Kun tässä on tullut jo pitkään vatvottua Koskeloiden vaiheita Kainuussa ja Amerikoissakin, niin palaanpa välillä tähän Sukasen sukuun, joka alkoi paljon ennen kuin Kalle Fredrik Maijastiinanpoika sai ansioistaan tuon satakuntalaisen adjektiivin sukunimekseen 15 vuotiaana renkipoikana 1879. Isänsä sukujuuria en käy penkomaan, kun isyys on vain päätelmien varassa.
Maijastiinasta on kuitenkin oikein tutkimalla päästy juuria varsin pitkällekin. Maijastiinan isän juuret hajaantuvat ympäri Huittisten suurkuntaa, mutta äidin puolen penkaiseminen toi esiin mielenkiintoisia mahdollisuuksia.
Äidinpuoleinen isoäiti, joka kuoli Maijastiinan äitiä synnyttäessään oli Nikkilän tyttäriä ja siitä voidaankin jatkaa isänpuolen linjaa, joka johtaa Nikkilästä Takkulaan ja sitä kautta 1400 luvun ruotsalaisten virkamiesten latinaksi kirjoittamaan Tacko-nimeen. Mennäänä siitä vielä vuosisata taaksepäin, niin voisi olettaa alkuperäisen Väinänjokisuusta kotoisin olevan Takkupää (Tackopea) nimen olleen vielä voimassa.
Isommin etsimättä sieltä löytyykin sopivasti Mikael Takkupää tarinani sankariksi.
Suuri kansanpaljous liikkui Kokemäenjoen varrella. Oltiin helmikuussa v. 1322. Pakkanen oli erittäin kova, mutta kylmään oli joka mies tottunut Suomenmaassa.
Syy mainittuun kansan paljouteen oli se, että oli pidetty juhlaa Ulvilan uudessa kirkossa, johon väkeä likiseuduilta oli kokountunut ei ainoastaan synteinsä tähden ja juhlan vietäntään, vaan myös kaupan tähden.
Oli näet tavallista, että kun rahvas tuli kirkolle eli kaupunkeihin, jonkun "pyhän" muistoa viettämään ja saamaan synnin päästöä, niin pidettiin myös samassa markkinoita. Ne ovatkin saaneet alkunimensä niistä "messuista," joita papit pitivät pyhäin ylistykseksi. Sentähden ovatkin "messut" niin juurtuneet kansan mieleen muinaisista ajoista, ettei niitä nykyaikana tarpeettomia väen kokouksia, saada häviämään.
Ulvilan kirkossa oli vietetty Marian kirkonkäymisen juhlaa, jona kynttilät ylennettiin alttarilla, jonka tähden se juhla myös oli nimitetty kynttilänpäiväksi.
Vaan messujen välillä olikin kauppiaitten juhlaa. Niitä oli tänne ilmaantunut Turusta, joka silloin oli miltei ainoa kaupunki Suomessa. He myivät maakunnan väelle suolaa ja — koreilutavaraa, jonka perään naisilla siihen aikaan oli yhtä suuri hinku kuin nytkin, vaikka itse tavara lienee ollut nykyisestä erilainen. Vaan löytyipä silloinkin kaupaksi monenmoisia renkaita, sormuksia, priskiä, solkia ja helmiä. Vaateaineita ei paljon ostettu, kun käytiin kotona kudotuissa pukimissa. Kuitenkin osasivat naiset jo silloin koreilla ulkomaan hopeissa ja liinasissa.
Kauppiaat puoleltansa ostivat melkein ainoastaan metsännahkoja, joista tässä maassa oli suuri rikkaus, ne menivät kauppiaille mitättömiin hintoihin, vaikka niistä ulkomailla maksettiin suuret rahat. Täällä oli nyt myytävänä saukon ja tuhkurin, näädän ja kärpän-, oravan- ja ketunnahkoja, myytiinpä suden ja karhun ja ilveksen nahkojakin.
Kuormia tuli ja kuormia meni Turun ja Ulvilan välillä.
Kertoisin väärin jos sanoisin kaikkien kauppiaitten olleen turkulaisia. Ulvilassa oli ja aikaa ollut vireä kauppaliike ja puhutaanpa jonkinmoinen kaupunkikin siellä jo olleen. Varmaan sopii päättää siellä olleen kauppiaitakin asumassa, jotka omilla aluksilla kuljettivat tavaroita Kokemäenjokea myöten merelle, Ruotsiin ja vaikka aina Saksanmaalle.
Mutta näin talvella ja kelien aikana tuli turkulaisia heidän kilvallansa kauppaa tekemään ja tulipa niiden muassa joku saksalainenkin, niinkuin useammat Turun kauppamiehistäkin lienevät olleet saksalaisia, kun kauppamiehiä yleisesti saksoiksi nimitettiin.
He majailivat näin matkoillansa talonpoikien kodeissa, mutta itse kauppansa he tekivät ulkona, laudoista kokoon lyödyissä varamajoissa, niinkuin nykyisillä markkinoilla tapa on.
Eräässä tuvassa, lähellä sitä paikkaa, johon kauppiaat olivat asettaneet tavaramajansa, asui niinikään saksalainen. Hän oli nyt itse kauppansa puuhassa, mutta hänen vuokraamansa huone ei kuitenkaan ollut asujaimesta tyhjä, siinä oleskeli nuori vaimoinen ihminen. Ellei suuri valkea olisi palanut liedessä, olisi huone ollut aivan pimeä. Siihen aikaan nimittäin ei löytynyt lasiakkunoita, vaan puiset ikkunaluukut, joita avattiin ja suljettiin.
Se tuvassa olija avasi yhden luukuista, mutta pakkanen ulkona ja lämmin sisällä loi semmoisen höyryn kulkemaan edes ja takaisin, ettei mitään voinut nähdä.
Hän siis pukeutui talvivaatteisiinsa ja näemme hänet pian ulkona. Hän oli aivan nuori neito. Hänen yllänsä oli kallis flanderinverkainen haljakka, saukon nahkaisella sisustalla ja reunoilla. Se oli siveästi suljettu hänen ympärillensä kiiltävillä soljilla. Hänen kasvoissansa oli nuoruuden ja terveyden muoto, ja ne saivat vielä helevämmän verevyyden ilmasta.
Neito astui keveillä askelilla kauppamajoja kohden ja läheni yhtä niistä, jossa vanhahko saksalainen oli täydessä kaupan tohinassa miesten ja naisten kanssa, jotka hänen majaansa piirittivät.
Hän osteli metsän nahkoja rahalla taikka vaihteli niitä sota- ja metsä-aseihin, joita hänellä oli kaikenmoisia, niinkuin jousia, miekkoja, vasamia y. m. Hänellä oli myös naisten koristuksia, joita pojat ostelivat tytöilleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti