Yö ei ollut aivan pillkkopimeä, puissa oli merkkejä jotka olivat tien viittoina. Niitä seurasi hän nyt ajaen minkä hevonen voi kulkea tässä vesimäärässä. Kaukaa kuumotti metsäpuska, siinä oli uudistalo, johon hänen piti päästä. Hän ei ollut vielä ennättänyt kulkea puolta-kaan matkaa, kun vesi nousi jo rintaan asti. Palaaminen oli mahdo-tonta ja hevonen läähätti raskaasti. Se olisi kuollut, jos ei hän päässyt korkeammalle paikalle. Nyt alkoi olla hätä suurimmallaau. Perttu valmistui uimaan. Samassa putosi hevonen niin syvään, että vesi nousi Perttua aina rintaan asti. Taas nousi hevonen vähän, ja Perttu tunsi sen uivan. Jos mihin päin hän nyt ohjasi hevosta, niin eivät sen jalat pohjanneet. Perttu luuli hevosensa kohta uupuvan ja kuolevan, sillä eihän se olisi jaksanut kauas uida semmoisen painon kanssa.
Surkea oli Pertun tila. Yhä olivat vaimo ja lapsi hänellä mielessä, hän ajatteli kuoleman ainakin olevan edessään. Hevonen ui kuitenkin. Vähän mietittyää laskeusi Perttu takapuolelle ja otti kiinni hevosen hännästä. Painon näin selästä kevettyä ui hevonen taas helpommasti, mutta hitaasti kului matka kuitenkin, eikä ollut toivoa päästä maalle.
Tällä tavalla venyi Perttu hevosen hännässä liki venäjän virstan, kun hän näki pimeässä jotakin tulevan alaspäin virtaa ja tarkasti katsottua näki hän sen olevan ison, oksattoman puun. Tälle mieli nyt Perttu päästä. Hän mietti, että hevonen voisi helpommasti pelastaa henkensä, kun hän ei enää hännässä riippunut.
Puun likelle tultua hän päästi hevosen hännästä irti, tarttui kiinni puuhun ja kiipesi kahareisin sen päälle istumaan. Hevonen ui helpommasti eteenpäin ja katosi Pertun silmistä. Hän istui puun toisessa päässä, joka painui veteen, siksi siirtyi hän keskemmäksi, mutta samassa näki hän toisessa päässä jotakin mustaa, joka kyykistyi siinä.
Taivas meni synkempäänn pilveen ja pimeni, niin ettei Perttu nähnyt mikä otus se oli, joka oli kiivennyt samalle tukille, mutta tarkemmin katsottuaan hän havaitsi sen olevan metsänpedon. Olisiko tuo karhu tai kukaties se on pantteri, mietti Perttu. Molemmat ovat hirmuisen julmia eläimiä.
Tukki kääntyi päittäin ympäri useampia kertoja ja siinä tuli Perttu paremmin näkemään toisessa päässä olevan kumppaninsa, jonka silmät pimeässäkin kiiluivat ja siitä arvasi Perttu eläimen olevan pantterin. Tämä kumppani ei ollut Pertulle juuri mieleinen eikä hän enää koettanut siirtyäkään keskemmäs puuta, vaan koki pysyä toisessa päässä niin kaukana kumppanistaan kuin mahdollista.
Siinäpä istui Perttu eikä tahtonut liikauttaa kättä eikä jalkaa, sillä hän pelkäsi saavansa pedon niskaansa, eikä hänellä ollut muuta asetta kuin suomalainen puukko. Pyssyn hän oli menettänyt hevosen selästä alas tullessaan.
Pertulla ei siis ollut halua käydä petoon käsiksi, kun sekään ei häntä ahdistanut. Hyvänkin tiiman istuivat he näin ja katsoivat toisiaan silmiin tukilla, jota virta kuljetti ja heilutti, niin että välistä toinen, välistä toinen painui veteen, jossa milloin Pertun milloin panterin täytyi vastoin mieltänsä kumarrella toisilleen.
Pantteri ei kääntänyt silmiään pois Pertusta eikä tämä pantterista, sillä Perttu arveli tämän parhaaksi keinoksi hillitä pantterin rajua mieltä.
— Tätä kummallista tilaansa miettiessä näki Perttu, että he lähenivät yhtä metsäpuskaa, johon vielä oli noin 3 venäjän virstaa, mutta tämäkin metsäpuska oli niin veden alla että ainoastaan puitten latvoja näkyi vedestä. Perttu päätti kuitenkin, jos tukki menisi niitten väliin ja tarttuisi johonkin kiinni, hypätä kiinni puihin ja kiivetä latvaan. Mutta samassa näkyi taas edessäpäin jotakita mustaa, joka nousi vedestä kuin saari. Mutta mistä tuli tämä saari?
Olihan Perttu nähnyt muutamia kukkuloita tällä suunnalla. Ne olivat luultavasti Indianien hautauspaikkoja, ja se luultava saari voisi olla sellainen hautauskukkula. Puu kulki sitä suuntaa. että sen piti tulla saarta likelle. Siksi aikoi Perttukin jättää olinpaikkansa, uida saarelle ja antaa pantterin kulkea yksinään, jos tämä niin halualsi.
-- Ensin nähtyänsä saaren luuli Perttu sillä olevan pensaita, kun siinä näkyi mustia paikkoja, vaikka yhdelläkään Indianien hautauspaikalla ei ollut puita eikä pensaita. Mutta lähemmäs tultua hän näki että pensaat olivatkin eläimiä. Siinä oli peurojakin, sillä muuan pari haaraisia sarvia näkyi muitten seasta. Isompi eläin siellä oli nyös, mutta oliko hevonen taikka härkä, sitä ei Perttu voinut pimeässä erottaa.
Pertun seikkailut jatkuvat ehkä vielä, jos keksin jotakin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti