maanantai 12. maaliskuuta 2012

HAASTE

Mikael Takkupää oli myös äsken ilmestynyt tähän Ludovikin leiriin Simeonin kehoituksesta. Hän kuului Trierin arkkipiispa Balduinin osastoon, jossa oli uljas ritarijoukko pohjois-Saksasta ja Reinjoen tienoilta. Mikael oli liittynyt näiden kanssa palkan edestä, niinkuin kaikki sekä ritarit että muutkin.

Se oli Syyskuun 28 päivää vastaan yöllä v. 1323.

Mikael vietti ensi kerran yötä tappelupäivän edellä. Tosin hän jo monesti oli saanut koetella miehuuttansa sekä kotona että muualla. Hän oli Satakunnan saloilla kaatanut metsän kultaisen kuninkaan ja matkansa täällä ulkomaalla ei myöskään ollut niin rauhallinen, että hän olisi päässyt rohkeuttansa koettamatta. Vaan kuitenkin oli semmoinen, kuin huomispäivä lupasi olla, hänelle aivan outo ja tuntematon. Hänet tapasikin puoli yö hereillä. Ei kuitenkaan miettivänä huomisen tapauksia, niinkuin olisi sopinut luulla, vaan muisteleva nykyisin elettyjä aikoja.Niitä olikin hänellä vasta nyt monesta ajasta tilaisuus miettiä yön äänettömyydessä.

Syystähdet pilkottivat taivaalla ja kuu vaelsi punaisena sen reunalla, välillä kuin puuttuisi siltä voimia nousta korkeammalle katselemaan niitä lepääviä, joista tuhansia kenties tulevana yöllä oli nukkunut ikuiseen uneen.

Mikael loikoi tanterella, niinkuin kaikki hänen kumppaninsakin, täydessä sotapuvussa. Hevosensa oli hän sitonut käsivarteensa. Se söi apettansa turpakontista samoin kuin toisetkin hevoset ja niiden hampaittensa karskutus kuului pitkin leiriä yön hiljaisuudessa, paitsi majain tykönä, joissa syömärien ja juomarien rähinä oli ylinnä.



Mikael katseli appovaa hevostansa, jonka hän oli saanut juudalaisen avulla. Hän muisti kuinka ukko kiitollisuudesta oli tarjonnut hänelle hevosen hinnan lahjaksi, mutta miten hän jouduttuansa ansiolle oli maksanut ne rahat takaisin, syystä ettei hän tahtonut ottaa mitään lahjaksi juudalaiselta.

Hänen johtui mieleensä käynti Lübeckissä ja miten Hansakauppiaat siellä olivat häntä suosineet. Hän oli kohdannut Rathsmannin, joka niin ikään tuulen ja veden ajamana oli tullut sinne ja — hän katsahti taivasta kohden — siellä pilkottivat tähdet kirkkaammin hänen mielestänsä ja iskivät hänelle silmää — hän muisti Hansa-kauppiasten pidot, heidän verkavaatteiset huoneensa, heidän silkillä ja sametilla katetut istuimensa, heidän kultaiset maljansa ja hopeiset pöytäastiansa. Vaan hänen oikea valveilla pitävä muistonsa oli neidon kuva, sen Agnes Lichtenaun jonka hän taas oli tavannut Lübeckissä ja jolta hän oli saanut muistoliinan, niinkuin silloin tapa oli nuorukaisten ja neitojen välillä, niiden jotka olivat luvanneet uskollisuuden toinen toisellensa.

Hänen mieleensä johtui sitten, kuinka hän taas oli erinnyt neidosta ja miten sen oli ollut suru silmissä ja —sydämessä, niinkuin hänenkin. Ja nyt hän kulki aatoksissaan pitkin Rheinjokea ja hänen silmäinsä ohitse käyskeli viinamäet ja hedelmäpihat, linnat ja kaupungit, sekä asutut että hävinneet. Monta juttua ja satua, niistä linnoista, joita hän oli kuullut kerrottavan, juoksi taas hänen muistojensa läpi.

Sitten hän otti uudestaan ollaksensa leikkisodassa, turnajaiskedolla, jossa ritarit ja vapaasukuiset olivat pirstoneet keihäitänsä, ja syösseeet toisiansa hevoselta ja jossa toverit olivat rikkoneet toveriensa raajoja. Hän muisti niiden taistelijain joukossa yhden julman ritarin, jota hän kuuli nimitettävän Ederkopf. — Hän olisi mielellään syössyt sen miehen hevoselta ja vaikka halkaissut siltä pään; mutta pahaksi onneksi häneltä vielä puuttui täysi ritarin arvo, jottei hän päässyt sen kanssa miekkasille. Tosin oli hänelle jo miehuutensa tähden tarjottu kultaisia kannuksia, mutta hän oli päättänyt odottaa kunnes hän ne ansaitsisi oikealla sotakedolla, jotta hän niitä kehtaisi näyttää kotomaassansakin, johon hän usein tunsi kovan ikävän.

Ei hän kuitenkaan voinut jättää Eberkopfia vähän muistuttamatta, vaan lennähytti hevosessaan hänen rinnallensa ja näyttäen kädellänsä punaista nauharuusua, joka oli kiedottuna hänen kypäränsä sulkain tyveen, lausui hän: "Agnes Lichtenau!"

"Agnes Lichtenau!" sanoi Eberkopf, ja nähden nauharuusun, ymmärsi hän kohta mikä nuorukaisen mielessä oli. Hän sieppasi heti miekkansa.

"Teidän on odottaminen," sanoi Mikael, "ellette tahdo näiden kanssa kilvan ratsastaa." Hän näytti kannuksiansa, jotka hohtivat paljon enemmän hopealta kuin kullalta.

"Liemiparta!" ärisi ritari ja heitti sota-sormikkaansa nuorukaiselle vihanmerkiksi. Mikael teki samoin ja huusi: "Me kohtaamme piakkoin toinen toisemme!

"Tapahtukoon niin," vastasi ritari, "mutta se on sinun viimeinen päiväsi."

Kaikki tämä muistui nyt hänen mieleensä yön hämärässä; hän koetti kädellänsä poveensa, ja otti sieltä sen sotasormikkaan, jonka hän oli saanut vihanmerkiksi, mutta hänen täytyi se uudestaan kätkeä entiseen talteensa.

Sitten hänen aatoksensa viivähteli monessa muussa tapauksessa, mutta ne kaikki olivat hänen mielestänsä vähemmän arvoisia, kun hänen kannukseusa eivät vieläkään olleet kullasta.

Tähtien valo kävi aina himmeämmäksi, kunnes ne viimein tykkänään sammuivat. Uni oli näet painanut hänen silmänsä kiinni. Hevosen karskutus kuului vielä hetken aikaa hänen korvissansa, mutta sekin taukosi, ja pian ilmoitti tasainen hengitys, että nuorukainen oli unien hienoissa helmoissa unhottanut sekä eiliset että huomiset päivät.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti