Eilen olin unohtanut sen, että juliaaninen kalenteri vaihtui gregoriaaniseen ja siksi ne helmikuun hääpäivät jäivät vähiin, kun melkein puolet kuukauden päivistä jätettiin käyttämättä ja hypättiin suoraan maaliskuun ensimmäiseen..... ....
Kolikko on lentänyt ja niinpä jatkan Takkupään Mikon tarinaa...
Jääköön nyt kuitenkin meiltä Mikael Takkupää vähäksi aikoja ihastelemaan uutta arvoansa.
Jokunen aika ennen näitä viimeksi kerrotuita tapauksia kulki muutamia matkustajia pitkin sitä maantietä, joka Saksan maalla silloin vei Brehmenin äveriäästä hansakaupungista Rheinjokea kohden. Mainittu joki oli siihen aikaan, niinkuin se nytkin on niiden maakuntien paras tie, joiden läpi se kulki, ja sen reunoille päättyi maanteitä joka haaralta.
Mutta Rhein oli yhtä vähän luotettava, kuin maantietkään, joilla alinomainen rauhattomuus tähän aikaan vallitsi. Mainitun joen rannalla näkee matkustaja vielä nytkin hävinneitä linnoja, joissa niihin aikoihin oleskeli kopeita asujaimia, jotka eivät tosin ryövänneet kulkevaisia, vaan sallivat niiden vain maksaa hyvät rahat siitä verrattomasta kunniasta, että saivat matkustaa heidän kuuluisain kotiensa ohitse. Erittäin oli kauppamiehillä tämä arvoisa etu ja jos eivät tahtoneet hyvällä maksaa, niin heiltä pian otettiin väkisin ja he lisäksi pääsivät koko tavarastansa.
Vaan siitäpä nousi se viha kuolemaan asti kauppamiesten ja linnan asujainten välillä, joka ei sammunut ennen kuin moni linnoista oli autiona, sillä raha kukistaa kalliotkin.
Ne matkustajat joista alussa kerroin olivat kauppamiehiä; heitä oli iso joukko ja he olivat itse aseilla varustetut, vaikka heidän seurassansa matkusti sotilaitakin.
Heidän joukossansa ratsasti myös yksi vaimonpuoli.
Kulkiessansa Festfalin metsän sivua, nousi yhtäkkiä riita kauppamiesten ja sotilaiden välillä. Tässä häiriössä tarttui yksi sotamiehistä siihen hevoseen, jolla neito ratsasti; toinen mies asettui sen toiselle puolelle ja nyt he ratsastivat tiehensä. Se tapahtui niin äkkiä ja huomaamatta, että ryövärit jo olivat poissa näkyvistä metsässä, ennenkuin heitä ehdittiin takaa ajamaan.
Neito, joka ryövättiin oli Agnes Lichtenau.
Hänen isänsä taikka se, joka isänsä nimeä kantoi, oli aikonut matkustaa kotikaupunkiinsa Kölniin, jossa hänellä oli paras turva kasvattityttärelleen odotettavana arkkipiispalta, joka nyt eli kauppaliittojen kanssa hyvässä sovussa, sitten kun hän oli tullut sovintoon keisari Ludovikin kanssa.
Niinpä Heinrich Rathsmann oli lähtenyt ensinnä Lübeckistä ja poikennut joidenkuiden asiainsa tähden Brehmenin kaupunkiin. Sieltä lähdettyään toisten kauppiaitten parissa, oli heidän seuraansa yhtynyt kaksi sotamiestä, rauhallisella käytöksellä. Vähänpäästä taas yksi, joka näille kahdelle näytti tuntemattomalta, sitten kaksi ja niin edespäin, kunnes heitä jo oli useampia.
Kun nyt oli tultu metsän kohdalle, niin tapahtui se, minkä jo kerroin.
Siihen aikaan oli Lippe-joen varrella nunnaluostari. Semmoisia kyllä löytyi joka paikassa, mutta tämä oli erittäin merkittävä rauhallisuutensa vuoksi. Tosin elivät luostarisiraret joka paikassa kaukana maailman viekoituksista ja riettaudesta, mutta täällä he näyttivät olevan niin syvässä erilläisyydessä, ettei mailman menoista edes pienintäkään mainetta olisi luullut joutuvan saastuttamaan sisarten pyhiä korvia. Vaan jos olikin sisarten laita sellainen, niin ei kuitenkaan valtijaeukkoa eli abbedissaa ollut takaaminen.
Vesperkello soi luostarissa ja metsä kaikui sen ääntä vastaan. Ilta oli tulossa, ja yrttimaalta riensi nyt rumia ja kauniita luostarineitoja ehtoorukoukselle ja sitten yksinäisille leposijoilleen.
He tiesivät kumminkin täytyvänsä mennä kammioihinsa, vaikka moni heistä olisi mielellään jäänyt unelmoimaan ihanan elokuun valossa, ja katselemaan Lippejoen pieniä laineita, miten ne ääneti johdattivat toinen toistansa virtaa alaspäin, taikka kuultelemaan satakielen viehättäviä sävellyksiä illan hämärässä tai tuntemaan omien sydäntensä tuimaa lyöntiä, sillä moni näistä tyttöraukoista ei vielä ollut saattanut hautaan niitä tunteita, jotka tekevät tämän maallisen elämän vaikeaksi tai autuaaksi. Moni heistä oli tosin särjetyllä sydämellä erinnyt maailmasta ja sinne jättänyt iäksi kaikki himot, mutta monen oli myös väkisin täytynyt jättää sinne kaikki ilot ja elää täällä elinkautisessa vankeudessa toisten julmuuden uhrina. Monen nuori veri ilmoittihe vielä punottavilla poskilla ja säkenöitsevillä silmillä, vaikka monen kalpea katsanto julisti sen omistajan jättäneen hyvästit kaikelle maailman menolle.
He kokoontuivat rukoussaliin, jossa helevä moniääninen veisu alkoi. Abbedissa luki sitten ne tavalliset rukoukset, joihin Ave-Maria ja pater noster- kudottiin monin kerroin. Nyt jakoi abbedissa laumansa kahteen osaan, rusottavain ja kalpeitten. Edelliset lähetettiin tavallisilla siunauksilla ja manauksilla kukin kammioihinsa. Ne toiset taas, joiden himot olivat erinneet maailman menoista, käskettiin viivähtämään.
Yleinen äänettömyys vallitsi tässä pyhässä joukossa. Ne hurskaat neidot odottivat mitä oli tuleva.
Nyt tuotiin esille tyttö, jonka silmät olivat peitetyt linnikolla. Häntä puhutteli abbedissa:"Tyttäreni, sinä olet vihoittanut pyhän äidin, kirkon, ja siinä olisit ansainnut rangaistuksen, mutta kirkko on laupias ja hän tahtoo sinulle suoda anteeksi, jos katuvaisella mielellä lähestyt häntä."
Hän, jota puhuteltiin, ei siihen mitään vastannut.
Abbedissa jatkoi: "Vaikka tämä meidän kotimme on pyhä ja saastuttamaton, niin emme kuitenkaan tahdo kieltää suojaamme erehtyneiltä maailman lapsilta. Pyhän kirkon tulee surku sinun
nuoruuttasi."
Neito paljasti kasvonsa. Se oli yksi niitä, joiden nuoruus kajasti silmissä. Se oli Agnes Lichtenau
"Miksi minua vainotaan?" kysyi hän; "mitä minä olen pahoin tehnyt?"
"Sinä olet paennut niiden tyköä, joiden hoidon alla sinun olisi pitänyt elää. Sinä olet matkustellut pakanallisiin maihin, ja sinut on nähty yhden nuorukaisen seurassa, joka ei vielä ole oikea kristittykään.”
Agnes peitti kasvonsa.
"Korkean arkkipiispan käskystä, joka on pyhän isän sijainen," abbedissa teki ristin merkin, "olet sinä pidettävä täällä minun ja näiden hurskasten sisarten parissa, kunnes opit lannistamaan mielesi. Ja ellet vuoden perästä tahdo mennä täältä ulos, määrättyyn naimisees, niin sinun on tänne jääminen iäksesi. Sittenkin saat kiittää onneasi ja korkean arkkipiispan ja kirkon laupeutta, ettei sinua ole laskettu pyhän tuomion alle."
Tähän päätti se valtainen akka puheensa. Kaikki ne maailman turhuudesta erinneet neidot myöntyivät nöyryydellä hänen sanaansa. Hän lähetti nyt heidät jokaisen hurskaalla siunauksella tyköänsä ja antoi palvelussisarille käskyn viedä Agnes määrättyyn huoneeseen, aloittamaan uutta pyhää elämää luostarisääntöjen jälkeen.
Mutta ulkona luostaripuistossa lauloi satakieli taas ilovirttänsä, kuu vaelsi loistavassa muodossaan syystaivaalla, joki juoksutti virtaansa ja nuorten luostarisisarten unissa leikittelivät heidän lapsuutensa ilot ja nuoruutensa ystävät ja monet oudot lemmen tunteet, joiden ei ollut lupa ilmestyä ajatuksiin heidän valveilla ollessansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti