pensaita. Mutta lähemmäs tultua hän näki että pensaat olivatkin eläimiä. Siinä oli peurojakin, sillä muuan pari haaraisia sarvia näkyi muitten seasta. Isompi eläin siellä oli nyös, mutta oliko hevonen taikka härkä, sitä ei Perttu voinut pimeässä erottaa.

Pertun seikkailut jatkuvat ehkä vielä, jos keksin jotakin...

Pertun ensimmäinen talo

Jonkun vuoden oli Perttu vielä Missourin Hannibalissa, mutta kun muuttolaisia tuli alinomaa Euroopasta ja he menivät aina länteenpäin saamaan siellä vakinaista maatilaa, sillä asuaksensa ja näissä oli Pertunkin tuttuja ja sukulaisiakin, niin heräsi hänellekin halu lähteä saamaan omaa paikkaa ja omaa taloa.

Länsipuolella olevilta vuorilta laskee joukko sivujokia Mississipin ja tämän toisen haaran Missourin virtoihin. Vesi kohoaa välistä hirmuisen korkealle näissä virroissa ja peittää maat, jotka tulvan laskettua kasvavat erittäin hedelmällisesti. Kuitenkaan ei aina ole niin suuria tulvia, vaikka välistä että asukkaat ovat vaarassa. 

Perttu  jätti nyt Missourin Hannibaliin Maryn ja lapsensa sekä lähti länteen päin uudistalon paikkaa etsimään. 

Hän tulikin pienen sivujoen rannalle ja näki siinä maan olevan erinomaisen hedelmällisen. Siihen hän raivasi talonpaikan ja rakensi hirsistä eli paremmin sanoen pölkyistä mökin.

 Mökki oli jo valmiina, mutta seinien rakoja ei hän ollut vielä tukkinut eikä uunia vielä siihen muurannut. Muuta ei Pertulla ollut muassa kuin vanha hevonen, kirves ja pyssy.

                 Mielissään hän oli saatuaan talonsa jo tähän kuntoon, että hän kohta voi vaimoineen ja lapsineen siihen muuttaa. Työstä väsyneenä hän paneutui lattialle levolle ja nukkui raskaasti. Yöllä hän kumminkin heräsi tuntien vettä tulevan allensa. 

Taitaa sataa ulkona, arveli Perttu ensin, mutta toinnuttua hyppäsi hän ylös istumaan, kiiruhti ovelle ja saatuaan sen auki hän kauhistui katsoessaan ympärilleen. 

Noin neljän tynnyrin alan maata hän oli metsästä vasta raivannut ja siinä oli monia liki metrisiä kantoja, mutta nyt ei niistä näkynyt enää yhtään. Vesi oli kohonnut jo niin korkealle ja puitten välistä ei näkynyt enää muuta kuin kiiluva vesi. 

Perttu sieppasi heti kohta pyssynsä selkäänsä. Sitten meni hän hevostaan hakemaan, joka vähän matkan päässä potki ja juoksi ympäri puuta, jossa se oli kiinni. Satulan ja suitset oli tulva jo vienyt muassaan. Ainoastaan hihna, jolla se oli kiinni puussa, oli enää jäljellä. 

Nyt ei ollut muuta keinoa kuin nousta selkään ja lähteä hihnalla ohjaten ajamaan, mutta mihinkä, kun koko tienoo oli veden alla ja lähimpään uudistaloon oli toista penikulmaa. Tämä talo oli kyllä korkealla paikalla, mutta mitenkä nyt päästä sinne? Yö oli pimeä ja mahdoton oli seurata oikeaa tietä. Perttu mietti pitikö hänen odottaa päivää vai lähteä yön synkeydessä koettamaan päästä mainittuun uudistaloon. Mutta tätä miettiessä kohosi vesi koko ajan. 

Itse hän olisi kyllä voinut kiivetä puuhun odottamaan veden laskeutumista, mutta hevonen olisi häneltä kuitenkin hukkunut ja tämä eläin oli Pertulle sangen kallis. Siksi alkoi hän ajaa eteenpäin. Pertulla oli surkea yö, kuolema edessä ja mielessä olivat hänellä vaimo ja lapsi.

jatkuu...

Tyhjä vene

 Myrsky meni menojaan, mutta Matin airojen loisketta ei kuulunut. Kianta hohteli marraskuisessa aamussa kimmeltävänä, mutta jokin aavistus jo ahdisti Kristiinan mieltä. 

Töistä ei tahdo tulla mitään. Aina on palattava rannalle. Kukaan ei souda Rönttölän lahteen ja liian kapea on näkymä järvelle. 

Levottomuus pakottaa jalat ohjautumaan polulle, joka vie lahden suulle, niemeen, josta näkee kauemmas. Lapset jäävät kahdestaan. Askeleet muuttuvat kiireisemmiksi ja lopulta hän melkein juoksee.

Jo aukeaa näkymä lähes koko laajalle Kiannalle, mutta soutajaa ei näy. 

Ketään ei näy. 

Kristiina havahtuu.

Lapset jäivät yksin. 

On palattava. 

On odotettava.

Paluumatkalla jokainen askel tuntuu edellistä raskaammalta, kunnes jälleen toivo palaa. 

Vauhti kiihtyy ajatuksesta, että Matti on palannut silläaikaa, kun hän juoksenteli niemessä. 

Eihän niemen metsästä näe rantaa eikä kuule airojen ääntä. 

Varmaankin Matti on jo kotona ja ihmettelee Kristiinan katoamista. 

Eihän Markettakaan osaa kertoa, minne äiti on mennyt, kun ei tiedä.

Olihan aivan hullua lähteä kertomatta. 

Lapset ovat siellä yksin, jos Matti ei ole tullut. 

Tietenkin Matti on tullut ja lapset riemuitsevat ja nyt on kiire suolaamaan kalansaalista. 

Kristiina juoksee hengästyneenä.

Pettymys iskee melkein jalat alta, sillä Matin venettä ei ole kotirannassa ja tuvasta kuuluu lasten itku. 

Kompastellen Kriistiina tormaa sisälle ja lapset ovat heti hänen helmoissaan. Itku tarttuu äitiinkin kunnes vähitellen kaikki rauhoittuvat. Tupaan tulee hiljaisuus. 

Kuuluiko ulkoa jotain? Loiskuvatko airot järvellä. Pikku-Matti on jäädä jalkoihin, kun kaikki kolme ryntäävät ulos kirpeään syysilmaan. 

Ensin ei näy mitään kyyneliltä, mutta sitten silmä tavoittaa etäisyydestä airon välähdyksen. 

Toivo herää jälleen. Matti on ollut jossain kauempana myrskyä pitämässä. 

Siksihän mies on viipynyt.

Vähitellen vene lähestyy, mutta soudun rytmi ei ole tuttu ja miksi vene näyttää niin pitkältä. Tämä soutaja soutaa hitaammin. Vedoissa ei ole semmoista tarmoa, kuin Matin vedoissa. 

Kuka sieltä tulee? 

Kristiina nostaa Matin syliinsä ja Marketta tarrautuu helmoihin.

Jotakin tuttua siinä soutajassa on ja nyt näkyy jo, että veneen perässä on toinen vene. 

Sehän on appi, Koskelon Henrikki. 

Helpottaa nähdä tuttu mies. Vaikka Henrikki onkin jo kuuden kymmenen, niin kyllä hän silti on vielä vetreä tervaskanto pienestä koostaan huolimatta. Voihan olla, että pitkä soutu on väsyttänyt miehen soutamaan tarmottomasti.

Kristiina rientää auttamaan venee rantaan ja tuntee samalla perässä olevan veneen Matin veneeksi. Mutta missä on Matti?

-Teiltä oli päässyt vene karkuun. Tulin palauttamaan, kun satuin saamaan sen kiinni tuolla järvellä.

-Missä Matti on?

-Eikös se ole kotona?

-Lähti ennen myrskyä verkkoja kokemaan.

Nyt jo Henrikkikin alkaa aavistella onnettomuutta. Vetävät yhdessä Matin veneen teloilleen. Kumpikaan ei puhu. Vain ajtukset saavat kädet vavahtamaan venettä ylös kiskoessa. 

Jotenkin vene tuntuu kovin tyhjältä.

 Jotakin on vialla. 

Airot? 

Vain toinen airo on vitsashankaimessaan. Toinen vitsas on poikki ja airo poissa. Henrikki ja Kristiina katsovat totisina toisiinsa. 

Kumpikin aavistaa, ettei Matti palaa koskaan. Matti on liittynyt niiden monien joukkoon, jotka Kianta on vienyt syvyyteen.

Raskaat ovat askeleet rannasta tupaan. Siinä istutaan puhumatta. Marketta katsoo ihmeissään, sillä tavallisesti iloinen ukki on aina siepannut hänet ilmaan ja nauranut lapsen pienelle pelolle takkuisen partansa keskeltä. Nyt tuntuu pelottavammalta kuin myrsky. 

Tunnelma tarttuu ja kurkku tuntuu karhealta ja Mattikin pillahtaa itkuun. Missä on isi?

Viimein Henrikki kohottautuu.

-Pärjäätkö täällä jotenkin. Minä menen Heikin ja Antin kanssa etsimään Mattia. Voihan olla, että vene on päässyt karkuun ja Matti yrittää päästä maitse kotiin.

Pienen pieni toivonkipinä heräsi vielä Kristiinan mielessä ja se sai lopulta itkun purkautumaan pidäkkeettömänä. 

Lapset tarrautuvat taas helmoihin ja itku tarttuu. 

Henrikkikin pyyhkäisee silmäkulmaansa kumartuessaan ulos ovesta.

Koskelan tilan alku Amerikassa.

Kun joku kerran kyseli, että miksen mitään kirjoittele Amerikan Koskeloista, niin rakentelenpa tähän jatkokertomuksena Amerikan asuttamisesta Koskeloilla sitä mukaa, kun jaksan juttua kehitellä. 

Perttu Koskelon, uudistalon asujan, elämää Amerikassa.

Tämä mies lähti Pohjois-Amerikkaan onneansa kokemaan jo 1800-luvun puolivälissä Ristijärveltä. Hän tuli Missisippi virran tykö, meni ylöspäin tätä virtaa Missouriin. Nuori mies hän oli, ja elämä yksinäisyydessä tuntui hänelle tukalalta; varsinkin kun hän oli omasta maastaan kaukana, tunsi hän olevansa yksinään koko maailmassa. Päivät hän teki työtä, yöt makasi kortteeripaikassaan ja tällä lailla ahkeruudellaan hän oli koonnut itselleenjo  rahojakin.

Eräänä iltana hän palasi jälleen työstä. Hämärässä kävellessään kaupungin katua, kuuli hän erään vaimonpuolen ääuen syrjäkadulla huutavan apua. Kohta oli Perttu valmiina juoksemaan katsomaan tätä. Siellä hätyytti joku mies neitosta, joka kori kädessä soti häntä vastaan. Silmänräpäyksessä oli Perttu miehen niskassa ja antoi tälle semmoisen paukauksen, että mies lensi kadulle selälleen. 

Neidin korista olivat leivät lentäneet kadulle ja kun tämä punastuen katsoi pelastajaansa silmiin, kiitteli hän samassa häntä tämmöisen avun edestä. Perttu kokoili myös neidon kaluja ja samalla pyysi saada saattaa neidin tämän kotiin. Mary, se oli neidin nimi, kiitti taas niijaten Perttua, ja niin menivät nyt molemmat Maryn isän tykö, melkein puhumatta. 

Siellä selvitti Mary isälleen, kuinka tämä nuori mies oli hänen pelastanut vaarasta ja suojassaan saattauut hänen kotiin. Samassa tuli myös Maryn äiti, joka oli jo vanhanlainen ihminen ja sanoi: ”Enkö minä usein ole kieltänyt sinua, Mary, menemästä näin myöhään ulos leipää ostamaan. Siinä sen näet, että yksinäiselle tytölle voi vaarakin olla tarjona". 

Sitten kiitti vaimo vierasta, että tämä oli auttanut hänen tytärtänsä hädästä. Siinä nyt istuttiin ja tuumattiin ja Perttu söi iltasta tämän perhekunnan kanssa. Mary, joka toi ruokaa pöytään, silmäili ikäänkuin varkain vierasta ja kun tämä sattui silmänsä luomaan neitoseen , punastuivat Maryn kasvot. Eipä tämä silmäin luominen välttynyt Maryn vanhemmiltakaan näkemättä, sillä vieraan pois mentyä näki äiti velvollisuudekseen varoittaa tytärtään.

Mutta tyttären sydän oli jo lämmin vierasta kohtaan ja Perttu kävi tästä lähin usein tämän perhekunnan majassa eikä ollutkaan enää outo ja vierottava vieras. 

Näistä kyläilyistä seurasi se, että eräänä päivänä tuli Perttu perheen isän tykö ja pyysi tytärtä, Maryä, vaimoksensa. Kun Perttu oli ahkera ja tarkka mies ja Mary rakasti Perttua, eipä muuten käynytkään kuin että näistä tuli parikunta.

jatkuu ehkä joskus...

Marraskuun unia.

“Oli synkkä ja syksyinen yö...” ja se oli todellisuutta Kiannan Röntölässä 1769. Kiannan järvi oli kuohunut raivoisana koko yön ja pienessä tuvassa lapset olivat olleet levottomia ja kauhuissaan tuulen ulvoessa nurkkien salvoksissa.

Marketta oli vasta täyttänyt neljä vuotta ja yritti rauhoitella vajaan kahden vuoden ikäistä Mattia äiti-Kristiinan juostessa tuon tuostakin ulos katsomaan, josko isä-Matti tulisi turvallisesti kotiin.

Kyllähän Kristiina luotti Matin veneenkäsittelytaitoon. Aikuinen mieshän yli kolmikymp-pinen Matti oli ja kainuulaiseen tapaan jo lapsesta soutamaan oppinut. Myrsky oli vain alkanut niin yllättäin ja ilman tavallisia enteitä. Oliko Matti osannut suojautua johonkin poukamaan?

Syksy oli muuten ollut hyvä ja kaskesta oli saatu tavallista parempi sato. Nauriita oli maakuopassa pitkälle kevääseen ja ruistakin monet säkit. Kristiina oli poiminut marjat laajasti mökin ympäristöstä ja survonut puolukat tiinuihinsa ja tehnyt terveellistä mehua mustikoista ja pihlajanmarjoista niinkuin kotona Juntusessa oli oppinut. Isolihakin oli osunut Matin ansaan ja siitä oli savustettu makoisaa suolapalaa koko talven tarpeisiin. Olihan kalaakin jo saatu, mutta vielä piti saada Kiannan muikkua ja siikaa. Niitä verkkoja Matti oli lähtenyt kokemaan. Kainuun talvi on ankara ja talveen oli varustauduttava kaikella saatavissa olevalla eväällä.

Ei kuulu Mattia tulevaksi. Kaipa hän pitää pahaa keliä jossakin rannan majapahasessa.

 Kristiina pyrähti taas sisään tuvan ovesta. Marketta tuijotti lavitsalta silmät pyöreinä kysy-myksistä ja Matti tuhersi itkua. Nälkäkö sillä? Jo kohta kahden vuoden ja aina rintaa vailla. Kristiina asettui istumaan ja otti Matin syliinsä. Tasainen lutkutus rauhoitti häntä itseäänkin. Pelko katosi jonnekin taustalle.

Niinkuin monesti ennenkin mieleen palasivat viiden vuoden takaiset tapahtumat. Juntuseen oli tullut yövieraiksi metsämiehiä. Tuttuja miehiä olivat molemmat. Koskelon Henrikki oli vanhimman poikansa kanssa ollut kiertämässä virkapolkuaan ja  poikkesivat samalla yöpymän Juntuseen, kun talo oli sopivan matkan päässä Koskeloiden pyyntimaista.

Niinhän sitä puheltiin, mutta taisi olla varsinaisena asiana tutustua tarkemmin Juntusen tyt-täristä tähän Matille sopivaksi katsottuun Kristiinaan.

Johan olivat yöt pitkiä siinä marraskuun lopuilla vai olisiko ollut jo joulukuu. Eipä niitä kuukausia niin tarkkaan tullut merkittyä. Varhain oli kuitenkin päretuikku jo pitänyt sytyttää eikä sen valo aivan joka nurkkaan yltänyt. Ukot olivat istuneet raheillaan ja äiti-Marketta oli tuonut maistettavaksi panemaansa sakeaa olutta.

Koskelon Henrikillä oli semmoinen maine, että olipa joskus nuoruudessaan laittanut tiineeksi Laurosen Vapun, joka oli sitten kastanut poikansa Henrikin kaimaksi, mutta ei ollut Henrikki Vappua nainut, vaan oli ottanut emännäkseen Haapalaisen Briitan. Briitta olikin jo kolme kuukautta häitten jälkeen pyöräyttänyt saunassa tämän Matin vuonna 1738.

Niin siinä pimeni pirtti ja himmeni päretuikkukin. Käsikopelolla nuoret joutuivat tekemään lähempää tuttavuutta eikä se pelkäksi käsikopeloksi tainnut jäädä, sillä kevätpuolella äiti alkoi katsella vähän pitkään Kristiinan pyöristymistä.

Vaikka vähän epäiltiin, ettei Matti ollut niissä hommissa aivan ensikertalainen, niin kyllä hänet vävyksi kelpuutettiin ja äitikin leppyi, kun  toinen syyskuuta 1765 syntynyt terve tytär syntyi mummonsa kaimaksi.

Olihan Koskelon Matti vienyt Kristiinan vihille sentään jo kesäkuun puolessa välissä juuri kasken kylvön ja heinänteon välisenä aikana, kun ahvenenkutukin oli jo ohitse ja Kiannan siika järven syvänteissä.

Pianhan siinä arki pakkasi päälle kesällä maha pystyssä töitä tehdessä ja pientä tupasta kodiksi muuttaessa. Kesken nauriinnoston se pikkuinen Marketta tuli maailmaan ja nyt se tuossa kiehnäsi äidin kainalossa turvaa hakemassa ja osasi olla jo apuna pikkuisen Matin hoitamisessa.

Taas tuli mieleen miehen viipyminen. Ei tässä voinut jäädä marraskuun unia uneksimaan. Markettakin oli varmasti nälkäinen, vaikka ei sitä peloltaan muistanut. Kristiina kaivoi nauris-säkistä kolme kookkainta naurista. Vielä ne olivat niin tuoreita, ettei tarvinnut niistä hauikkaita tehdä.

Halkaisu riitti ja mäihääminen. Päälle mustikkamehua ja sitten nukkumaan. 

Isi tulee kohta.

EIPÄ NIIN PALJON AIKAISEMMIN

Itseasiassa 1555 julkaistiin Olaus Magnuksen suuri tutkielma pohjolasta. Siitä muodostui pitkiksi ajoiksi auktoriteetti, jonka mukaan pohjoisen asukkaat luokiteltiin villeiksi raakalaisiksi, jotka eivät osanneet edes vaatettaa itseään muilla, kuin eläinten nahoilla.

Jos elämä täällä oli niin alkeellista, niin mitä tolkkua oli lähettää samoihin aikoihin savolaisia raivaamaan Oulujärven takamaita kaskiviljelykselle?

Selitystä voi etsiä vaikka siitä, että Olaus oli tiedemies, joka ei varsinaisesti itse käynyt paikanpäällä tutustumassa aiheeseen, josta kirjoitti, vaan pääasiassa toisteli jo tuhat vuotta aikaisemmin vanhentunutta tietoa. Mikäpä oli toistellessa. Eipä paljonkaan siihen aikaan Suomen ( jota ei oikeastaan vielä ollutkaan) alueella historiaa kirjoiteltu. Mitä kirjoitettiin, kirjoitettiin Turussa ja piispojen palatseissa. Väärä tieto ei edes kulkeutunut asianomaisten oikaistavaksi.

Hallitsijoille tällainen tieto oli sikäli sopivaa, ettei paikallista väetöä voinut oikeastaan edes ihmisiksi luokitella. Kohtelu voitiin soveltaa sen mukaan.

Voihan se olla, että tiedot elintavoista osittain pitivät paikkansa, mutta jonkinlaista kangastakin oli kuitenkin kudottu jo muutamia vuosisatoja takamaillakin. 

Suurin ero lienee ollut siinä, ettei niillä vaatteilla koreiltu, vaan niitä tehtiin käytännön tarpeitten mukaan. 

Lammas oli ollut kotieläin jo vuosisatoja eikä sitä varmasti pelkän lihan takia ruokittu. Luultavasti villaa kuitenkin enemmän huovutettiin kuin kehrättiin ja kudottiin.

Lämmintä suojaa siitä saatiin ja se oli rasvaisena vettähylkivääkin.

Koreita asusteita nähtiin vain kruunun sotilailla.

Olaus Magnuksen kartan painatuksen ajoista sata vuotta eteenpäin ja jo löytyy Puolangan Askanmäestä Koskelon Henrikin kaski. 

Puoli sataa vuotta kului ja pojanpojan poika toi jo ruotupalveluksesta kotiin palatessaan mukanaan merkillisen aarteen. 

Se oli läpinäkyvä levy, jota hän oli varsin varoen kuljettanut mukanaan halki korpien. 

Hänen mökkiinsä tuli siellä korvessa ensimmäinen lasi-ikkuna ja sitähän käytiin ihmettelemässä ja arvelemassa, ettei se varmaan lämmintä pidä eikä pakkasta kestä. 

Kestipä kuitenkin siihen asti, että ryssä sen rikki iski ryöstöretkellään.

Ensimmäinen satu

Olipa kerran entimuinaisina aikoina nokkela miekkonen, josta ei itse kuningaskaan saanut selvää oliko mies lintu vai kala. Kaukana korpimaillahan se mies asui eikä hirmuisen halukkaasti ihmisten ilmoilla näyttäytynyt. Aivan armoitettu kalamies oli toki miekkonen ja osasikin  taitavasti lepytellä niin Ahdin kuin Wellamonkin ajelemaan karjaansa juuri tämän miekkosen pyydykseen. 

Kyselivätpä harvoin paikalle osuvat naapurit:-”Kuinka ihmeessä sinä saat niin mahtavia saaliita, kun ei meidän pyyntöihin juuri ahvenen tirriäistäkään?” 

- Noo, olipahan annillaan,- tuumaili miekkonen ja köntysteli matalan mökkeröisen pihaan. 
-  Kohta siellä vaimokulta jo perkkaili kalasaalista tyytyväisin mielin ja laulaa luikkaisi laulun miehensä kunniaksi. 

Hyvin antoi myös Tellervo karjastaan ja talvella Tapio juoksutti isonkin lihan miekkosen iloksi. 

Kaski antoi naurissatoa runsaammin kuin toisille ja kyllä siinä vähät naapurit jo kävivät kovin kateellisina pellon laidassa katselemassa, mutta eipä auttanut juuri ilkeästi haastella, sillä nokkela mies antoi mielellään kaikesta saamastaan hyvän osan vähemmälle jääneille. 

Tietenkin oli nokkelan miehen vaimo tavallista kauniimpi, tyttäret terhakampia ja pojat pontevia. Oli oli ja niitähän riitti . 

Sitäkin naapurit utelivat, että miten niitä lapsia niin runsaasti kertyi, mutta miekkonen se vain tuumaili, että onpahan ollut annillaan. 

Sekin vielä kummastutti, että jos vaikka sattui vaimo kuolla kupsahtamaan, niin eipähän tarvinnut yliaikoja leskensänkyä maata, kun oli jo uusi vaimo lasten äitinä ja entistäkin iloisempi ja 
kauniimpi. 

Lopulta jo naapurit kantelivat kuninkaaseen, että on heillä mokoma naapuri, joka koko kyläkunnan, jos ei peräti lääninkin, kaiken onnen käyttää. Ei jää toisille kuin rippeitä eikä aina niitäkään. 

Kuningas kyselemään, että mikä se semmoisen miehen nimi sitten lienee. 

Ei sille oikein nimeä tiedetty. Etunimi oli Henrikki, mutta mikä sitten lienee sukuaan. Liekö lintu vai kala. 

Olkoonpa sitten vaikka Koskelo. Eihän siitäkään oikein saa selvää kaikin ajoin, kun se asustaa yhtä mukavasti niin vedessä kuin ilmassakin.— Niin viisaita haasteli kuningas ja päätti kohta karkoittaa Henrikki Koskelon kauas Oulujärven takaisiin erämaihin, ettei ole naapuriensa onnea viemässä. 

Mikäpä siinä. Eihän siinä auttanut, kun kuningas itse suvaitsi määrätä ja virkamiehensä laittaa viestiä toimittamaan. Niin oli Koskelon Henrikin lähdettävä uusia kaskia raivaamaan. 


Ei ottanut Henrikki siitä isompia murheita. Kerättiin vähäiset kimpsut ja kampsut reppuselkään ja lähdettiin polkemattomia polkuja sydänmaita kohti. 


Olihan siinä taivalta taivaltaa, mutta aivan mukavasti antoi niin Ahti kuin Tapiokin karjastaan Henrikin pesueelle särvintä ja matka taittui. 

Kun oli tarpeeksi kauan taivallettu, niin Puolangan laajaan korpeen siinä oli jo kulkeuduttu ja sinne ensimmäinen turvekammi rakennettiin yösijoja varten ja tietenkin toinen saunaksi. 

Pianhan sinne kotiuduttiin ja asetuttiin elämän ja olemaan ja niin siitä sitten syntyikin monta tarinaa. 

Ihan omasta päästä... ja pelkkää kuvitelmaa, jossa kaikki on yhtä totta kuin sadussa. 

Askanmäen asukkaita

Pekka Haikonen. Syntynyt noin 1560. Isäntänä 1610-20-luvuilla. Lapsia:
Esko Haikonen, s. 1580-luvulla.
Lauri Oikarinen. Isäntänä 1640-luvulla.

Henrikki Koskelo tai Koskelainen. Talokas. Syntynyt 1600-luvun alkupuolella. Merkitty maa- ja henkikirjoihin vuodesta 1654 lähtien naituaan Lauri Oikarisen lesken. Maksoi vuonna 1677 kymmenysveroina kuusi kappaa ruista ja neljä kappaa ohraa.

Lapsia:
Henrikki Koskelo. Puolison nimi Priita.
Matti Koskelo. Puolison nimi Anna.

Henrikki Henrikinpoika Koskelo. Talollinen. Syntynyt 1600-luvun puolimaissa. Mainitaan henkikirjoissa vuodesta 1683 alkaen. Oli kuollut v. 1698. Puolison nimi Priita, joka oli
elossa vielä vuonna 1698.

Lapsia:
Juho Koskelo. Henkikirjoissa 1700-luvun alkuvuosina. Merkitty kuolleeksi vuoden 1711 henkikirjassa.
Henrikki Koskelo. 
Stiina Koskelo, s. 1684 Askanmäessä, k. 8.10.1765. Meni emännäksi Otermankylä
nro 5 Tervolaan. Puoliso Jörkki Kekkonen.
 Anna Koskelo. 

Henrikki Henrikinpoika Koskelo. Talollinen. Lienee syntynyt 1670-luvulla. Henkikirjoissa vuosina 1695 - 1713. Maksoi vuonna 1712 kymmenysveroina 12 kappaa ruista ja 16
kappaa ohraa. Ensimmäinen puoliso Kaija Keränen noin vuosina 1699 ... 1709.  Vuoden 1700 henkikirjassa Kaijan mainitaan saaneen vammoja tulipalossa. Kaija katosi Venäjälle pian Henrikin syntymän jälkeen ja pappi vihki Henrikille uuden puolison.
Henrikin toinen puoliso 1710-luvulla oli nimeltään Marketta.

Lapsia:
Priita Koskelo, s. 1699. k. syöpään 27.8.1774. Priitan kohdalla henkikirjoissa
merkintä v. 1727: "vihollinen on häntä pahasti käsitellyt". Meni miniäksi Auho 8 Pyssylään 1720-30-lukujen taitteessa. Puoliso sotilas Iisakki Heikinpoika Sutinen, s. 1697, k. 16.1.1778. Iisakki ja Priita asuivat Askanmäessä avioliittonsa ensivuodet.

Lapsia:
Kristiina.
Kaija, s. 9.12.1728.
Juho, s. 2.4.1732.
Elina, s. 15.4.1734.
Priita, s. 10.1.1737.

Juho Koskelo. Asui Auhonkylässä vuoteen 1735 ja muutti sitten Suomussalmen Kiannankylään. Puoliso Priita Väisänen.  

Lapsia:
Kaija Koskelo, s. 14.3.1734
Henrikki Koskelo, s. 2.5.1736
Juho Koskelo, s. 30.4.1739.

Henrikki Koskelo. Sotilas, talokas. Syntynyt Askanmäessä vuonna 1709. Muutti
Suomussalmelle 1730-luvun puolimaissa. Meni myöhemmin isännäksi Ristijärvi nro 9: Väisälään, jossa kuoli halvaukseen 30. kesäkuuta 1770. Teki aviottoman pojan, Henrikin (s. 26.11.1733 Auholla) Valpuri Laurosen kanssa. Ensimmäinen puoliso Priita Haapalainen (kuollut 1740). Toinen puoliso Juliana Oikarinen, s. 1714, k. 16.4.1783.

Lapsia:
Matti Koskelo, s. 17.1.1738.
Juho Koskelo, s. 11.2.1739. Sotilas. Avioitui v. 1760, muutti n. v. 1766 Puolangankylän nro 5 Heikkilään ja edelleen vuonna 1772 Suolijärven Ränninlahteen.
Marketa Koskelo, s. 1744.
Susanna Koskelo, s. 1747.
Heikki Koskelo, s. 1748.
Juliana Koskelo, s. 1750.
Antti Koskelo, s. 1753.

Paavo Laurinpoika Väisänen. Talollinen. Äidin nimi  Toora Oikarinen. Kotoisin Puolangankylän Kivarijärveltä, jonka venäläiset polttivat v. 1716. Tuli Askanmäen isännäksi 1720-luvulla isonvihan jälkeen, kun osti talon Juho ja Henrikki Henrikinpoika Koskelolta ja Priita Koskelolta 90 kuparitaalarilla. Sai kiinnekirjan Askanmäkeen 3. huhtikuuta 1724. Oli elossa rippikirjan mukaan vielä v. 1736. Puoliso Kristiina Pekantytär Väisänen, joka kuoli v. 1753.

Koskeloiden tarina jatkuu sitten Ristijärvellä Antista eteenpäin, mutta joitakin kohtaloita voi liittää mukaan sivuhaaroista.