Elettiin elokuun loppua tai olisiko jo ollut syyskuun alkua. Ruska kuitenkin oli alkamaisillaan ja kesä kypsymässä syksyksi. Vielä oli osa sadosta korjaamatta, mutta jo toki se nähtiin, että kerranpa Kainuussakin saataisiin oikein kunnollinen sato. Ihmiset olivat jännittyneitä ja harvinaisen luottavaisia vuodentuloa ajatellessaan. Illat olivat vielä lämpimät ja valoa riitti. Kylän lapset kirmailivat omissa leikeissään.
Joku mukuloista sattui vilkaisemaan sopivalla hetkellä järvelle ja samalla pysähtyi lasten juoksentelu ja riemunkiljahdukset. Kaikki tuijottivat samaan suuntaan. –Purje! ,Se tuli kuin yhdestä suusta. –Kaupparyssiä!
Kuin varpusparvi hajosivat lapset kohti omia kotejaan kertomaan uutista osan rynnätessä saman tien rantaan. Muuan vintiö kiipesi rantakoivuun päästäkseen korkeammalta katselemaan tulijoita ja kohta hän kailottikin: --Neljä venettä! Karvaaseja kaikki! Tulevat Seittenoikian suunnalta! Täynnä tavaraa! Kaksi miestä joka veneessä!
Hyvin toimi paikallinen tietotoimisto. Veneitten rantautuessa purjeet laskettuina nähtiin, että koivunlatvan tietäjä oli ollut oikeassa jokaisessa lauseessaan, mitä ei aina kaikista tietojen tuojista voinut sanoa parhaalla tahdollaankaan. Siinä se nassikka oli ensimmäisenä kahlaamassa jo ensimmäistä venettä vastaanottamaan.
Mustapartaiset kauppamiehet vetivät veneensä rannalle ja vakiintuneeseen tapaan nuorimman vastaanottojoukon jälkeen pelmahti rantaan muutamia piikatyttöjä neuloja kyselemään. Talojen ja torppien emännät, isännät, pojat ja tyttäret lähestyivät kauppiaita paljon harkitummin ja tarkalleen kirkkojärjestyksen vastakkaisessa järjestyksessä. Se joka katsoi itsensä toista arvokkaammaksi, pyrki viivyttelemään eniten. Oikarisen isäntä ei tietenkään tullut rantaan eivätkä muutamat muutkaan, jotka katsoivat mokoman käytöksen arvolleen sopimattomaksi. Piti osoittaa ettei kauppamiehillä ollut mitään, mitä heillä ei olisi ollut kaksin verroin.
Kuitenkin oli jotakin, mitä suurinkin talollinen kaipasi niin, että jalkapohjia kutitti. Pitäisikö antaa periksi ja lähteä rantaan? Ei nyt sentään. Maltetaan, odotellaan. Majoitetaanhan kauppiaat kylän taloihin. Istutaan pöytään ja tarinoidaan. Huonostihan ne ryssät muka suomea osaavat, mutta aina tarpeeksi kauppaa tehdäkseen ja uutisia kuljettaakseen. Kyllähän se tiedettiin, että korvat auki ne kulkivat ja niin uutisia kulki toiseenkin suuntaan ja eteenkinpäin. Ymmärsivät enemmän kuin antoivat ymmärtää.
Portailta saattoi katsella kauppamyllerrystä rannalla, sillä mökit olivat sen verran korkeammalla töyräällä ja suuremmat talot vielä korkeammalla. Hupiahan siitä oli, kun piiat pyörivät veneitten ympärillä takapuolet pystyssä kurkkimassa ahneesti maailman tavaroita. Eihän ne paljon ostamaan pystyneet. Mistäpä piioilla rahoja tai muuta vaihtotavaraa, mutta eihän silmänilosta hintaa oteta ja kaipa kauppamiehistäkin tuntui mukavalta kuunnella piikojen ihastuneita kiljahduksia hienoja helyjä ja muita rihkamakoruja nähdessään. Toisaalta siinä saattaisi hyvinkin halvalla helyllä saada jonkun piikatytön petikaverikseen.
Vähitellen sitä ilta rauhoittui ja muistettiin, että murkinaa se kaipaa kauppamiehen vatsa siinä kuin tavallisenkin ihmisen ja niin siirryttiin pirtteihin ja tupasiin tuttuihin majapaikkoihin, sillä eiväthän nämä matkamiehet olleet ensimmäistä kertaa tässäkään kylässä. Tuttuja useimmille olivat mökkien ja talojen asukkaat. Toki aina oli mukana yksi tai kaksi aloittelevaa kauppamiestä ja heillä oli opeteltavana mihin majaan parhaat suhteensa loisi. Vanhemmat kauppamiehet olivat itseoikeutettuja varaamaan parhaat kauppapaikat ja nehän eivät aina olleet ne varakkaimmat talot. Ei sinne päinkään. Ne olivat ne, jotka halusivat kohota isompiensa tasolle ja ohitse. Raadollista se on köyhimmästä kaikkein rikkaimpaan. Pitihän sen rikkaimmankin pystyä paikkansa pitämään ja toisille paikka osoittamaan.
Siinä illan mittaan saivat isännätkin odotuksensa palkituksi. Uutisia maailmalta. Olihan kirkolta kuultu, että maailmalla myllerrettiin taas maita sekaisin ja se Ranskanmaan ”Napaljussi” oli karannut sieltä ”Elpan” saarelta ja rynnistänyt taas naapurikuninkaitten kimppuun.
--Vanhaa tietoa, vanhaa tietoa, sanoivat kauppamiehet. Johan se on siellä ”Vesiportin” tappeluksessa taas hävinnyt ja vangittu ja toimitettu niin kauas valtameren pikkuiseen saareen, ettei se sieltä huomaamatta pääse livahtamaan uusia tappeluja aikaan saamaan. On sieltä niin pitkä matka rannalle, että isolla purjelaivallakin menee viikkoja matkaan.
Nyt ovat Euroopan keisarit ja ruhtinaat jakaneet maat ja kansat taas tasan keskenään eikä sotia tarvitse enää koskaan. Itävallan Wienin kaupungissa ovat pitäneet isot juhlat ja tanssineet yötä päivää ja aina välillä sopineet milloin minkin maapalasen omistamisesta. Jotkut jaot on ratkaistu aivan kunnon korttipelillä ja tämmöiset köyhät seudut eivät oikein ole kellekään kelvanneet, mutta Venäjän maan tsaari ja keisari ja armollinen suuriruhtinas on jalomielisesti luvannut tyytyä tämän pienen maan köyhien roposiin, mutta olipa korvaukseksi vaatinut kolmanneksen rikkaasta Puolasta ja vähän monia muitakin parempia veromaita.
Nytpä olisi kerrankin turvallista ryhtyä sotilaaksi. Ei ikinä tarvitsisi panna henkeään alttiiksi kuulien ja miekkojen edessä. Mukavasti vain köllöttelisi kruunun antamassa sotilastorpassa ja joskus vain kävisi vähän äkseeraamassa. Jos oikein hyvin osaisi temput, niin kohta jo pääsisi henkivartiokaartiin hienoja hovineitejä vikittelemään.
Kyllä semmoiset puheet panivat monenkin pojan päässä kummasti surraamaan ja mielikuvitus rakenteli monenlaiset pilvilinnat. Saattoipa mennä isiltä ja vaareilta pitkä syksy niitä haaveita hillitessä ja kertoillessa, miten ennen oli käynyt puheille ikuisesta rauhasta.
Kauppamiesten intoillessa ikuisen rauhan puheitaan, otti vanha Oikarisen pappa tukevan otteen haarikastaan ja sanoi, että onhan tuota tullut sen verran maailmalla kuljettua, että on tullut muuan tosi hieno rauhanpatsaskin nähtyä. Se oli kuvattu nuoreksi naiseksi lehdeskimppu kourassaan ja maha komeasti pystyssä. Taiteilijalta oli kysytty, että miksi se nyt tuolla tavalla ikuista rauhaa kuvaa ja taitelija sen kun tuumasi, että täytyyhän sen odottaa jo seuraavaa ikuista rauhaa...
Panipa papan puhe kauppamiehetkin miettiväisiksi ainakin hetkeksi.
Sinä iltana sai taas parmuska juosta Koskelon saunaan. Myöhemmin pappi kertoi, että se kauppamiesten ilta oli syyskuun yhdeksäs.
Viidentenä lapsena Pekalle ja Marketalle syntyi sitten Liisa 10.9.1817.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti