Palatkaamme hetkeksi Turkuun, joka silloin oli alkanut virkansa, nimittäin olla Suomen historian ja sivistyksen keskustana. Turun linna oli jo puolitoista sataa vuotta seisonut Aurajoen suulla ja kuvastellut kopeata muotoausa Airiston matalissa laineissa, ja sen turvilla oli vähitellen asuntoja ilmaantunut pitkin Aurajokea Välimäelle saakka, jossa Marian kirkko oli sata vuotta ollut Suomen kristikunnan pääkirkkona. Mutta sillä ajalla oli useita kymmeniä vuosia Suomen kristittyjen muulla ja kenties koko paavikunnan antimilla rakennettu Unikankarille Turun uljasta tuomio-kirkkoa. Se oli valmistunut ja siinä oli Suomen piispat jo pari kymmentä vuotta pitäneet juhlallisia kirkonmenoja, kunnes v. 1318 Venäläiset tulivat ja polttivat kaupungin ja tuomiokirkon. Nimittäin sen ulko- ja sisä-kaunistukset, itse seinät ja sen ympäristöllä olevat varustukset jäivät luultavasti seisomaan — "autioina ja tyhjinä."
Neljä vuotta oli kulunut, ja vireä liikunta oli taas Aurajoella ja sen reunoilla. Airiston selällä lennätti vieno länsituuli isompia ja pienempiä aluksia valkoisilla purjeillaan. Ne riensivät kaikki linnaa kohden ja sen sivutse jokea ylöspäin tuomiokirkon lähelle. Samalla näkyi myös maakunnasta kokoontuvan suuri kansanpaljous Turkuun.
Oli kaunis aamu. Kesäkuun 18 p. Aamukello soi saarnaajamunkkien kirkossa luostarinmäellä. Tuomiokirkko oli vielä kelloa vailla sitten viimeisen palon ja messut välijuhlina olivat pidetyt mainitussa luostarikirkossa. Mutta nyt oli suurempi juhla vietettävä ja se kansanjoukko, joka sitä kokoontui viettämään, ei olisi mahtunut S:t Olavin luostariin messua kuulemaan. Se messu oli siis pidettävä tuomiokirkossa, joka tämän syyn tähden oli kaunistettu miten varat vain myöten antoivat.
Mainittua juhlaa vietettiin pyhän Henrikin ylös nousemisen muistoksi, niinkuin hänen kuolemansa muisto vietettiin talvella, 19 päivänä tammikuuta, jona päivänä legendat sanovat hänen murhatun Köyliöjärven jäällä.
Jos sanoisin Turun silloin olleen järjestetyn kaupungin, niin olisin ainakin väärässä. Asuinhuoneet olivat sikin sokin tavara-aittain kanssa, pitkin jokivartta, sen kummallakin puolen. Soukat raitit juoksivat monessa mutkassa mökkien välitse. Vain kirkon seudulla oli laveampi aukea, paikan pyhyyden tähden.
Nyt olivat raitit ja aukeat koristetut liinoilla ja kukkasilla. Juhla oli alkanut. Kansaa aaltoili kirkon ympäristössä, ja linnasta tuli juhlaan sen varusväki, linnan tallimestari heidän johtajanansa. Myös kokoontui kirkon seuduille kaikki Turun saksat eli kauppamiehet, jotka täällä, muiden maiden esimerkkiä seuraten, olivat yhtyneet niin kutsuttuun kiltaan eli yhdistykseen, jonka suojelushenki oli S:t Nikolaus.
Kauppamiehet olivat jalkaisin ja niin myös linnanväki, paitsi heidän tallimestarinsa, joka ratsasti uljaalla hevosella ja joka itse oli täydessä ritari-puvussa. Hänen takanansa ratsasti, yhtä uljaalla hevosella, nuorukainen. Sotavaatteissa oli hänkin, vaikkei ritariasussa. Hän oli se miekan ostaja Ulvilasta, ja sama miekka riippui nyt hänen vyöllänsä. He seisahtuivat vähän matkaa tuomiokirkosta ja heitä vastatusten seisahtui saksojen kilta, joita seurasivat heidän vaimonsa ja lapsensa.
Kellon soitto kuului taas Dominico-veljesten luostarista, tuomiokirkon ovet avattiin, ja kirkosta tuli joukko pappeja ja munkkeja juhlakäynnille. Joukon etupäässä käveli kaksi kaniikkia eli tuomiokirkon pappia, kantaen lipasta eli kirstua, jossa pyhän Henrikin luut säilytettiin. Lipas oli silattu kullalla ja hopialla.
Heidän jälkeensä tuli Benedictus, sen ajan röyhkeä ja ylimielinen piispa, joka uskalsi riidellä itse kuninkaankin kanssa ja joka kutsui Suomen asukkaita alamaisiksensa. Hän oli täydessä pyhäpuvussansa, hiippa päässänsä, kulta ja hopeakankainen kaapu yllänsä ja valtikka kädessänsä. Hän siunaili kansaa molemmin puolin, tehden kädellänsä ristin merkkejä.
Hänen perässään tuli munkkeja, jotka suitsuttivat pyhää savua ja toisia, jotka messusivat pyhän Henrikin kunniaa seuraavilla sanoilla:
Caetus noster laetus esto
Pro Henrivi sacro festo:
Est laetandi causa praesto
Praesulis celebritas.
Quem eligit, quem dilexit
In sublime quem erexit
Divina benignitas, etc.
Meidän joukkom iloitkoon
Henrikkimme juhla on
Syytä ompi ilohon
Kaikell kristikunnall.
Jumal häntä rakasti
sankarisens valitsi
nosti taivaan iloon, j. n. e.
Kaikki kansa kumarteli hartaudella näille pyhille kävijöille. Vallitsi syvä äänettömyys, paitsi munkkien veisuu, joka tällä tavoin kuului somemmalta.
Mikael Takkupää, josta tässä olemme puhuneet, loi huomaamatta silmänsä porvarien naisväen puoleen ja yhtäkkiä hänen lapsekkaat kasvonsa punehtuivat. Siellä oli se neito, jonka kanssa hän oli kilpaa ajanut Kokemäen joella. Neito havaitsi myös hänet, mutta peitti samassa kasvonsa, ja ne pyhät miehet olivat jo käyneet käymisensä ja palasivat kirkkoon, jossa vasta oikea juhlameno pidettiin. Heitä seurasi sinne myös tallimestari ja hänen kumppaninsa, jotka jättivät hevosensa siksi aikaa palvelijain pidettäviksi. Sitten menivät porvarit vaimoinensa ja lapsineen sekä muu kansa kirkkoon.
Se oli valaistu tuhansilla vahakynttilöillä, niinkuin silloin tapa oli keskellä suvista päivääkin. Akkunat olivat nimittäin sitä lajia, etteivät ne laskeneet paljon päivän valoa ja itse juhlapäivän pyhyys vaati semmoisen kynttilöiden paljouden.
Koetan historiakirjan avulla tässä kertoa semmoisen kirkonmenon.
Tämän juhlamenon tähden oli keskelle kirkkoa tehty neljä kyynärää korkea ja kolmenkymmenetä kyynärää pitkä lehteri, jonka päälle oli rakennettu alttari. Sata lamppua paloi lehterillä ja niin paljon kynttilöitä kuin vaan mahtui. Lattialla, jokaisen pilarin juurella, suitsusi pyhää savua ja mirrhamia. Piispa ja papit nousivat lehterille ja laskivat pyhän luuarkun alttarille. Piispa veisasi latinan kielellä: "Tule pyhä henki, Luoja!" jonka jälkeen litania veisattiin.
Sitten piti piispa latinaksi messun, johon laulajisto usein vastasi: "te rogamus, audi nos". (Sinua rukoilemme, kuule meitä)
Arkku kannettiin tämän jälkeen lattialle, jossa kansa pääsi sitä kumartaen rukoilemaan ja sen eteen uhraamaan antimia, jotka käytettiin kirkon hyväksi. Kaiken tämän päätyttyä tapahtui ihmetöitä, joita papit salaisesti tekivät, kiihottaaksensa kansan hartautta ja anteliaisuutta.
— Tulensoihtuja leimahteli holveissa edestakaisin. Eläviä kyyhkysiä, öylätin kappaleita, eläviä varpusia, pyitä ja peipposia lenteli sinne tänne tulen loistossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti