Se oli juonikas ihminen se Venäjän Elisabet. Houkutteli vuonna 1742 Ruotsin Hattu-puolueen hyökkäämään Pietariin ja sai sillä tavalla niin paljon sekaannusta aikaan, että pääsi asettamaan ahterinsa tsaarin jakkaralle tosi tukevasti ja sitten ei niitä ruotsalaisia Hattuherroja enää tarvittukaan. Lewenhaupt surkeine armeijoineen sai mennä jo 1743.
Se oli peräti omituinen sota se Hattujen sota. Ruotsin armeija kävi häviämässä Haminan taistelun yhdelle skottilaiselle kenraalille ja irlantilaiselle paronille ja lähti käpälämäkeen. Suomalaiset olisivat pitäneet puoliaan ja tapelleet venäläisten kanssa, mutta humalaiset ruotsalaisupseerit panivat oman väkensä särkemän suomalaisten sukset.
Suurin osa armeijasta kuoli tauteihin ja nälkään. Samoihin aikoihin kuoli Ulrika Eleonora ja Fredrik-parka jäi yksin puuhailemaan hallitushommien kanssa ja niin kohellus jatkui sitten uutena hyökkäämisenä Venäjää valloittamaan, mutta kun ohjeena oli, ettei kallista sotakalustoa saa tuhlata taisteluihin, niin mites siinä soti. Muutenkaan se ei oikein ketään kiinnostanut. Suomi oli väsynyt olemaan ruotsalaisten kilpenä ja ruotsalaiset olivat jo niin tottuneet herrastelemaan, ettei heidän sotimisestaan mitään tullut.
Lopputuloksena vain innokas sorvari pääsi Ruotsin valtaistuimelle Venäjän Elisabetin määräyksestä eikä Suomeakaan niin kovin pahasti tuhottu enää pikkuvihassa, kun Elisabet halusi valmistella maata Venäjän osaksi.
Olisiko merkittävin saavutus ollut turkulaisen porvaristytön kohoaminen peräti herttuattareksi asti tai Kajaanin linnan sankarillinen puolustus. Siellä oli puolustajien joukossa yksi kaukaisempi sukulaismieskin. Kun linna lopulta antautui, venäläisten komentaja kiukustui nähdessään ne muutamat ryysyläiset, jotka olivat pysäyttäneet venäläisten uljaan armeijan.
Venäjään liittäminen sillä kertaa kuitenkin jäi. Sehän toteutui vasta yli 60 vuotta myöhemmin Aleksanterin ja Napoleonin sopiessa Euroopan jakamisesta.
On sitä kähmitty ennenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti