Aivan pikkuisen aikaa oli hän ratsastanut täyttä vauhtia hevosellaan tälle suunnalle, kun joukko komantse-intiaaneja oli hänellä edessä. Hän käänsi hevostaan toiselle suunnalle. Siellä oli myös indianeja edessä ja joka suunnalla näkyi näitä vihollisia, niin ettei hänellä ollut ollenkaan keinoa päästä takaisin tulen keskeltä. Indianit ahdistivat häntä ehtimiseen ja hänellä ei ollut muuta keittoa kuin joutua vihollistensa käsiin tai mennä palavaan tuleen. Kuitenkin, vaikka tulen liekki oli kova, päätti hän tuhatta ennemmin syöstäytyä hevosineen tuleen, kuin tulla indianein nyljettäväksi. Muuten luotti hän itselleen vielä viimeisessäkin hädässä jonkun pelastuskeinon löytyvän.
Kun Perttu näki nyt ettei muuta keinoa ollut, otti hän puukonsa ja leikkasi vielä märkänä olevan villapeitteensä kahteen osaan. Toisen puolen hän kääri hevosensa pään ja rinnan ympäri ja toisella osalla hän peitti kasvonsa, ruumiinsa ja kätensä. Tuleen ei ollut matkaa kuin 60 jalkaa ja Indianit olivat 200 jalan päässä. Perttu katsoi vihaisesti Indianien päälle ja samassa hyökkäsi hevosineen tulen keskelle sille kohdalle, jossa liekki ja hiillos näytti vähemmältä. Sukkela vauhti jakoi liekin ja masensi sen kuumuutta. Kuitenkin tahtoivat hevonen ja ajaja tukehtua kuumuudesta ja savusta; mutta kohta tuntui heille raittiimpi ilma henkeen, virvoitti heitä ja ilmoitti, että he olivat päässeet tämän tulisen muurin lävitse. Takanaan he kuulivat indianien hurjan huudon, sillä he ihmettelivät sellaista uskallusta ja kunnioittivat rohkeutta.
Melkein tukehtuneina riensivät hevonen ja mies savun ja tulisen tuhkan läpi. Perttu repi peitonpuoliskon hevosensa päästä ja hevoinen hyppäsi kohta likellä olevaan vesirapakkoon. Siinä saivat molemmat hengittää vapaammasti. Hevosraukan joka jäsen vapisi, karvat olivat palaneet ja paikoittain nahkakin, niin että se kappaleina putoili pois. Perttukin oli saanut palovikoja, mutta kun hän tunsi ruumiinsa ja jäsentensä olevan terveinä, unohti hän pian koko vaaransa ja tulevienkin vastusten pelon. Hän tunsi itsensä pelastetuksi indianien käsistä ja kummasteli itsekin omaa rohkeuttansa.
Mutta samassa alkoi kuulua kaukaa kummallinen ulvominen ja jyry. Hevonen ymmärsi tämän ensin. Se alkoi hätäillä ja hirveästi hirnua, nousi ylös rapakosta, painoi häntänsä jalkainsa väliin ja lähti menemään täyttä vauhtia luimuissa korvin eteenpäin. Perttukin tunsi kohta mitä tämä merkitsi ja hänen virkistynyt mielensä oli taas nääntyä, sillä hirmuisemmalta kuin indianein huudot ja tulen liekin tohina, kuului nyt hänen korviinsa susien ulvominen, ja hirveämmät olivat hänestä niiden raatelevat kidat.
Sudet einät yksinään uskalla mennä Keski-Lännen aavoilla preerioilla peurojen, hevosten ja puhvelien päälle, siksi keräytyvät ne suuriin laumoihin ja joukossa rynnistävät saaliinsa päälle. Alinomaan nälkäisinä ne asuskelevat puhveli- ja hevoskarjain ympärillä, ja jos niistä yksikään eroaa karjasta pois, ottavat sudet sen yksinäisen heti saaliikseen ja repivät sen kappaleiksi. Kun ruohikot syttyvät tuleen, silloin keräytyvät sudet penikulmain päästä tulen ympärille ja sitä myöten, kun maa jäähtyy menevät sudetkin pitkin paloa ja ottavat sen saaliikseen, joka on joko polttanut itsensä tai ei voi paeta tai vastustaa. Perttu tiesi kyllä tämän, mutta hädässään hän oli unohtanut koko asian. Tuskin hän oli päässyt suosta hevosineen ylös, kun hirmuisen iso susilauma ulvoeu juoksi pitkin palanutta maata häntä kohti. Hädässään katseli paikkaa mihin pääsisi susien suista ja näkikin kappaleen matkan päässä olevan vähäisen kukkulan, jolla kasvoi isoja tammia ja sinne koetti hevosraukkakin kaikin voimin susien edestä paeta, aivan kuin olisi tuntenut siellä olevan pelastuksen itselleen ja isännälleen. Perttu paneutui kumarruksiin hevosen kaulan päälle ja taputti sitä kehottaaksensa parempaan vauhtiin. Mutta hevosen palaneet jalat eivät tahtoneetkaan kestää, vauhti väheni ja sudet lähenivät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti