maanantai 13. helmikuuta 2012

Kuinkas Kainuussa naitiin?



Pannaanpa sielu liitelemään vuosisataisten aikojen taakse ja annetaan sen katsella kesäistä maisemaa ja matkamiestä, joka on vaikkapa Koskelon toisen Henrikin asialla matkalla kosimaan Henrikille vaimoa. Se on kunniatehtävä, johon ei kukamies tahansa kelpaakaan. Sovitaan tässä ja nyt, että puhemies on nimeltään Jaakko Antinpoika Sutinen. (Sutisten sukuhan oli tullut Kainuun korpiin samoihin aikoihin kuin Koskelotkin, joten semmoinen Jaakko Antinpoika saattoi olla hyvinkin olemassa ja ainakin myöhemmin Sutiset ovat olleet paljonkin luottamustehtävissä.)

Selväksi oli Jaakolle tehty sekin, että nimenomaan Brita Juhontytär siitä Hiltusen perheestä pitäisi morsioksi puhua. Jaakko mietiskeli valmiiksi kosintapuheensa kuviot. Suuri osahan siitä oli ikivanhaa perinnettä, josta kohta arvasi millä asioilla liikuttiin, vaikka kierrellen-kaarrelleen asiaa esitettiinkin. Esitystapahan oli tietenkin se, joka käänsi morsiamen suvun myötämieleen ja siihen piti sitten sopivasti sommitella hyvää sanaa sulhasmiehestä.

Aikaa toki oli astellessa näitä miettiä. Sentään ei sillä matkalla öitä kulunut, kun Askanmäestä Auhonkylälle taivalsi. Olisi sinne toki voinut veneelläkin mennä, mutta jotenkin Jaakon mieleen oli tämä kerta mennä jalansyten ja asetella sopivasti saapumisaikansa ettoneen aikoihin.

Hyvät päivät annettuaan ja samat vastaan saatuaan kertoili Jaakko rauhassa askanvaaralaisten elelevän ja hyvin voivan. Rauhassa kertoili Hiltunenkin saaneensa monet ajat jo olla ninkuin muutkin Auholaiset. Isommitta mutkitta Jaakko kutsuttiin pöytään vellinjaolle ja tokihan oli miehellä lusikkansa mukana vyöhön pistettynä. Oli se mukava aina kaikkialla omalla lusikallaan velli suuhunsa lappaa. Hiltunen lohkaisi orresta melkein puhdasta leipääkin palan kullekin. Tavattoman vähän oli tarvinnut pettua sekoittaa mukaan. Niin hyvät jyvät oli järvenrannan luhta antanut viime syksynä.

Jaakkohan osasi toki kehua tarjoilua ja lusikkansa nuoltuaan ja vyöhön pistettyään tiesi kohta kertoa, että Koskelon Henrikin pöydässäkin oli hyvin riittänyt evästä, kun ei halla ollut paha mäelle nousemaan. Sittenpä päästiinkin jo varsinaiseen asiaan, joka kyllä oli arvattu jo ensimmäisistä sanoista.

Jaakko kertoili, että Koskelon Heikki Heikinpoika oli innokas puita kasvattamaan ja sen vuoksi halusi istuttaa vaaralleen aivan uuden puun ja että hän oli lähettänyt Jaakon etsimään sen tainta. Hän oli kuullut, että täällä (morsiamen isän talossa) piti olla tuollainen puu, ja oli senvuoksi tullut tänne, toivoen saavansa siitä jonkin vesan, itse runkoa ei aiottu mitenkään vahingoittaa. Hän vakuutti samalla, että tämä vesa sen hoidon alaisena, joka Heikin puolelta alati tuli tämän yrttitarhan osaksi, oli hyvin viihtyvä ja ennen pitkää kantava hedelmiä.

Britahan oli tietenkin piiloutunut kiireesti omiin puuhiinsa, kun asiaa oli alettu esittää ja tokihan hän oli jo ajat sitten Heikille luvannut tulla, mutta kaiken piti tietenkin käydä vanhojen kaavojen mukaan.

Nyt oli ensin sovittava myötäjäisistä ja siitäkin, mitä lahjoja sulhanen tarjosi lunnaiksi puolestaan. Mitäpä kovin merkillisiä näillä tavallisen kansan ihmisillä oli tarjota? Oli toki Britan nimikkovasikka ja –lammas. Oli toki jokunen vaatekappalekin arkkuun kertynyt toimeliaalta tytöltä ja tavan mukaan tietenkin piti antaa talon tavaroista vielä viikate, sirppi ja kassara.

Puhemies kaivoi pussistaan Heikin itsensä vuoleman kauhan, lusikan ja kirveenvarren, jotka ojensi Hiltusten tarkasteltavaksi ja niin todettiin Heikin olevan taidollinen käsistään je kelpo mies vaimoa elättämään.  

Vielä 1800 luvulla joskus muitakin tapoja esiintyi kosinnoissa. Ne ovat kuitenkin erilaiset eri pitäjissä, eikä niitä siis voi koota yksien ainoiden häämenojen kuvaukseen. Sillä on aina oleva vaikeaa ratkaista, ovatko nämä eri juhlamenot ennen muinoin yleisesti olleet käytännössä häissä. Monet tavat, jotka olivat käytännössä, lienevät olleet ikivanhat, mutta toiset uudemmilta ajoilta. Olisi suotavaa, että joku olisi ollut läsnä useissa suomalaisissa häissä ja verrannuti niitä keskenään. Sillä keinoin olisi ollut mahdollista saada selville, mikä niissä on muinaisaikaista ja mikä uudempaa.

Koskelon toisen Henrikin aikoina 1670 tienoilla suomalaisten keskuudessa olivat voimassa vanhat tavat ja tottumukset ja niistä voi sanoa seuraavaa:

Avioliitto oli tärkeimpiä tapauksia heidän perhe‑elämässään.

Puhemiehen täytyi olla kokeneimpia miehiä. Kaikkia seikkailuja, esteitä, vaaroja ja vahinkoja tuli hänen, kuvaannollisesti, mennä miekka kädessä vastustamaan.

Kaikkea pahaa, minkä kadehtijat, noidat, velhot, tietäjät ym. loivat hänen ja hänen seurueensa eteen, hänen täytyi osata vastustaa ja torjua. Mutta tämä oli vain ikäänkuin valmistusta tiellä, sillä toiset ja vaikeammat asianhaarat kohtasivat pian morsiamen vanhempain kodissa.

Saavuttuaan tänne onnellisesti puhemies lasketteli ylistyspuheita kosijasta, tai kuten joskus näyttää tapahtuneen, tämä teki sen itse.

Täällä asetettiin kosijalle useita ehtoja, kokeita, jotka hänen tuli suorittaa, kaikki tavattoman vaikeita ja vaarallisia. Tavallista näyttää olleen, että hänen täytyi suostua kolmeen kokeeseen.

Kosijan viimein suoriuduttua kolmannesta eli viimeisestä kokeesta tapahtuu kuitenkin, että hän silloin kuitenkin useimmiten saattaa pitää morsiamen omanaan.

Pitikö kosijan silloin hänestä päälle päätteeksi maksaa jotakin, eli toisin sanoin myivätkö vanhemmat tyttärensä, on seikka, josta on ollut erimielisyyttä. Muutamat ovat väittäneet, että näin oli laita, mutta en oikeastaan tiedä, minkä nojalla.

Vanha runo, joka käännöksenä esiintyy muun muassa Rühs'in teoksessa »Finland och dess innevånare» (Suomi ja sen asukkaat) sivulla 13, on aiheena tähän väitteeseen. Mutta tarvitsee vain lukea sen viimeiset säkeet, niin voi yhtä hyvin tehdä päinvastaisen johtopäätöksen. Kosija on näet edellä kertonut kaunokaiselleen, mitä on antanut tai oikeammin lahjoittanut hänen vanhemmilleen ja lähimmille sukulaisilleen (saadakseen heidät suostumaan antamaan morsiamen kosijalle), jolloin morsian nimenomaan sanoo:

Vähänpäs hyvästä annoit,
Pikkuruisen kaunihista;
En huoli minä sinusta.

Täten tyttö yhtä selvästi selittää olevan hänen omassa vallassaan, tahtooko hän ottaa vai hylätä kysymyksessä olevan miehen. On muuan toinen, tosin hämäläinen runo, jossa kerrotaan, että Klaus Kurki, joka monta vuosisataa sitten oli Vesilahdella olevan Laukon tilan omistajana, tultuaan lemmittynsä vanhempien kotiin oli kysynyt: »Onkos teillä neittä myydä?» Tämäkin antaisi jotakin aihetta edelliseen väitteeseen, jos vain tyytyisi näihin sanoihin, ottamatta huomioon, niitä seuraavassa sanotaan:

»Kukas hullu muu kuin piika,
jos ei hullu, niin on himmi,
Otti kihlat, anto kättä.»



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti