Luultava oli, että merimiehen toverit nyt olisivat käyneet kostoon hänen puolestansa, mutta raakoja vaikka olivat, niin heillä kuitenkin oli sen verran älyä, että he katsoivat sen voitetun merinnehen yksinään syypääksi ja Mikaelin syyttömäksi. Heitä pakotti myös nuorukaisen urhollisuus pitämään häntä kunniassa, joten he katsoivat toverinsa kovan onnen ansaituksi. Se taas puolestansa oli saanut tuntea Mikaelin nyrkin, eikä häntä enää maittanut sen kovuutta toistamiseen koetella. Sovinto siis pian tehtiin sotivain välillä ja vaikka merimiehet olisivat mielellänsä antaneet vanhan Simeonin maksaa heille sotakulunkia, niin eivät he enää kehdanneet, eivätkä juuri uskaltaneetkan häntä kiusata.
Rauha oli niinmuodoin yleinen laivan kannella.
Rauhassa hypähteli itse laivakin myötä tuulella laineitten yli, ja oli jo vähitellen kääntänyt kokkapuunsa lännestä etelää kohden. Ilma oli ollut lämmin ja aurinko oli jo useat viikot näyttänyt kasvattavan ja elähdyttävän voimansa. Mutta täällä Pohjolassa tapahtuu usein, että kun aurinko luulee päässeensä parhaalle voitolle ja aikoo palata maan eteläpuoliskoa lämmittämään, niin silloinpa tulee Pimentolasta se kylmä, kuolettava hengenveto, joka saattaa meren aaltoilemaan ja jähdyttää auringonsäteet ja tekee hallalla nuorista hedelmöitsevistä tähkäpäistä lopun.
Nytkin tuli päivänseisahduksen aikana se jäinen henkäys pohjoisesta ja peitti taivaan ja auringon synkillä raepilvillä. Myrsky nousi ja meri rupesi ankarasti kuohumaan. Sen aallot nousivat nousemistaan ja virtasivat ensinnä vähempinä valkopäinä haahden peräkeulaa ja laitoja vastaan; mutta pian ne kohosivat monta vertaa korkeammalle laitoja ja nostivat aluksen toisinaan ylös harjallensa ja taas toisinaan he sen paiskasivat syvään syvyyteen.
Rakeitten sade pimensi koko lakeuden ja peitti näköalan. Purjeet oli reivattiin ettei laiva uppoaisi. Tuuli vinkui touvissa ja purjeissa, jotka venyivät ja tärisivät myrskyssä. Matkasta ei enää ollut lukuakaan, kun vaan päästäisiin rajuilman edestä pakoon, ettei hukuttaisi.
Siihen aikaan ei vielä yleisesti käytetty kompassia, vaikka se jo oli tunnettu, eikä siis perämies tiennyt minne kulkua pitää, jos niin tapahtui, että sumu tai sade peitti näköalan, taikka jos oltiin aavalla merellä, jossa ei muuta näkynyt kuin meri ja taivas. Selkeällä säällä otti perämies osviitan yöllä tähdistä ja päivällä auringosta, mutta niiden piillessä näkyvistä häneltä puuttuivat kaikki ohjeet.
Nyt siis oli haahden kulkeminen silminsokein Itämerellä, tiestään vähääkään tietämättä, ollen joka hetki vaarassa upota aaltojen alle. Siihen aikaan oli merimies paljon enemmän kuin nyt ilman ja aaltojen vallassa. Eihän silloin vielä käyty valtamerta Intiassa eikä Amerikassa. Nyt voi purjehtiva jotenkin vastustaa vaaroja täydellisemmästi rakennetuilla aluksillansa, syvemmällä purjehdus-taidollansa, merikortteilla, tarkoilla aikamittareilla, kaukoputkilla, kompasseilla, höyryvoimalla j.n.e.
Tässä mainittujen purjehtijain oli vain laskeuttava tuulen vietämäksi, kunnes se vähän asettuisi. Mutta ei se asettunut moneen vuorokauteen, joten laiva kulki yhä täyttä vauhtia etelään. Päin vastoin aiottua suuntaa, joka olisi ollut Viipuria kohti. Perämies oli aikonut välttää Suomen määrättömiä saaristoja, mutta sillä tavoin hän viimein lähestyi Saksan maan hietaisia rantoja, joilla vaara oli yhtä suuri. Loppu tästä matkasta olikin se, että alus joutui haaksirikkoon, ja että harvat matkaajista pääsivät maalle hengissä, mutta niiden harvain seassa oli kuitenkin Mikael Takkupää. En huoli kertoa sen haaksirikon erinäisiä tapauksia. Mainitsen vain, että tämän jutun tapahtumat tästedes tapahtuvat Suomesta ulkona, elikkä Saksan maalla, jossa ensiksi tapaamme Mikael Takkupään haaksirikosta pelastettuna, mutta kuitenkin aivan neuvotttomana miettivän ikävää tilaansa. Hän oli erinäisen luonnon oikun vuoksi joutunut tänne, eikä hänelle ollut muuta jäänyt jäljelle kuin miekka sivullensa. Tosin olihan se hyvä vapauden merkki kyllä ja niihin aikoihin paras asian-ajaja, mutta vaikka hän siihen pani suurimman luottamuksensa, niinkuin tavallisesti jokainen mies silloin, niin ei hän kuitenkaan voinut poistaa tällä hetkellä sitä aatosta, että hän oli varsin yksinänsä, viskattuna kauas meren taa kotimaastansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti