Tähtien tutkija.

Keisari Ludovik oli saanut täydellisen voiton. Mutta ei hän kuitenkaan viipynyt kolmea päivää Muhldorfin eli Ampfingin kedolla, niinkuin voittajan tapa oli.

Hänen ei tehnyt mieli uuteen sotaan Leopoldin kanssa, joka tietysti teki tuloa veljeänsä auttamaan ja jonka yli voitto oli epäiltävä.

— Leopold oli tunnettu rajummaksi vaikk'ei urhoollisemmaksi kuin veljensä Fredrik. Ludovik siis meni matkaansa, mutta Leopold ei myöskään tullut, kun hän sai kuulla veljensä olevan voitettuna.

Keisarilla ei ollut varoja pitää joukkojansa koossa ja hänen oli lähettäminen apuväestöt kotiinsa kunkin. Mikael Takkupään olisi hän mielellään pitänyt omassa seurassansa, mutta sillä oli monet syyt palata Rheinjoen tienoille, uuden arvonsa nojalla hakemaan oikeutta ja taistelemaan sen puolesta, jolle hän oli uskollisuuden valan tehnyt

— Agnes Lichtenaun.

Hän toivoi ettei kukaan uskaltaisi halveksia hänen miekkaansa nyt enää, kun se oli ritarin miekka ja siihen aikaan oli ritarinmiekka vielä melkein kaikkien lakisolmujen ratkaisija.

Hän oli tavannut Eberkopfin taistellessansa Ampfingin kedolla, ja oli hänet työntänyt keihäällänsä ratsailta ja sinne hänet oli jättänyt, eikä häntä enää löydetty kuolleitten eikä vankien joukosta.

Mikael Takkupään oli syytä pelätä siltä vihamiehellä kaikkea pahaa, ja hän päätti rientää Kölnin kaupunkia kohden, johon hän toivoi Heinrich Rathsmannin päässeen kasvattityttärensä kanssa.

Meidän on hänet nyt kuitenkin taas jättäminen ja edellä rientäminen Kölnin kaupunkiin. Se oli, niinkuin se vielä nytkin on, uljaasti rakennettu Rheinin rannalle. Mutta sen kauppa ja keinot ja uutteruus eivät enää kestä vertausta niiden aikain kanssa. Sen entinen vireä elämä on vähän kuin seisahtunut tai hyytynyt, ja paras kuva siitä hyytymisestä on sen jalo kirkko, joka silloin yleni ylenemistään taivasta kohden, mutta nyt on lakannut nousemasta, vaikka se ylhäältä on jäänyt puolivalmiiksi. Tämän aikaiset linnunkotolaisvehkeet eivät sitä liion voi valmiiksi saada. Ainoastaan silloin, kun usko oli ylevä, voitiin ajatella semmoisen rakennuksen mahdollisuutta.

Se oli pyhäinmiesten yö; maa oli pimeä, vain taivaalla pilkotti tähtiä.

Kaupunki oli sikeän unen vallassa, ja ainoastaan alukset virralla, jotka yöksi olivat kiinnitetyt rantavalkamiin, näyttivät yhden joukossansa olevan valveilla, tahi oikeammin sanottu, yhdellä aluksella näkyi joku matkan tekijä valvovan, sillä me näemme hänen lähtevän aluksestaan valkamalle ja ottavan tiensä kaupunkia kohden.

Mies oli vaatetettu pitkään kaapuun, jotta hänet olisi luullut munkiksi. Hän alkoi käydä sitä kohden, jossa äsken mainittu kirkko pimitti pimeätä taivasta sillä muiden talojen suhteen se rakennus oli niinkuin jättiläinen kääpiöiden rinnalla ja näkyi kauas yölläkin.

Kaapumies astui varovasti, katsahtaen väliin ympärillensä, niinkuin se joka pelkää näkyviä ja näkymättömiä viha-miehiä. Hänellä oli paha omatunto. Hän kävi kirkon ohitse, niin kaukaa ettei sen koron mitta olisi häneen ulottunut, jos sen olis tullut mieleen kaatua hänen päällensä. Hän johdatti askeleensa pientä valkeaa kohden, joka vähän matkan päässä näkyi pilkottavan eräästä ikkunasta.

Se ikkuna oli ylimmäisessä kerrassa ja sinne oli kiivettävä monimutkaisia astimia myöten. Viimein hän kuitenkin pääsi perille ja nyt hän kolkutti ovea. Ensin ilman järjestystä, odottaen  väliin avaamista tai vastausta sisältä. Mutta kun ei sieltä mitään kuulunut, napautti hän kolme kertaa järjestänsä hiljaa keskisormen rystyllä, sitten kaksi kertaa etusormen ja vielä vähän päästä kerran.

"Kuka siellä?" kuului nyt ääni sisältä

"Seulanen ja kointähti?" vastasi kolkuttaja.

Ovi aukeni ja vieras astui vähäiseen kammioon, jossa vanhahko mies astaroitsi keittimillä, valinkauhoilla ja sulinmaljoilla, lietensä ohessa.

"Täällä ollaan kullan teossa," lausui »vieras ja heitti kaapunsa yltään; hän oli Eberkopf.

"Sinä vanha taikuri," jatkoi hän, "jätä sinä kullan keittäminen ja leikkele sitä miekalla, niinkuin miehet tekevät. Sinun työsi on kumminkin turhaa ja sinun veresi hyytyy tulen edessä."

"Kumpi meistä on enemmän miekkaa käyttänyt, sinä vai minä," vastasi alkemisti, "ja kumpi on enemmän kultaakin leikellyt? Mutta minä olen havainnut juuri miekan käytännön olevankin turhaa. Nyt olen päättänyt lopun ikääni tutkia luonnon salaisuuksia. Minun täytyy silti tunnustaa vielä olevani aivan opin alussa. Tämä alkemia vaatii paljon viisautta. ....”

"Jättäkäämme nyt nämät turhat jaaritukset" sanoi Eberkopf "ja vastaa minulle, sinä rikkiviisas, missä meidän pakolaisemme tällä haavaa ovat."

"Molemmatko?"

"Sano edes toisen olopaikka!"

"Kumpasen?"

"Mene h— n pitkillä kysymyksilläsi! Minä kysyn missä Agnes Lichtenau on?"

"Sano paikalla missä hän on, Agnes Lichtenau."

"Jaa, Agnes — sitä on tähdistä katsottava."

"Luuletkos minun tässä ijäti kärsivän sinun pilkkaasi" sanoi Eberkopf, ja tarttui tähtien tutkijan kurkkuun.

"Hiljaa, hiljaa," sanoi taikuri, "et sinä sen enempää tietoa saa, missä neito on, jos minut kuristatkin, enkä minä sitä sano ilman ehtoja.

"Noh, tänne ne ehtos!" ärähti Eberkopf.

"Sinä tiedät," jutteli se tietäjä, "minun ottaneen Agnes Lichtenaun ja hänen omaisuutensa hoitaakseni. Ja vaikka sinä tapasit minun kullan teossa, niin minä olen kuluttanut puolet hänen omaisuudestansa, eikä haittaisi vaikka olisin kuluttanut kaikkikin, jos eivät muut tietäisi sen määrästä kuin minä, mutta nyt on noilla pakanoilla, nimittäin Kölnin kauppamiehillä, jotka ensituleva pyrstötähti lämäisköön maan päältä, kirjallinen luettelo siitä omaisuudesta — enkä tässä huoli ilmoittaa miten se luettelo heidän käsiinsä tuli, vaan heillä se on."

"Noh, mitä sitte?"

"Mitäs muuta kuin sitä, etten minä tahtoisi neitoa kenellekkään muulle kuin sille, joka tyytyy hänen nykyjään jäljellä olevaan perintöönsä."

"Josta kenties ei enää ole mitään jäljellä."

"On mar, hyväkin osa ja kyllä minä tiedän sen, joka hänen ottaa omaksensa perintöinensä päivinensä."

"Kuka?"

"Armas kirkkomme, jolle minä olen  neidon jo puoleksi lahjoittanutkin."

"Sinä pelkurien pelkuri!"

"Älä nyt kiivastu. Minä olen kirkollekin pannut sen ehdon, että neito on pidettävä noviisien joukossa tavallisen vuoden, jos ei hän sillä välin suostu sinuun, niin hän jää luostariin— ja hänen omaisuutensa.",

"Mihin luostariin?"

"Siihen, jossa hän tällä aikaa on katumassa sitä syntiänsä, että hän pakeni minun hoidostani. Minä olen katsellut ja tutkinut hänen onnensa tähteä ja sinun, miten niillä olisi taipumusta sopia yhteen, mutta siinä on joku kolmas, jolla näyttää olevan voitto."

"Haa! mitäs sanot, kolmas?

"Niin, kolmas tähti, joka ei ainakaan merkitse kirkkoa."

"Kuules mitä minä tahdon kertoa sinulle, sinä viisasten taluttaja; kolmas onkin, niinkuin sanot, tässä joukossa ja se on kahdesti ollut minun tielläni."

"Mutta kolmannella kertaa," lisäsi tietäjä pilkaten, "sinä katkaiset hänen elämänsä langan."

"Jospa niin olisi," vastasi Eberkopf, uupuneena syviin aatoksiin; "mutta se mies lienee peikon poika jostakin kylmästä maasta."

"Sinä olet hänen nähnyt?" kysyi tietäjä. "Nähnyt ja kuullut ja tuntenut."

"Olipa se hyväkin. Nythän sopii uudestaan tutkia ja tarkastella sitä kolmatta tähteä, kun minä tiedän sen merkitsevän jotain elävää henkeä."

Ja se entinen miekan käyttäjä alkoi järjestellä ja asettaa tutkimakoneitansa ja näköputkiansa.

Eberkopf oli ääneti aatoksissaan. Häntä miellytti kukaties nämä taika vehkeet, häntä oli itseä taikausko kohdannut. ----