Missä on meidän uniaikamme?

12 pv syyskuuta On aika Valman kun heilimöi Vilja

Arvo Vihtori Koskelolla ja Olga Tervosella on tyttö ja poika, jotka tietenkin ovat Väiskän pikkuserkkuja. Pojan nimi on Alpo Arvo Antero ja ikäluokka osuu jopa Pirjon kohdalle, kun Alpo on syntynyt 1945 Säräisniemellä. Alpo nai 1967 Valma Aliina Alakopsan, joka on vain kymmenen päivää Pirjoa nuorempi. Lapsista ei ole tiedotettu, mutta kai niitä on ollut tarkoitus hankkia.

Väiskän pikkuserkku on myös 1933 syntynyt Valma Marjatta Pussinen, joka hyväksyi miehekseen Väinö Ilmari Rantalan Haukiputaalta 1956 eikä tämänkään parin lapsituotannosta ole tietoja herunut.

Varhaisin esiäiti löytyi Afrikasta.

Synttärit:

Kirsti Matintytär Hiltunen 1790, Auho 6    Nuorimmastaan Sutisen Kirsti teki kaimansa, mutta kuukauteen hupeni pikku-Kirstin vaikutus Hiltusten elämässä ja kohta tyttärensä kuoleman jälkeen kuoli Matti Hiltunenkin 13.12.1790. Hän oli kuollessaan vasta 37 vuotias ja Kirsti toi kuuden vuoden kuluttua uuden miehen perhettä huoltamaan. Tuomas Moilanen jäi Kirstistä leskimieheksi 1827 , mutta olihan Tuomaallakin poika edellisestä liitostaan. Matti oli syntynyt 1788..

Selma Helmi Moilanen 1906, Suomussalmi.  Jaakko Matinpoika Holappa Puolangalta otti vaimokseen Selman ja Selma teki Anja Esterin ja Anja Esterihän naitiin Jaakko Säkkiselle Kuusamon suuntaan. Pari Säkkistäkin siinä touhussa tuli sitten lisää.

UNIAIKA

Aboriginaalien käyttämä käsite on hienoimpia oivalluksia ihmisen alkuajasta.

Missä on meidän uniaikamme?

Varsinaiseen historiaan ilmestymme, kun meistä on nimillä merkintöjä säilyneenä. Ei näy kivikirveessä tekijänsä puumerkkiä eikä muinaisiin nuotionpohjiin ole jäänyt ruokalistan tekijän nimeä.

Jossakin vaiheessa on herännyt merkillinen mielikuva minuudesta ja minästä, joka kuuluu jonnekin. Kauan on vaellettu kuulumatta mihinkään paikkaan, mutta varhemmin jo lienee kuuluttu ryhmään, laumaan, heimoon, sukuun.

Yli 10 000 vuotta on kulunut siitä, kun ensimmäiset hylkeenpyytäjät ja kalastajat rantautuivat kallioiselle saarelle, joka nyttemmin on Köppimäki. Vasta pari vuosituhatta myöhemmin alkoivat nousta merestä alavammat Huittisten tienoot. Taisi kulua vielä peräti kauan ennenkuin niille savimaille asettui ketään, jota sukulaiseksi voi kutsua.

Nimeltä mainittuja tiloja on kuitenkin ollut jo ennen 1300 lukua, koska ensimmäisissä isäntäluetteloissa usein tilan mainitaan olevan vanha perintötila ja kylät, jotka ovat perustetut ennen 1300 lukua on helppo erottaa veronmaksuperusteella. Ne maksoivat veronsa ”suomalaisen lain” mukaan viljana. Myöhemmin perustetut kylät maksoivat veronsa ”ruotsalaisen lain” mukaan voina.

Käytäntönä oli kumminkin, että varsinaiset sukunimet puuttuivat. Tärkeä oli tilan (talon) nimi. Se tuli ”sukunimeksi” omistajan vaihtuessa vielä 1800-luvullakin. Niinpä esimerkiksi Rytin tilalle, joka joskus oli varhaisten kantaisien tila tuli omistajaksi Mauriala, jonka nimi tietenkin muuttui talon mukaan Rytiksi ja Risto Ryti oli siis oikeastaan Mauriala.

Jos Kustaa Vaasa ei olisi ollut niin ahne kuin oli, olisivat suvun juuret säilyneet ehkä pitempään hämärissä. Kustaa kuitenkin oivalsi siirrettyään katolisen kirkon omaisuuden valtiolle (itselleen), että maaomaisuutta oli löydettävissä lisää Kustaan kassaa rikastuttamaan. Hän antoi julistaa, että kaikki maa ja vesi, joka ei ollut jonkun omistuksessa oli valtion (kruunun, kuninkaan) omaisuutta kaikenlaisine tuottoineen olivatpa ne sitten veden kaloja, metsän riistaa tai muita maan aarteita.

Niin jouduttiin sitten Huittisissakin 1500-luvun puoliväliin mennessä kiireesti kirjaamaan kuka mitäkin omisti, jos mitään omisti. Ovelaa oli, että nyt jouduttiin näistä omistuksista maksamaan kruunullekin veroa, kun katsottiin sen kuninkaalta saaduksi eikä pelkästään jumalalta, jolta saaduksi kirkko oli aikaisemmin omistukset väittänyt saaduksi ja siksi kirkonveron alaiseksi. Eihän omistusoikeutta tietenkään voinut syntyä pelkästään sillä, että raivasi maata kaskeksi ja pelloksi ja niityksi ja joka vuosi raatoi kyntäen, kylväen, kitkien ja satoa korjaten.  

Siksipä ei vähäisempien kannattanut mitään omistaakaan, kun veroihin ei olisi mistään tuottoja löytynyt.

Ainapa kuitenkin joku tilaton tarpeeksi yritteliäänä tai onnekkaana pääsi livahtamaan kohtalostaan arvokkaampien joukkoon vävynä tai miniänä ja tuomaan uutta verta toisiaan naivien tilallisen umpioon.

Saattoipa jollekin koitua onni omien käsien ja pään taidoista päästä jonkun niin suuren herran suosioon, että hänelle lahjoitettiin palanen maata muokattavaksi tai jopa jonkun epäsuosioon joutuneen valmiiksi muokkaamaa maata.

Näitä näkyy kylien ja tilojen nimissä, kun opettelee niitä nimiä tulkitsemaan. Monetkin nimet muuttuvat ymmärrettäviksi, kun selviää, että omituisen nimen lähtökohta onkin vieraassa kielessä ja muuntunut vain äänneasultaan oman kielemme mukaiseksi, kun kirjoittamisen muoto alkoi muotoutua vasta 1800-1900 lukujen aikana.

Meidän tarinassamme esiintyvät mm sellaiset nimet kuin Äyhö, Kännö, Ryti ja monet muut, joiden arvoitus selviää tarinan edistyessä.

Silti on turha kuvitella, että jokainen tässä esiintyvän, harvinaisen sukunimen omistaja on sukua. Talot ja tilat ovat vaihtaneet omistajaa usein vuosisatojen mittaan ja muutenkin on nimiä napattu siinä vaiheessa varsinkin, kun huomattiin, että ollaan suomalaisia.

Joku varsinainen viisas on sanonut, että paras valhe on se, jossa on vähintään puolet totta. Pysyttelen vaatimattomana enkä niin korkeisiin valhetasoihin pyrikään. Nämä tarinat ovat suurelta osin fictiivisiä factoja, joka suomeksi tarkoittaa kuviteltuja totuuksia... Sitähän historia on. Silti kaikki henkilöt ovat olleet olemassa ja jotkut ovat vieläkin. Syntymäajat useinkin pitävät paikkansa kaikkein vanhimpia lukuun ottamatta. Paikkakunnat enimmäkseen ovat todellisia ja kuolinajat useammin paikkansapitäviä kuin syntymäajat, jos ne yleensä ovat tiedossa. Usein hääpäiväkin pitää paikkansa.

Jos olisin koonnut tähän kaikkien sukuhaarojen kaikki jäsenet puolisoineen ja puolisoitten sukuineen, olisin hullumpi kuin oikeasti olenkaan.

Suuren taiteilijan suurella vapaudella valikoin keitä tähän mukaan otan ja mitä tarinoita heistä kertoilen... jos kertoilen.

Uniajastahan minun piti tarinoida, mutta eksyin taas selittelemään ja selittelemään.

Olihan tässä maassa ja Urjalan-Huittisten tienoilla jo kauan asustettu ennen herra Henrikin kuolemaa Köyliönjärven jäällä. Varmaan jo siihen aikaan joitakin esivanhempia oli jo niihin maisemiin asettunut ja kerrotaan muutamien tulleen Henrikin palvelijoina ja niistä ajoista alkaen ruotsalaiset herrat ovat jo muutamia tiloja palkollisilleen jakaneet.

Tosin väitetään sen Henrikinkin olevan satua vaan.

Melkein todellisemman tarinan olen kehitellyt ainakin yhtä vahvoin perustein Huittisten varhaisimpiin sukuihin perustuvaksi.

Siinä tarinassa joukko nuoria miehiä lähti uutta miekalla levitettyä uskoa pakoon Väinäjoen varrelta purjehtien aavoja meriä kohti pohjoista. Arvelivat tulleensa riittävän kauas nykyisen Kokemäenjoen avautuessa oikealle laajoina merenlahtina. Joukon johtajana oli nuori mies Takkupään talosta ja tapahtuma-aika osapuilleen 700-luvun loppu. Muiden maiden historiat kertovat niihin aikoihin kristinuskoa pakenevien miesten, jotka eivät halunneet joutua alistetuiksi paavin armeijojen verovelvollisiksi, lähteneen etsimään vapaita asuinsijoja. Monta historiatonta sukupolvea, meni ennen kuin käräjäpöytäkirjoihin ilmestyivät ensimmäiset Takut Huittisissa. Olihan se kristinusko jo ajat sitten tavoittanut karkulaisten jälkeläiset ja Huittisten kirkkoherranakin oli Lars Takku. Suku oli haaroittunut jo monen nimiseksi ja jakautuminen vain jatkui.

Sopivasti 1800-luvun lopulla löytyi Takkujen yhden sukuhaaran (Yli-Käki) omistamalta Hiukkavainion kukkulalta, Sammunjoen rannasta muinaishauta ja siitä veneessään haudatun päällikön luita.

Miten niin päällikön?

Hauta oli rautakautinen ja vain arvostetut sankarit, johtajat ja päälliköt saivat kunnian tulla veneessään polttohaudatuiksi. Lisäksi miehen kallonluitten seasta löytyi myös karhunkallon luita. Karhunkalloa sai kypäränään käyttää vain soturipäällikkö. Muiden sotilaitten kypäränä oli karjunkallo.

Takkujen mahtisuvun tarina oli jo päättynyt perintöriitoihin, mutta kyllä se hauta oli riittävällä varmuudella varhaisen esi-isän hauta.