Töistä ei tahdo tulla mitään. Aina on palattava rannalle. Kukaan ei souda Rönttölän lahteen ja liian kapea on näkymä järvelle.
Levottomuus pakottaa jalat ohjautumaan polulle, joka vie lahden suulle, niemeen, josta näkee kauemmas. Lapset jäävät kahdestaan. Askeleet muuttuvat kiireisemmiksi ja lopulta hän melkein juoksee.
Jo aukeaa näkymä lähes koko laajalle Kiannalle, mutta soutajaa ei näy.
Ketään ei näy.
Kristiina havahtuu.
Lapset jäivät yksin.
On palattava.
On odotettava.
Paluumatkalla jokainen askel tuntuu edellistä raskaammalta, kunnes jälleen toivo palaa.
Vauhti kiihtyy ajatuksesta, että Matti on palannut silläaikaa, kun hän juoksenteli niemessä.
Eihän niemen metsästä näe rantaa eikä kuule airojen ääntä.
Varmaankin Matti on jo kotona ja ihmettelee Kristiinan katoamista.
Eihän Markettakaan osaa kertoa, minne äiti on mennyt, kun ei tiedä.
Olihan aivan hullua lähteä kertomatta.
Lapset ovat siellä yksin, jos Matti ei ole tullut.
Tietenkin Matti on tullut ja lapset riemuitsevat ja nyt on kiire suolaamaan kalansaalista.
Kristiina juoksee hengästyneenä.
Pettymys iskee melkein jalat alta, sillä Matin venettä ei ole kotirannassa ja tuvasta kuuluu lasten itku.
Kompastellen Kriistiina tormaa sisälle ja lapset ovat heti hänen helmoissaan. Itku tarttuu äitiinkin kunnes vähitellen kaikki rauhoittuvat. Tupaan tulee hiljaisuus.
Kuuluiko ulkoa jotain? Loiskuvatko airot järvellä. Pikku-Matti on jäädä jalkoihin, kun kaikki kolme ryntäävät ulos kirpeään syysilmaan.
Ensin ei näy mitään kyyneliltä, mutta sitten silmä tavoittaa etäisyydestä airon välähdyksen.
Toivo herää jälleen. Matti on ollut jossain kauempana myrskyä pitämässä.
Siksihän mies on viipynyt.
Vähitellen vene lähestyy, mutta soudun rytmi ei ole tuttu ja miksi vene näyttää niin pitkältä. Tämä soutaja soutaa hitaammin. Vedoissa ei ole semmoista tarmoa, kuin Matin vedoissa.
Kuka sieltä tulee?
Kristiina nostaa Matin syliinsä ja Marketta tarrautuu helmoihin.
Jotakin tuttua siinä soutajassa on ja nyt näkyy jo, että veneen perässä on toinen vene.
Sehän on appi, Koskelon Henrikki.
Helpottaa nähdä tuttu mies. Vaikka Henrikki onkin jo kuuden kymmenen, niin kyllä hän silti on vielä vetreä tervaskanto pienestä koostaan huolimatta. Voihan olla, että pitkä soutu on väsyttänyt miehen soutamaan tarmottomasti.
Kristiina rientää auttamaan venee rantaan ja tuntee samalla perässä olevan veneen Matin veneeksi. Mutta missä on Matti?
-Teiltä oli päässyt vene karkuun. Tulin palauttamaan, kun satuin saamaan sen kiinni tuolla järvellä.
-Missä Matti on?
-Eikös se ole kotona?
-Lähti ennen myrskyä verkkoja kokemaan.
Nyt jo Henrikkikin alkaa aavistella onnettomuutta. Vetävät yhdessä Matin veneen teloilleen. Kumpikaan ei puhu. Vain ajtukset saavat kädet vavahtamaan venettä ylös kiskoessa.
Jotenkin vene tuntuu kovin tyhjältä.
Jotakin on vialla.
Airot?
Vain toinen airo on vitsashankaimessaan. Toinen vitsas on poikki ja airo poissa. Henrikki ja Kristiina katsovat totisina toisiinsa.
Kumpikin aavistaa, ettei Matti palaa koskaan. Matti on liittynyt niiden monien joukkoon, jotka Kianta on vienyt syvyyteen.
Raskaat ovat askeleet rannasta tupaan. Siinä istutaan puhumatta. Marketta katsoo ihmeissään, sillä tavallisesti iloinen ukki on aina siepannut hänet ilmaan ja nauranut lapsen pienelle pelolle takkuisen partansa keskeltä. Nyt tuntuu pelottavammalta kuin myrsky.
Tunnelma tarttuu ja kurkku tuntuu karhealta ja Mattikin pillahtaa itkuun. Missä on isi?
Viimein Henrikki kohottautuu.
-Pärjäätkö täällä jotenkin. Minä menen Heikin ja Antin kanssa etsimään Mattia. Voihan olla, että vene on päässyt karkuun ja Matti yrittää päästä maitse kotiin.
Pienen pieni toivonkipinä heräsi vielä Kristiinan mielessä ja se sai lopulta itkun purkautumaan pidäkkeettömänä.
Lapset tarrautuvat taas helmoihin ja itku tarttuu.
Henrikkikin pyyhkäisee silmäkulmaansa kumartuessaan ulos ovesta.
On suvunvaiheissa ollut monenlaisia kohtaloita.
VastaaPoista