Henrik Henrikinpoika Koskelo, såldat

22.syyskuuta ja yö ja päivä  melkein tasan.

Maurin ei tarvitse olla musta eikä edes ruskea. Kuka muistaa Mauri-myrskyn 1982? Oltiin silloin paljon nuorempia ja kauhisteltiin tuhoja.

Punatukkainen saa silti olla niinkuin professori Mauri Albert Kalevi Koskela,  joka on syntynyt Väiskän serkuksi Ahti Koskelan ja Aura Ansasnummen poikana Säräisniemellä Nyttemmin vaikuttaa Oulun Yliopistossa. Maurin vaimo on Pirjo Terttu Hellevi Yläranta Helsingistä, mutta lapsista minulla ei ole tietoa eikä hääpäivästä.

Synttärit:

Maria Laurintytär Torvinen 1807, Suolij No:7     Keskimmäisin kolmesta Brita Heikkisen Torvisen Laurille tekemästä tyttölapsesta on Maria, josta vain kastepäivä on tarkkaan merkitty ja syntymäpäivä vain arvattu niinkuin Annallakin, joka oli esikoinen. Nuorimmalla on kumminkin kuolinvuosi kolmikymppisenä. Mahtaako sekään pitää paikkaansa?

Benjam Matinpoika Hyyryläinen 1830,     Tästä Benjamista neljännessä polvessa tulee tarjolle Sukasen Kaarinan mies, Veikko Reinikka.

Matti Tanelinpoika Keränen 1854, Suolijäärvi        Taas kerran lähdetään Koskelon Priitasta ja kuten kerran aikaisemmin jo sorrutaan Keräsiin, mutta viidennessä polvessa Anna Matintytär Seppänen joutui Taneli Keräsen vaimoksi ja ensin syntyi Lauri Tanelinpoika tietenkin, mutta sitten tämä Matti, joka nai Heikkisen Liisan. Tuo toinen yhteys Keräsiin olikin Matin sukupolvea, Briitta Kemppainen ryhtyi Juha Keräselle tyttäriä tekemään. Keräsiähän oli Koskelon Priitan äitikin, "Askanmäen kaunis Kaija".

Riitta Liisa Kovalainen 1886, Säräisniemi     Riitta Liisa Kovalaisen isoäiti oli Koskelon Liisa Pekantytär, joten Riitta oli Iikka Iikanpojen serkku. Silti on Riitasta tiedossa toistaiseksi vain syntymäaika.

Juho Iikanpoika Torvinen 1894. Taas törmäsin tähän Torvisen pesueeseen, jossa ei ole mitään tolkkua, kun isä on muka Henrik Sutinen ja äiti Brita Koskelo. Mistä nämä kahdeksan Torvista ovat tänne tulleet törryyttelemään ja kummittelemaan?

Kerttu Maaria Sukanen 1924, Oulujoki    Reilua kuukautta vaille nelivuotias oli tämä Väiskän pikkusisko kuollessaan 12.8.1928 Oulujoella. Vielä pienempi pikkusisko, Aino, kuoli alle kaksivuotiaana jo saman vuoden huhtikuussa. Ei näistä siskoistaan Väiskäkään paljon muista, kun oli itsekin vielä alle kymmenen.

Katja Helena Junnonaho alle sata, Oulu      Olisihan se mukava saada näistä Sukasen Helenan jälkeläisistä oikein kuviakin tuhon varsinaiseen sukutiedostoon. Tuleeko kenellekään paineita? Katja on kumminkin jo ehtinyt Raatikaisen Markon kanssa Villen tekemään jo Saarijärvellä.  Katja on aivan itse ilmoittautunut.

Henrik Henrikinpoika Koskelo, såldat

 Koskelon kiviaitaa Askanmäessä

“Meijän Heikki” elikkä  Koskelon Juhon nuorin veli, Henrik Henrikinpoika Koskelo, syntyi 1709 siellä Askanmäessä ja jostakin kohtalonoikusta tästä Henrikistä tuli sotilas. Kuninkaitten oikkujahan ne semmoiset kohtalon oikut ovat. Kun puolankalaisetkin joutuivat ruotuväkeä kuninkaalleen asettamaan, niin nuorin poikahan se pantiin hommaan niinkuin Sven Tuuvakin sitten paljon myöhemmin.

Ilmeisesti Henrik joutui kahinoimaan siinä surkeassa “Pikkuvihaksi” nimitetyssä sodassa, jossa Ruotsin hattu-puolue sai synnytettyä  “helpon” sodan Venäjää vastaan.  Tosin hän oli jo yli kolmikymppinen niihin aikoihin.

“Isonvihan” aikoihin hän oli sodan alkaessa kymmenvuotias ja joutui varmasti elämään sota-ajan jossakin piilopirtissä, sillä se sota oli paljon raaempi ja ryssät tappoivat säälimättä. Semmoisia melskeitä Askanmäessäkin koettiin, että jos ei Margetta-piika olisi pikkuista, vastasyntynyttä Henrikkiä piilottanut Askanmäkeen osuneelta ryövärijoukolta, niin siihenpä olisi koko tarina katkennut. Piiloon onnekseen ehtivät kymmenvuotias Priitta ja Juha-velikin. Muut saatiin kiinni ja melkein kaikki tapettiin paitsi Kaija, Henrikin äiti. Kaijasta kuuluivat ryövärien sanovan: ”Kaunis on. Ei tapeta. Orjaksi viemmä.”

Venäjälle raahattiin Askanmäen kaunis Kaija ja pappikin arveli, ettei sieltä ole takaisin tulemista. Niin sai Henrikki uudeksi äidikseen hänet pelastaneen piian. Oikein papin vihkimäksi vaimoksi isälle. Sattui vain niin poikkeuksellinen tapaus, että Kaija onnistui karkaamaan ja vaeltamaan takaisin kotiseudulleen. Oli siinä merkillinen tilanne, kun Henrikillä oli kaksi virallisesti vihittyä vaimoa. Pappikin joutui jo kirjoittamaan asiasta Turkuun asti, mutta asia ratkesi toisella tavalla, kun kostajat rajan takaa polttivat Askanmäen Koskelon ulkorakennuksineen, vammauttivat Priitan, josta tuli kirkonkirjoihin merkintä, että ryssät ovat häntä kovasti pahoin pidelleet. Laajan Sutisten sukuhaaran hän silti Pyssyvaarassa sai alkuun Iisakkinsa kanssa. Ei pystyneet kovin nuorena orvoiksi jäänee sisarukset enää Askanmäen Koskeloa entiselleen rakentamaan, vaan sen osti halvalla muuan Väisänen. Kerran yrittivät jälkeenpäin kauppaa purkaa, mutta paperit olivat lailliset ja niin sisarukset hajosivat kukin omaan suuntaansa.

Ruotsin “helppo” sotaretki oli typeryyksien typeryys, niinkuin hyvin muistetaan. Tärkein ohje oli, että kallista sotakalustoa ei saa asettaa vaaralle alttiiksi, vaan sota on voitettava kevyesti. Venäläisiä johti palkkasoturina skottilainen kenraali Keith, joka oli peräti kummissaan mokomasta sodankäynnistä. Turku oli siihen aikaan Suomen pääkaupunki ja siellä kuviteltiin ruotsalaisten peräytymistä vain ovelaksi taktiikaksi, jolla venäläiset saataisiin ansaan ja sitten yhtäkkiä venäläiset olivatkin jo Turussa.

Onneksi Keith pakotti venäläisensä kohtelemaan suomalaisia aivan toisin kuin aikaisemmin, sillä Venäjän Elisabethin vakaat aikeethan olivat liittää Suomi Venäjään ja uudet alamaiset piti tietenkin saada myötämielisiksi. Olihan Elisabet antanut jakaa lentolehtisiä, joissa luvattiin Suomelle jopa itsenäisyyskin.

Tuohon Jaakko Keithiin muuten liittyy se tarina “Suomen herttuattaresta”, joka oli alunperin porvaristyttö ja Turun pormestarin, Merthenin, tytär. Eikä ollenkaan sukua edes huittislaisille sukulaisillemme.

Pohjoisessa oli tilanne toinen, sillä Kajaanin linnaa puolustivat sikäläiset suomalaiset, eivätkä he olleet ollenkaan niin halukkaat antautumaan, vaikka huhuja Elisabetin antamasta itsenäisyyslupauksesta oli kulkeutunut sinnekin. Vanhastaan vain oli asenne semmoinen, ettei ryssän sana ollut luottamuksen arvoinen. Sitten vasta venäläiset suuttuivat, kun näkivät minkälainen surkea rääsyläisjoukko oli heiltä Kajaanin linnaan pääsyn estänyt.

Luulivat, että varsinainen sotaväki jäi linnaan piileskelemään ja ansaa viholliselle rakentamaan.