Muisteluksia sotavuosilta.

 3 pv syyskuuta eikä ukkoset kiusana

Soili, Soila ja Soili ne lähti piiriin…

Synttärit:

Marja-Liisa Pöyhönen 3.9.1941, Ruokolahti      . Ollaan jo niin nykyaikaisia, että morsianta ei napata aivan naapurikylästä. Onhan se melkein Karjalaa se Ruokolahti, josta Karppisen Juhani Heikki Matiakselle vaimo löytyi siinä 1960 tienoilla, koska Eeva Maria Anneli syntyi 1961 Vaalassa. Piti tuo isännän etunimistö laittaa tuohon kokonaan, kun sukuselvityksessä muuten seottaisiin. Isä oli nimittäin Juhani Karppinen ja äiti Kuuselan Tyyne Maria, joka oli Väiskän serkku.

Johanna Maria Lundqvist paljon alle sata   Isoja tyttöjä ovat jo nämä Niklasin ja Heidin serkut, kun tämä Håkanin ja Leenan tyttäristä nuorempikin jo lienee naimisissakin. En kyllä ole varma, kun nämä nykynuoret pysyttelevät vapaina pitempään kuin meillä vanhoilla oli tapana.

Väiskän muisteluksia sotavuosilta.

          Niin sitte lähettiin junakuletukseen pohojosta kohti. Oltiin oltu jo kolomisen vuorokautta matkalla. Se ku oli ylimääränen juna, niin se pysähteli pitkään nuilla asemilla. Taisi mennä vähä yliki kolome vuorokautta, ku tultiin Ouluun. Juna pysähty taas sivuraiteelle ja minä kysyin siltä komppanian päälliköltä, että kerkiäiskö tuota käyvä kotona. Se sano, että se riippuu siitä kuinka kaukana se koti on. Minä sanon, että parin kilometrin pääsä. Se sano, että kyllä siinä ainaki kolome tuntia seistään, että hyvinki siinä kerkiää. Senkun käyt, mutta en minä luppaa anna. Omalla luvallas saat mennä. Ja niihän minä menin ja kerkisin vielä reilusti. Puoli tuntia sai vielä ootella junan lähtyä. Sitte lähettiin jatkaan matkaa ja tultiin Rovaniemelle.

Rovaniemellä jäätiin junasta pois ja lähettiin marssimaan palokunnan talolle. Sinne tulikin kaksi autokomppaniaa majotettavaksi. Molemmista yhesä perustettiin kuljetusosasto. Myöhemmäsä vaiheesa nimi muuttu valkoseksi kauhuksi, ko meillä oli valakoset kuorma-autot ja ajettiin Petsamon linijaa ja toiset kulukijat alako puhumaan, että me ajetaan liian luijjaa. Rahtia ajettiin Petsamoon ja tuotiin lasteja Rovaniemelle, ku juna ei kulukenu pitemmälle. Kiskot loppu Rovaniemelle.

Meille tuli vähä hankalamman olonen mies kuletusosaston johtajaksi. Se oli isompi päällikkö ja tämä meijän komppanianpäällikkö oli kuletuspäällikkö. Siinä oli sitte kolome käskijää. Joka viies päivä oli lähtö Rovaniemeltä. Ja  Rovaniemeltä piti lähtiä säännöllisesä järijestyksesä saan metrin välein. Ku päästiin pois kauppalasta, niin päällikkö pyssäytti kolonnan ja sano, että nyt sitte saatta aijjaa niin ku sielu sietää, kuhan perille pääsettä. Se on pijettävä vaan huoli, että viijen vuorokauven päästä ootta taas Rovaniemeltä lähösä. Käykääpä sitte nopiasti tai hittaasti tuo lenkki Petsamosa.

    Kyllähän sielä kaikenlaista sattu.... Myöhemmäsä vaiheesa oli tiepartijoitaki ja ne oli polttanu muutaman automiehen ja raportin vieneet tälle päällikölle. Se oli kattonu sitä ja alako noitua, että  kyllä hän nämä sankarit tuntee. Ne on ennenki tätä hommaa teheny. Tästä tulleeki ankara rapsu niille. Tiepartiomiehet lähti hyvin onnellisina, että saapahan pojat kunnon rangaistuksen. Ku ne lähti pois, niin Tamminen repi heti sen lapun sano, että kyllähän se on viimenen homma, että hän oman komppanian miehiä polttaa. Siitä ei sitte kuulunu sen enempää.

          Siinä juhannuksen eellä minä kuulin ihan eri porukan mieheltä, että heiltä pääsee heleposti lomalle. Meiltä ku ei päässy ollenkaan. Lommaa sai enintään ommiin hautajaisiin. Se vieraan komppanian poika sano, että heillä kyllä on reilu meininki ja heleposti päsee. Minähän teinki lomapaperit ja vein ne sinne vieraan komppanian päällikölle ja se oli semmonen reserviläiskapteeni ja sielä oli porukkaa niin palijo, ettei se tuntenu, että kuka minä oon. Minä panin loman syyksi muutto ja se sano, että kyllähän siinä viis vuorokautta mennee.  Käski vielä hakia leipäkortit vaan ja  lähtiä lomalle.

Minä menin sen kuletusosaston vääpelin tykö ja sanon, että mun pittää saaha leipäkortit, kun minä lähen lomalle. Sehän kauhtu ja sano, että heiltähän ei lähe kettään lommailemmaan. Minä sanon, että kyllä mulla on lomapaperit. Ne on esikunasta annettu ja allekirijotettu. Leipäkortit vaan käskettiin hakia. Se kysy, että miten sinä oot saanu nuo paperit ja minähän lupasin, että minä kerron sitte ku tuun takas, mikä oli tarpeeksi pätevä syy.

Juhannusaattona päätty sitte se loma ja määräaikana juhannusaattoiltana menin sitte ilimottammaan sille vääpelille, että oon palannu lomalta määräaikaan mennesä. Se sano, että mitä se nyt on tuommonen homma, että pyhiä vasten ilimottautuu lomalta takas. Minnoon jo merkinny, että sinä oot palannu.

Eihän siinä nyt ennää kannattanu takas lähtiä. Minkäs autto. Niin se alako taas se palaveluhomma.

Eiköhän sitä ollu jonnekki heinäkuun lopulle sitä kuletushommaa. Sitte se kuletusyksikkö jaettiin taas kaheksi eri joukko-osastoksi. Se toinen komppania jäi Rovaniemelle jatkamaan sitä kuletusta ja meiän komppania siirrettiin Kemijärvelle. ku sielä oli ollu 40:s autokomppania, josa oli ollu palijo reserviläisiä niin täydennykseksi me tultiin tilalle. Se meijän päällikkö, Tamminen jäi Rovaniemelle ja meille tuli tilalle - tai sehän jo oli sielä Kemijärvellä - Korpikallion Kalle Muhokselta.

  Oikeen hyvä mies seki.  Särkikankaan kansakoululle majotuttiin. Sielä sitte heti annettiin autot ja sielä oli ajoja meleko palijo, ku oli porukoita palijo tuola Sallan suunnasa ja Savukoskella, Raijalansalamesa ja Märkäjärvellä ja meijän piti sitte huoltaa niitä.

Siihen aikaan oli palijo hevosia armeijasa, nii oli palijo sitä muonan ja rehun kuskausta. Sielä sitte ajettiin niitä linijoja ja sitte minä sain kenttäpostilinijan ajettavaksi Kemijärvi-Kotala. Oli sitte yks alikessu apukuskina ja kerkesinköhän minä kaks-kolome reissua tehä, ku se alikessu ajo Savukoskella kolarin ja siihen loppu kenttäpostin kuletus sillä kertaa. Piti olla komppaniasa hanttimiehenä vähä aikaa. Kuitenki sielä komppaniasa oli semmonen 37-mallin henkilöauto ja Märkäjärvellä oli komppanianpäällikkö, joka tarvi autonkulijettajan. Minä ku olin joutilas mies, niin minut pantiin sinne sitte.

Heti ensimmäisenä aamuna, ku minun piti ilimottautua Kemijärvellä, niin minä myöhästyin kaks tuntia, ku oli niin kauhiat pakkaset, ettei auto ollut heleppo käynnistettävä, vaan sitä piti lämmittää hiilillä pitkän aikaa. Minä, ku menin ilimottautuun, nii se heti alako noituun, että sen oli pitäny jo kaks tuntia oottaa.

Minä sanon, että ei auto lähteny käyntiin, nii ei voinu aikasemmin tulla.

Se kysy, että oonko palijo ajanu henkilöautua.

Minä sanon, etten metriäkään.

Se sano, ettei lähe epävarmojen kuskien kans mihinkää, vaan pittää saaha mies, joka ossaa aijaa.

Se käski mun mennä takas entiseen kompanijaan. Minä kerkesin jo lähtiä ja kerätä kamppeet, ku lähetti tuli sanomaan, että äkkiä kamppeet takas ja ilimottautumaan uuvestaan.

Minä sanon, että ehän minä kelevannu sille kuskiksi, ku en oo ennen ajanu henkilöautua, vaan se käski vaan mennä ilimottautumaan. Meninhän minä takas sinne auton tykö ja sielä se oli oottamasa ja sano, että komppanian päällikkö oli sanonu, että minnoon varma kuski ja nyt sitte lähetään heti. Mikäs siinä autto muuta, ku lähtiä heti töihin sitte. Se osottautu sitte oikein mukavaksi mieheksi. Kuskiasa kohtaan ainaki. Muille se kyllä osas olla oikia piru.

Sitte Hanahikoskelle rakennettin varuskuntaa ja minä jouvun tätä kulettammaan sinne Märkäjärveltä meijän komppanian ohitte ja se sitte sano siinä, että käyväämpä tuola teijän toimistolla. Minä ajon siihen toimiston etteen ja vähän ajan päästä se tuli takas niin onnellinen hymy kasvoillaan. Sano, että olipa kiva, ku sai taas kerran haukua sitä komppanianpäällikkyä. Sielä oli uus mies Korpikallion tilalla, oikein hankala mies ja se kävi joka kerta haukkumasa sitä uuttaa päällikkyä. Mistä lie löytäny aiheita, mutta aina sillä oli jotaki syytä käyä motkottamasa. Ja oli tyytyväinen.

Meillähän meni oikein mukavasti. Mulla oli sielä Märkäjärvellä oma kämppä siinä parakisa, misä minä asun ja se tuli kerran sinne parakkiin ja kysy, että minkälaista hommaa se on tuo teijän kuorma-automiesten homma, ku täsä tuli yks sivviilimies ja tarijos rahhaa, että hän sais maksaa kuskille kyytipalakkaa. Sehän on rikollista hommaa. Eihän soltut saa ottaa maksua kuletuksista. Minä kerron, että eihän sitä saa ottaa, mutta automiehet on harvon paikalla ruoka-aikana ja sitä joutuu ostamaan syötävää, mistä sattuu saamaan. Siihen ei oikeen taho päivärahat riittää. Ei ne kuskit määrää mittään taksaa, mutta jos joku haluaa jonku markan antaa, niin ei siitä oikeen voi kieltäytyäkkään.

Se lähti sillä kertaa pois, mutta tuli sitte jonku ajan päästä takas ja sano, että joo, sehän järijestettäänki luvalliseksi se homma. Se pittää panna vaan niin, että se on määrätty taksa ja homma on luvallista. Seuraavalla reissulla sillä oli taas asiaa komppanian päällikölle ja sielä kai se puhu siitä taksahommasta. Ei siitä kuitenkaa mittää taksahommaa tullu. Homma suju niinku ennenki. Siviilit makso jotaki, jos halus. Linteeni lähti kai sitte muutamaksi päiväksi lomalle ja minä menin siksi aikaa komppniaan takas. No sitte mulle ilimotettiin, että nyt pittää huomenaamulla mennä asemalle ja ottaa sieltä se Linden kyytiin ja mennä sen kans Märkäjärvelle. Sillon oli hirveitä pakkasia ja yöllä piti lämmittää autoja meleko ussein, että ne oli lähtökunnosa. Vartiomies sano, että kyllä hän voi sitä henkilöautua yöllä lämmittää, ettei mun tartte nousta sitä lämmittään. Niihä se sitte oli lämmittäny, mutta ku se ei ollu vissiin oikeen selevillä auton ihimeellisyyksistä, niin se oli tartannu kaasu pohojasa ja vaihe päällä sitä autua ja sehän oli lähteny käyntiin ja lennättäny semmosen viismetrisen lumipenkan yli ojjaan. Siihen se loppu se Linteenin kuskaus. 

(Nauhalta poimittuja voi vielä löytyä)