VÄLIKOHTAUS KOGGIN KANNELLA

Kolmen päivän perästä teki Mikael itse aluksella matkaa pois Turusta. Aamulla varhain siihen aikaan vuodesta, jolloin päivä on pisin ja yö lyhin. Aurinko oli äsken noussut ja sen kera hento itätuuli, joka täytti purjeet ja saattoi laivan vähitellen linnan ohitse ja Ruissalon sivuitse ja niiden muiden luotojen, jotka sijaitsevat molemmin puolin Turun kulkuvettä.

Meren luonnossa on jotakin viettelevää, ja suloista, sillekin joka sitä alati kulkee, saati sille, jota sen aallot ensi kerran keinuttavat.

Hupaista on arvailla, miten ihmiset alkoivat merta kulkea. Mies vaelsi vuorimaita, aromaita, metsämaita. Kaikki oli hänelle tuttua, yhtäläistä. Ei hän mitään pelännyt, sillä hän voi taistella vihamiehen kanssa ja erämaan petojen kanssa, hän oli opettanut itse jalopeuran häntä pelkäämään. Hän vaelsi ja vaelsi ja etsi uusia, outoja, ennen näkemättömiä näkymiä . Niin metsä viimein aukeni, ja hänen edessänsä oli taivas — ei taivas, vaan meri, ihana, avara meri, sininen kuin taivas.

Miestä vapistutti, ei pelko vaan joku aivan outo tunto.

Hänen edessään levisi se lempeä, se kaunis, se liehakoitseva, se pettävä alkuaine, jonka pinta toisinaan on sileä ja tyven niinkuin ikuinen rauha, ja taas toisinaan vaahtoava ja jyryävä hirmuisessa vihassa, uhaten niellä sen onnettoman, joka on rohjennut luottaa sen kauniiseen muotoon.

Sen vihaa ja uhkauksia ei mies kuitenkaan ikinä ole pelännyt. Mutta kun sen kansi on sileä ja kuvastaa taivaan tähdet, silloin se tuottaa mieleen kaikkein oudoimmat tunteet ja niin ihmiset ovat sittenkin uskaltaneet ryhtyä matkustelemaan sen aaltoilevalla selällä. He alkoivat kulkunsa purtiloilla ja ruuhilla pitkin rantoja, nyt he ovat rakentaneet jo Leviathaninkin.

Mikael Takkupää oli ensi kerran koggin kannella. Meren muoto ei nyt ollut erin vihainen eikä erin lempeä. Vähäiset laineet kimaltelivat aamuauringon säteissä, mutta nuorukaiselle se kuitenkin oli outoa ja ihmeellistä, se aava avaruus.

Ei meri kuitenkaan heti ollut hänelle kokonaan avoinna. Matka kävi salmien läpi ja luotojen sivuitse, joissa tammet, jalavat ja pihlajat lehottivat. Aluksen tie oli vähän sen luontoinen kuin tavallisella Suomen järvellä. Vasta etäämmällä näköala aukeni.

Mikael nojautui laivan partaalle katsellen laineitten leikkiä. Hänen omat ajatuksensa lentelivät tuulen kanssa teitä tietämättömiä.

Mutta pian hän heräsi unelmistansa, kun aluksen toisella puolen nousi tora ja kahina. Siellä oli laivamiehet erään juutalaisraukan kimpussa, joka kauppalaukkuinensa myös oli matkalla Turusta. Niihin aikoihin luuli kuka hyvänsä saavansa kiduttaa sen onnettoman kansan hajonneita jäseniä, jotka kaupanteollansa elelivät joka maassa ja joiden kukkaroissa oli maiden ja valtakuntien rahat silloin, niinkuin ne yhä nytkin ovat.

"Sinä Judas Ischariot," pauhasi yksi merimies "pidät hirmuisen parran, eikä sitä ole otettukaan lukuun silloin kun sinulta maksu määrättiin matkastasi tässä laivassa. Maksa nyt senkin edestä."

"Se on siis tervattava," huusin toinen "ettei hän häpäise matkaamme." Ja hän nypisti ukon partaa.

"Jos myrsky nousee tällä matkalla," lausui kolmas, "niin aallot sen täyttävät, ja se painaa meidät jokaisen upposalle." Ja mies tarttui tervasutiin, tervataksensa ukon parran.

"Oh Abrahamin Jumala," huokasi ukko tuskissansa, "katso Israelia, hän asuu pakanain seassa ja ei löydä lepoa, kaikki hänen vihollisensa pahasti tekevät hänen kanssansa."

"Hän sanoo meitä pakanoiksi, se kirottu roikale," huusivat merimiehet, "annetaan hauelle kelpo kuritus."

He aikoivat käydä israelilaiseen, mutta Mikael ehti väliin. Laivuri oli yön valvottua mennyt kastariin levolle ja epäiltävä oli miten hän koko riitaan olisi sekaantunut.

"Mitä teillä on hänestä?" kysyi Mikael hiljaisesti asettuen ukon eteen; "jättäkää hänet rauhaan."

"Oh, Daniel!" huokasi vanha Simeon. 

"Kuka se meidän maitosuu käskijämme on?" kysyi häijyin merimiehistä.

"Ei se kuulu sinulle kuka minä olen," sanoi Mikael; "Minä käsken ja sinä tottelet."

Miehet seisahtuivat katselemaan näiden kahden riitaa. Heidän ei mielestänsä sopinut kaikin käydä yhden päälle, joka uskalsi puolustaa itseänsä. Niin eriskummaiset ovat miesten tuumat kunnia- asioissa. Sitä he kaikin hätyyttävät joka ei ollenkaan voinut itseänsä puolustaa, vaan sen päälle, joka uskalsi vastustaa heitä, eivät he yhtaikaa kaikin kehdanneet käydä.

"Vai sinä käsket ja minä tottelen!" ärjäisi se vihaisin merimiehistä, ja hän tavoitti nuorukaista suurella nyrkillään, mutta havaitsi itsensä samassa hetkessä yhdellä lyönnillä makaavan pitkänänsä laivan kannella.

"Oh David!" huokasi israelilainen.