Tätä hirmuista ajoa kesti puoli tiimaa samalla innolla ja kiivaudella molemmin puolin. Pertulla oli erittäin hyvä hevonen, hän oli paljonkin edellä, mutta hevonen oli väsyksissä jo monen päivän vaivoista, se ei jaksanut kauan kestää tätä vauhtia, siksi antoi Perttu sen juosta hiljalleen säästääkseen sen voimia viimeiseen kilpaan. Indianit tämän nähtyään luulivat jo Perttua saaliiksensa ja ajoivat sitä tuimemmasti toistensa kilvalla, jokainen ollakseen ensimmäisenä tappamassa tätä valkonaamaista metsästäjää.
Nuori, rohkea Indianisoturi, jonka vaatteissa välkkyivät hopeiset helyt ja päässä heiluivat kotkan sulat, erinomaisen hyvä ratsastusmies, ratsasti etunenässä. Sukkelana kuin tulen liekki likeni hän Perttua, jännitetty jousi oli hänellä kädessä ja sen jänteellä oli kolme nuolta. Perttu piti häntä silmällä. Hänellä oli kainalon alla pitkä pyssynsä, hän katsoi taaksensa ja mittasi silmämäärältä ampumamatkaa, pysäytti hevosensa ja antoi sen puoli minuuttia puhaltaa ja juuri samassa, kun tämä soturi hyökkäsi ottamaan häntä elävänä kiinni, nosti hän pyssynsä poskelle ja ampui. Indiani kaatui paikalla hevosensa selästä maahan. Nuolen nopeudella lähti Perttu ratsastamaan pakoon.
Indianit nostivat hirmuisen metelin. Perttu vihelsi heille vastaukseksi. Taas ajoivat Indianit häntä entistä suuremmalla surmainnolla. Vaikka hän ensin ennätti kappaleen edelle vihollistaan, tuli hänen asemansa kuitenkin alinomaa vaarallisemmaksi. Hän koetti ennättää joen rannalle metsään toivossa sen suojassa paremmin päästä kumppaniensa tykö. Mutta Indianien rivin toinen pää oli jo pian yhtä likellä metsää kuin hänkin, siksi täytyi hänen ratsastaa pitemmälle vinoon. Hevonenkin tunsi nyt olevan kuoleman vaaran, siksi koetti sekin panna parastaan, johon vielä vihollisen hevosten hirnumiset ja jyry kiihottivat, niin että se meni ruohikkoa ja pensaikkoa aivan kuin lentämällä.
Vielä viisi minuuttia, niin toivoi Perttu olevansa kumppaniensa tykönä. Hän ajatteli, kuinka hänen kumppaninsa tulevat häntä auttamaan, kuinka ne ampuvat Indianeja, kuinka hän tulee pelastetuksi, mutta kumppaneita ei kuulunutkaan. Aivan hiljaista oli hänen edessään. Ovatko kumppanini jättäneet minut tänne Indianien syötiksi. Tässä pelon ahdistuksessa hän jatkoi täyttä vauhtia eteenpäin.
Viimein laukkasi hänen hevosensa mäkeä alas ja horjahti, niin että hän oli pudota maahan valkoihoisen ruumiin päälle, joka oli ammuttu nuolella. Noin 30 askeleen päässä tästä oli viisi ruumista kappaleiksi hakattuina sammuneen tulisijan ympärillä. Nukkuessaan olivat nämä murhatut. Ainoastaan yksi näytti heränneen ja vastustaneen Indianeja viimeiseen hengen vetoon.
Nämä olivat nyt hänen kumppaniensa jäännöksiä. Hänellä oli ainoa toivo jäljellä myydä niin kalliisti kuin mahdollista on nahkansa Indianeille, jotka halusivat sen nylkeä.
— Tämän murhapaikan läpi hän ratsasti täyttä vauhtia ja pääsi metsään, kun Indianit kuin hyökyvä koski hyökkäsivät mäkeä alas ilosta hirmuisesti huutaen, että olivat valmistaneet vaalakkanaamoille tämmöisen surmapaikan. Mutta eivät he kuitenkaan uskaltaneet seurata vihollistaan metsään, jossa pyssyllä saattoi paremmin varjella itseään kuin jousella ja nuolilla. Indianit pysähtyivät neuvottelemaan toisella tavalla saadaksensa vihollistansa kiinni. Mutta Perttu ajoi siihen kaisloja kasvavaan jokeen hevosensa, joka milloin kahlasi, milloin ui sitä alaspäin. Tällä tavalla kulki hän muutaman venäjänvirstan eksyttääksensä vihollisia pois jäljiltään.
Tätä hän ei kuitenkaan ensin uskonut, mutta kun Indianeja ei enää kuulunut, usean tiiman kuluessa, arveli hän niistä jo päässeensä. Siksi pysähdytti hän hevosensa levähtämään.
Tätä hän ei kuitenkaan ensin uskonut, mutta kun Indianeja ei enää kuulunut, usean tiiman kuluessa, arveli hän niistä jo päässeensä. Siksi pysähdytti hän hevosensa levähtämään.
Illalla hän lähti taas liikkeelle, ja uskaliaana petollisesta hiljaisuudesta, joka oli hänen ympärillänsä, hän tuli metsästä ulos ruohikkoaavikolle. Perttu halusi ennen iltaa ennättää alemmalle maalle, jonka läpi juoksi ojia, mutta jossa kasvoi niin pitkää ruohoa, ettei ratsastajaa siinä näkynyt. Hän aikoi ratsastaa puhvelihärkien tekemiä polkuja, joita siinä oli ristiin rastiin. Oli vielä tiiman matka sinne, kun hän näki savua ja arvasi siitä, että se ruohikkomaa oli tulessa, siksi yritti hän joutua pois tulen edestä, mutta mille suunnalle hän vain yritti, niin siellä leimahti heti kohta tuli häntä vastaan. Kova tuuli kiihdytti tulen ankaraksi, niin että se leveni sanomattoman sukkelasti sille laajalle aavikolle, joka oli täynnä kuivuneita kantoja, niin että Pertun päästyä pienelle kunnaalle koko aavikko oli hänen ympärillänsä aivan liekitsevänä merenä, jossa tuuli nosti tuliset aallot 15 ja 20 jalkaa korkealle.
Parasta nyt olisi ollut Pertun palata takaisin ja ratsastaa joen yli toiselle puolelle, mutta hän pelkäsi, että Indianit, jotka olivat panneet ruohikkoaron palamaan, olivat nyt tällä ainoalla tulettomalla suunnalla häntä odottamassa. Siksi hän kääntyi aavikon laidalle missä ruoho oli lyhyempää eikä siis tuli niin roihuava. Hän arveli onnistuvansa päästä siellä tulen keskeltä pois.
--
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti