Ne kaksi nuorta tekivät lupauksia toinen toisellensa, niinkuin usein tapahtuu. Jos semmoiset lupaukset aina täyttyisivät, niin eipä mitään puuttuisi ihmisten onnellisuudesta maailmassa, vaan niitä löytyy kohtauksia ja tapauksia ja kovaa onnea ja rikoksia. Niinpä muuttuu usein ne ihanimmat tulevaisuuden kuvat, joita nuoruudessa maalataan, kärsimisen ja onnettomuuden tauluiksi tai raukeavat sumuun, ilmaan.
Neiti josta tässä on juteltu, oli Agnes Liehtenau. Hänen isänsä oli ollut vapaasukuinen ritari ja oli kuollessansa jättänyt tavaransa ja ainoan tyttärensä erään ritarin huoleen, joka tahtoi yhdistää Agneksen, vastoin hänen omaa tahtoa erään toisen ritarin kanssa, nimeltä Eberkopf. Agnes, jolla ei ollut ketään huolenpitäjää, olisi tietysti väkisin vaadittu myöntymään, vaan hän otti pakonsa Hansa-kauppiaan, Heinrieh Rathsmannin tykö, joka muinoin hänen isänsä eläessä oli siltä saanut suojelusta ja joka kiitollisuuden tunnosta taas otti vuorostansa suojellakseen hyväntekijänsä tytärtä, sillä tavoin että Agnes seurasi tyttären lumeella häntä matkoillansa.
Niihin aikoihin pidettiin ahkerasti tutkintoja niiden kanssa, joita luultiin vääräuskoisiksi, ja siinä oli jo kyllä syytä tuomioon, että joku tuli kanteen alaiseksi. Ei häntä enää juuri mikään auttanut. Dominicoveljet olivat paavilta saaneet kaiken tuomiovallan näissä asioissa ja moni ihminen pääsi hengestänsä, mutta kirkko rikastui, sillä tuomittujen omaisuus tuli kirkon omaksi.
Mikael Takkupää oli aikeissa tarjota itsensä kuninkaan sotapalvelukseen, ja oli sentähden jättänyt kotinsa. Sotaa käytiinkin Itä-Suomessa Novgorodia vastaan ja oli käyty jo monia kymmeniä vuosia. Hänen piti nyt valita josko hän tahtoi lähteä Karjalaan tai jäädä Turun varusväkeen. Mutta hän kammoksui sitä urostöiden puutetta, joka häntä kukaties kohtaisi Turussa, jota viholliset harvoin tulivat hätyyttämään. Hän toivoi saada ansaita kunniaa ja kuuluisaa nimeä, jota kaikki nuorukaiset toivovat, erinomattain sotaisina aikoina. Sentähden hänen teki mielensä Karjalaan, jossa hänen oli tilaisuus sotia ritarien tavalla ulkona, tappokedolla, eikä tarvinnut kätkeytyä muurien taakse, niinkuin olisi asia ollut Turussa. Hänen mielitekoonsa sinne oli vielä toinenkin syy. Nykyistä sotaa Karjalassa pidettiin oikeana pyhäretkenä. Ruotsalaisissa oli herännyt into kääntämään Roomanuskoon ei ainoastaan Karjalaisia, vaan itse Venäläisiäkin, jotka tunnustivat kreikan oppia. Sepä into lähettikin pari-kolmekymmentä vuotta sen jälkeen kuningas Maunon Neva-joelle, menettämään laivoja ja ihmisiä.
Mikael oli tehnyt päätöksensä jo ennen Turkuun tuloansa ja hänen piti täällä ainoastaan toimittaa itsellensä pääsy Karjalaan niillä aluksilla, joita usein lähetettiin Itä-Suomeen, viemään väkeä ja sotatarpeita.
Ei sen päätöksen syy ollut siis se tieto, että Heinrieh Rathsmann myös aikoi purjehtia itään käsin, jonka tiedon Mikael sai Agnesta puhutellessansa. Päivää jälkeen tässä eniten juteltua tapausta kävi Mikael Takkupää S:t Nikolaus-veljesten taloon, jossa Saksan kauppiaat ja Heinrieh Rathsmann pitivät majaansa. Hän aikoi puhutella viimemainittua ja sopia hänen kanssansa matkasta samalla kauppalaivalla, koska itäänpäin kohdakkoin purjehtivia kuninkaan aluksia ei löytynyt, mutta tultuansa majataloon, sai hän kuulla sen ikävän ja kumman sanoman, että Heinrieh Rathsmann tyttärineen oli tiessänsä.
Dominico-veljesten uhkaukset, joita Heinrieh Rathsmannkin oli saanut kuulla, oli häneen tuottanut sen päätöksen, että heidän oli Turusta joutumiseen purjehtiminen pois. Vaan minne? Sitä ei kukaan saksalaisista ilmoittanut hänelle, jota eivät tunteneet. Mutta heillä oli toinen alus valmiina piakkoin lähtemään Viipuria kohden, ja he tarjosivat hänelle siinä tilaa, josta Mikael myöskin paikalla sopi heidän kanssansa.
Palattuansa linnaan, näki Mikael sen tornista laivan purjehtivan kaukana luotojen takana.
Se oli se, jossa Agnes ja hänen suojelijansa pakenivat Turusta.
Se joutui yhä etäämmälle ja etäämmälle, kunnes se viimein katosi näkyvistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti