torstai 16. helmikuuta 2012

Mikael Turussa.



Kirkonmeno oli päätetty. Kansa oli hajonnut sinne tänne, kaupoillensa ja askareillensa. Muutamat kaupungin lähellä asuvista palasivat kotiinsakin, ja Aurajoella liikkuivat taas useat veneet levitetyillä purjeilla.

Mikael Takkupää oli palannut linnaan hänkin, kumppaninsa, tallimestarin kanssa ja katseli nyt alakuloisena ihmisten iloa, niiden jotka soutaen ja pauhaten kulkivat vesillä. Hänen teki mielensä vielä uudestansa käydä kaupungissa. Hän oli nähnyt sen saksalaisen neidin kirkon lähellä ja sepä kohtaus oli häneen tuottanut uusia ja outoja tunteita, jotka tekivät hänet levottomaksi nyt kun kaikki juhlan touhu oli vaiennut. Kansan paljous oli hänet estänyt enempää näkemästä ja kohtaamasta sitä outoa ja kuitenkin tuttua neiti-ilmestystä.

Ajatuksissaan hän oli ratsastanut takaisin linnaan, mutta nyt hän katui että niin aikaisin oli palannut kaupungista, erittäin kun hänen siellä olisi ollut tärkeitä asioita ajettavina, joiden tähden hän juuri oli tullutkin.

Turun linna oli silloin toisenlainen tarkoituksessaan ja muodossaankin kuin se nyt on. Se oli rakennettu koko maakunnan varustukseksi ja suojelukseksi ja sinne pakenivat kaikki seudun asukkaat vihollisten hätyyttäessä.

Eikä ne vihollisten hätyytykset tapahtuneetkaan harvoin. Niitä oli, siitä asti kun linna oli seisonut, tavan takaa tullut Hämeestä, Karjalasta ja Venäjältä. 

Häme ja Karjala olivat tosin kukistetut, mutta Venäjän karkauksia kesti yhä monet vuosisadat, joina Turun linna monesti hävitettiin ja taas rakennettiin. Hänen, joka ottaa kertoakseen sen linnan historian, on samassa kertominen koko Suomen historian, joka ei suinkaan tässä ole aikomukseni. Vaan tuleepa kuitenkin sanoakseni, että se linna oli toista kuin näinä aikoina, silloinkin kuin Gustavi Vaasan poika, Johannes-Herttua, sittemmin kuningas Juhana III siinä piti hoviansa. On moni muukin mahtava herra siinä aikanansa asunut. Pidettiinpä saman Gustavin vanhin poika kuningas Erik XIV siellä vankeudessakin.

Vaan nythän se linna on Turun läänin "vesileipä-koppi."

Mikael Takkupää katui palaamistansa kaupungista. Hän päätti siis ratsastaa sinne uudestansa ja olikin pian valmis täyttämään päätöksensä ilman kenellekään asiasta virkkaamatta paitsi hevospalvelijalle, joka viivyttelemättä satuloitsi hänen hyvän hevosensa.

Tässä on asia vähän jutella siitä nuorukaisesta, jonka olemme tulleet tuntemaan nimellä Mikael Takkupää. Hän ei ollut mikään muu kuin talonpoika, mutta Suomen talonpoika oli silloin arvokkaampi kuin nyt. Silloin ei löytynyt vielä erotusta neljän säädyn välillä. Sopinee sanoa talonpojan säädyssä löytyneen kaikki säädyt yhdistettyinä.

Erinäistä aatelistoa ei kumminkaan ollut. Talonpoika oli vapaasukuinen ja hänellä oli oikeus vapautua kaikista veroista, jos hän teki sotapalvelusta hevosella ja miehellä. Hänestäpä siis vapaasukuiset ovat saaneetkin alkunsa, sillä ensimmäiset aateliset olivat ne maamiehet, joiden talot mainitulla sotapalveluksella tulivat veroista vapaiksi.

Tosin on talonpoika nytkin yhtä vapaa, vaikkei hänen talonsa vapauttaminen kaikista veroista enää käy päinsä sotapalveluksella. Mutta hänen rinnallensa ja yläpuolellensa on ajan mittaan noussut kolme muuta säätyä.

Mikael Takkupää oli vapaa talonpoika. Hän oli toiseksi vanhin veljeksistä ja oli ehtinyt siihen ikään, että hän lain mukaan sai mennä talonsa edestä kuninkaan palvelukseen. Se oli syy hänen Turkuun tulemiseensa ja syy miksi hän oli asuntonsa ottanut linnassa, oli se, että hän oli sukua linnaherran tallimestarin kanssa.

S:t Nicolaus-veljekset, s.o. saksan kauppamiehet pitivät kestiä keskenänsä saman päivän iltana, josta nyt on puhe ollut.  He olivat kokoontuneet Heinrich Rathsmannin majataloon. Sen kauppiaan, jonka näimme Ulvilassa kaupanteossa. Hänellä ei ollut Turussa asuntoa, vaan Saksan maalla, Kölnin kaupungissa, joka kuului siihen mahtavaan kauppaliittoon, jota Hansaseuraksi kutsuttiin. Nyt hän oli tullut Suomeen, liittolaistensa asioille, vaikka hän samassa ajoi omia asioitansakin, nimittäin kaupantekoa. Hänen seurassansa oli nuori neiti, se Mikael Takkupään tuntema neiti.

Heinrich Rathsmannin huone oli yltäkylläisesti varustettu kaikkinaisella ravinnolla, jota S:t Nicolaus veljekset nauttivat syöden ja juoden.

Mutta jos luulemme heidän keskus-telleen paljaista kaupan asioista, niin erehdymme. He puhuivat enemmän valtioasioista, nimittäin niistä, jotka koskivat Hansaseuran hyötyä ja heillä näkyi olevan yhtä elävä "kansal-lisuuden tunto" kuin ikänä nykyisen ajan. valtiosankareilla. He tiesivät nimittäin mikä heidän seurallensa ja kaupallensa oli tuova suurimmat edut.

He tiesivät miten se pitkällinen sota Ruotsin ja Venäjän välillä oli heidän kaupallensa suureksi häiriöksi, niinkuin myös sen aikainen kahden keisarin sota Saksan maalla oli heidän seurallensa vahingollinen. Näistä kahdesta asiasta he puhuivat keskenänsä. Päivä oli jo alentumassa linnalahden taakse, kun Mikael ratsasti kaupunkiin. Ehtookello soi luostarissa. Hän ajoi sinne päin, vaan päätti seisahtaa vartiovuoren juurelle, johon hän jätti hevosensa, ja asteli itse kukkulalle.

Joka nykyisin tahtoo nähdä täyden kuvan Turun ulkomuodosta, astukoon samalle kukkulalle. Sieltä se näkyy kokonansa molemmin puolin Aurajokea, vaan olkoon kunkin vallassa sanoa onko sen kaunis tai ei. Silloin se myös näkyi sinne, mutta itse kaupunki ei miltään näyttänyt. Sitä vastaan kultasi laskeva aurinko linnan tornit ja huiput kiiltävillä säteillä.


Kansan liikkuminen pitkin jokirantaa kuului välillä kuin kaukaisten merenaaltojen humina, vaan toisaalta kuului silloin tällöin luostarikellon kumahdukset. Ehtoo näytti Mikaelille pyhemmältä, kuin päivän juhla oli ollutkaan. Hän oli aikonut ajaa asioita kaupungissa, mutta hän oli jo ratsastanut sen lävitse eikä hänen enää tehnytkään sinne mielensä. Erinomaiset pyhyyden tunteet, semmoiset jotka meissä ihmislapsissa eivät peräti sammu maailman turhissa menoissakaan, johdattivat hänen askeleitansa sinne, josta kello kuului. Mikael olikin vielä melkein nuoruuden viattomuuden iässä ja hän oli äsken vasta sanonut jäähyväiset kodillensa. Ei siis ihme ollutkaan, jos hänen sydäntänsä paisutti.

Luostarirakennukseen kuului myös vähäinen kappeli eli kirkko, johon kuka hyvänsä sai mennä rukoustansa tekemään. Se seisoi aina avoinna.

Mikael astui sisälle. Useita vahakynt-tilöitä paloi täälläkin alttarilla juhlan tähden. Ne valaisivat kaunista neitsyt Marian kuvaa, joka oli tauluun maa-lattuna alttarin yläpuolella. Tännekin oli suitsutettu pyhää savua, vaikka kirkko ensikatsannossa näytti ihan tyh-jältä ja tyhjä se olikin, paitsi että altta-rin edessä nojausi polvillansa vaimonen henki.

Mikael seisahti ovelle, havaitessansa rukoilijan alttarin juurella. Hänen ei voinut nähdä sen kasvoja, kun ne olivat käännetyt neitsyen kuvaa kohden, vaan kaikki aavistukset sanoivat hänelle, että se oli sama ilmestys, jonka hän kahdesti eläissänsä oli kohdannnt ja joka hänen mieleensä oli tuonut niin erinomaisia liikunnoita.

Hänen ensimmäinen päätöksensä oli käydä neidon luokse ja yhtyä hänen kanssansa anomaan pyhän äidin suosiota heille molemmille. Vaan jalompi ajatus käski hänen jättämään rukoilevan neidon häiritsemättä. Ja sen hän olisi tehnytkin ellei jotakin outoa olisi tapahtunut kirkossa, joka pakotti hänet seisahtamaan.

Hänen mielestänsä näytti alttarikuva peittyvän. Kynttilät sen edessä sammuivat yksi toisensa perään, ainoastaan etäämmälle jäi niistä muutama vielä palamaan ja niiden valo, yhdistyneenä sen vähän päivän valon kanssa, joka tunki maalattujen klasien lävitse, voi tuskin himmeästi näyttää, mitä kirkossa tapahtui.

Neito näkyi pelästyvän, mutta ei hän kuitenkaan noussut rukousasemiltansa, vaan painoi kasvonsa alttaria vasten, joten hänen irtaimet hiuskiharansa jättivät hänen kaulansa paljaaksi.

"O carissima, filia," lausui syvä ääni, "sinä olet vihoittanut pyhän Marian. Hän ei tahdo sinua kuulla."

Neito vavahti.

"Sinä olet paennut kotoasi," jatkoi sama ääni, "ja antaessasi itsesi matkalle outoon maahan, olet sinä menettänyt omaisuutesi ja vapaasukuiset oikeutesi."

Neiti nousi rukoilevalta asemaltansa.

"Pyhä Maria on lukenut sen sinulle synniksi" lisäsi se salassa oleva puhuja.

"Minä olen paennut väkivaltaa" sanoi tyttö "Minä olen orpo, vain Heinrich Rathsmann oli isäni ystävä ja kun eivät ne minua suojelleet, joiden velvollisuutena se oli, niin minun täytyi paeta hänen kanssansa, varjellakseni vapauteni, jos kohta omaisunteni sillä menetinkin."

"Mutta sinä olet vihoittanut sen mahtavan ritari Eberkopfin, joka on meidän pyhän kristikirkon paras ystävä ja hän on saanut toimeen sen, että sinua pidetään vääräuskoisena ja oikean kirkon helmasta langenneena."

Kun muistamme että tätä puhetta pidettiin Dominicoveljesten luostarikappelissa, heidän, jotka niinä vuosisatoina olivat rajuimpia vääräuskoisten hätyyttäjiä kaikissa Euroopan maissa, jotka kuuluivat paavin alle ja joiden vallassa ne hirmuiset tutkimaoikeudet olivat, niin tämmöinen julistus kuului vaaralliselta sille, jota se koski.

"Pyhä Maria kantaa samaa mieltä sinua kohtaan, kuin hänen kirkkonsakin," sanoi se outo puhuja; "hän sammuttaa valonsa sinulta."

Ja välillä kuin tuntumaton tuuli olisi lennähtänyt kirkon lävitse, niin kaikki kynttilät sammuivat ja syvä hämärä jäi sijaan.

Mutta neidon silmissä muuttui kaikki synkeäksi. Hän oli isätön ja äiditön, ja vainottuna pahojen ihmisten ahneudella ja himoilla, oli hänen täytynyt jättää suloinen kotinsa ja matkustaa outoihin maihin, joissa hän kuitenkin oli toivonut saavansa elää rauhassa, mutta häntä seurasi sama vaino, minne hän ikänä joutui, ja kun itse pyhä neitsykin hänet kielsi, niin hän tunsi olevansa täysin hylätty. Hänen silmänsä pimenivät ja hän olisi vaipunut siihen paikkaan, ellei joku outo, voimakas käsivarsi olisi häntä pidellyt ja vienyt hänet pois. ...



Hän tunsi lempeän iltatuulen virvoittavan kasvojansa; kukkasten tuoksu tuli häntä vastaan. Hän avasi silmänsä, ja kirkkaasti laskeva kesäaurinko häikäisi niitä. Hänen edessänsä oli avara laakso, jonka pohjalla joki juoksi. Pitkin laaksoa oli taloja: se oli Turku. Hän istui kukkaissaran reunalla, Dominicoluostarin yrttimaalla, Vartiovuorella. Sama voimakas käsi oli vielä hänen tukenansa. Hän ei uskaltanut katsoa kenen, mutta sen omistaja kuiskasi hänelle lohduttavia sanoja ja vannoi lupauksia ja uhkasi olla hänen kostajansa, ja se ääni oli hänelle tuttu eikä hän voinut sulkea korviansa sen ääneltä, eikä riistää itseänsä sen kädestä, eikä kätkeä suutansa sen polttavilta huulilta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti