Kun nyt tukki oli tullut tarpeeksi lähelle saarta, pulahti Perttu hiljaa veteen, niin ettei pantteri olisi sitä huomannut, ja ui saarelle päin. Mutta tuskin hän oli vedessä, kun kuuli jäljessään jotakin porskahtavan veteen. Hän kääntyi katsomaan ja näki pantterin uivan jäljessään.
Hän luuli pantterin haluavan häntä ruoakseen, siksi ottikin puuk-konsa toiseen käteensä ja ui toisella kädellään, ajatellen kalliisti myydä henkensä pantterille. Mutta pantteri ei huolinut hänestä, vaan sekin tahtoi vain pelastaa henkensä.
Niin uivat Perttu ja pantteri vieretysten sanaa puhumatta saarelle, kuitenkin päästi Perttu pantterin edelleen, ettei se tulisi koskemaan hänen jalkoihinsa tai hyppäämään hänen selkäänsä. Niin nousi pantteri ensin ylös maalle, ja jalkojen kopinasta, joka kuului saarelta, arvasi Perttu, etteivät eläimet tämän vieraan tuloa oikein hyvänä pitäneet, vaan pelkäsivät sitä.
Mutta tuskin Perttu ennätti nousta vedestä saarelle, ennenkuin hän kuuli oman kadonneen uskollisen, hevosensa tutun hirnumisen. Se tuli juosten Pertun tykö, hiruui ilosta ja hieroi turvallaan isäntänsä hartioita. Kohta tarttui Perttu marhamintaan ja nousi hevosensa selkään, sillä siinä näki Perttu olevansa parhaiten suojassa pantterin julmuudelta.
Sieltä alkoi hän nyt katsella kumppaneitansa, joitten seuraan hän oli joutunut. Päiväkin alkoi koittaa ja sitä selvemmästi alkoi hän nähdä mitä ympärilla oli. Vedestä ylhäällä oleva kukkula oli aivan vapaa puista ja pensaista ja siellä oli merkillisesti sekavaa joukkoa, joka tulvan käsistä oli tähän joutunut.
Perttu alkoi ajatella jo Noakin arkkia. Ensiksi oli siinä hän ja hevosensa, jotka olisivat halunneet olla kaukana tästä paikasta. Sitten oli hänen matkatutunsa, pantteri ja viisi metsäpeuraa. Vielä seisoi siellä ilves ja iso mustakarhu, likimain puhvelin kokoinen. Sitten oli supikoira, kaksi pussirottaa ja harmaakarhua, yksi kaniini ja vielä päälle yksi hirmuisen pahankatkuinen eläin. Tämä kyllä ei ollut vahingollisin, mutta kuitenkin ilkein, kun se voi kokonaan pilata ilman hajullaan.
Tämä eläinten määrä näytti Pertusta kummalta. Pantteri makasi aivan rauhallisena peurojen vieressä, vaikka peurat ovat sen tavallista saalistansa ja ruokaansa, sudet istuivat vieressä ja noin kolmen askeleen päässä näistä olivat pussirotat ja kaniini. — Siinä olivat karhut ja supi, mutta kaikki niin kesyinä, hiljaa ja lauhkeina kuin ne olisivat jo vuosikausia eläneet toistensa kanssa yhdessä. Tämmöistä kummaa ei ollut Perttu vielä koskaan nänyt. Oli, kuin vesi, jonka hädässä ne olivat uineet, olisi pessyt heistä pois kaiken julmuuden ja raivon.
Pedot eivät ollenkaan koskeneet, eivätkä yrittäneetkään koskemaan heikompiin eläimiin. Päivä tuli, mutta vesi oli alallaan, eikä tämäkään päivä tuonut erotusta tilanteeseen. Yö tuli ja se kului samoin rauhallisena. Kuitenkin liikkuivat eläimet välistä ja pitkäksi venyisi näitten kummallisia liikkeitä tuveta selittämään. Kuitenkaan heistä ei toinen toiseensa koskenut, vaikka nälkäkin jo tällä pitkällä ajalla lienee ollut melkoinen kullakin. Perttukaan ei ollut syönyt vuorokauteen, mutta ei hänkään uskaltanut koskea mihinkään eläimeen, sillä hän pelkäsi rauhan rikkomisesta tulevan yleisen keskinäisen sodan ja verenvuodatuksen.
Toisena aamuna näki Perttu veden laskevan. Veden jo niin laskettua että hevonen pääsi kulkemaan, nousi Perttu taas hevosensa selkään, josta hän oli laskeutunut maahan ja lähti kaikessa hiljaisuudessa ratsastamaan pois. Mutta yksikään eläin ei seurannut häntä. Vettä olikin vielä hevoista puolikylkiin ja siksi eivät muut eläimet olisi voineet häntä seurata muuten kuin uimalla. Perttu ratsasti suoraan naapurinsa majalle ja pysähtyi sen ovelle. Siellä hän ei viipynyt kauan.
Hän lainasi naapuriltaan pyssyn ja lähti ratsastaen naapurinsa kanssa takasi tälle saarelle.
Voipa vielä jatkuakin, jos jaksan jauhaa tarinaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti