keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

HENRIK I KOSKELO

Kerrotaan, että muuan joskus 1560 syntynyt Pekka Haikonen rakensi tilan
Puolangan Askanmäelle ja isännöi siellä 1610-1620. Mitä siinä sitten tapahtui, ei ole tarkkaan tiedossa, mutta 1540-luvulla onkin isäntänä Lauri Oikarinen ja tila menestyy hyvin, mutta Lauri kuoli 1650 tienoilla. Leskestähän ei tietenkään ollut yksinään kaskeamaan ja niin tuli muuan Henrikki Koskelo niinkuin sanotaan reittä pitkin isännäksi valmiiseen taloon  ja sai siinä ottopojakseen Danielin. Tanelia eivät talontyöt kiinnostaneet, vaan hän antoi suosiolla sijaa Henrikin pojalle. 
  
Tyhjänä poikana tämä Henrikki Askanmäkeen ilmestyi 1650 aikoihin.
Talon lienee sinne Askanmäkeen alunperin perustanut Haikosten sukukunta. Ainakin Pekka Haikonen on merkitty ensimmäiseksi talosta veroa maksaneeksi isännäksi ja talo on jo silloin 1622 ollut varsin varakas. Onhan tämä Pekka omistanut peräti hevosen, viisi lehmää, kahdeksan lammasta ja kaksi karitsaa. Leiväksiäkin on ollut, sillä Pekka kylvi mailleen kokonaisen tynnyrillisen siementä osaksi kaskeen ja osaksi höystöpeltoon. Siihen aikaan talo oli manttaaliluvultaan ¾.
Arvellaan, että Pekka olisi syntynyt joskus 1560 tienoilla ja on hänellä ollut vaimo ja poika ja piikoja ja renkejä. Lapsia on varmaan ollut enemmänkin, mutta niistä ei ole tietoja säilynyt. 
Esko-poika, joka leinee syntynyt 1585 tai niillä main peri talon ja tavarat tilan ollessa varakkaimmillaan 1628. Sen jälkeen meni sitten huonommin, sillä alkoivat 1630-luvun ankarat katovuodet ja niiltähän ei säästynyt Askanmäkikään. Moni muukin Kainuun talo autioitui silloin veronmaksukyvyttömäksi. Esko ei kauan jaksanut ja uudeksi isännäksi ilmestyi Lauri Oikarinen, jolla oli mukanaan ainakin Kaija Laurintytär-niminen äitinsä ja vaimonsa. Lapsista ei ole kuin arveluja.

Tiukkaa lienee ollut Laurillakin, sillä kuolo korjasi miehen ja talossa oli sopivasti kaksikin leskeä Henrikin ryhtyessä kosimapuuhiin. Ilmeiseti muita perillisiä ei ollut, koska edellisten omistajien jäljiltä vain Kaija oli jotakin pientä vaatimassa entiseltä miniältään  ja reiluna miehenä Henrikki häntä hyvittelikin: Kaija sai omistukseensa kaksi lehmää, varsan ja paikatun kattilan elikkä saman verran kuin oli aikanaan taloon tuonut.

Henrikki kertoi talon mukana tulleen leskivaimon lisäksi viisi lehmää, kahdeksan lammasta, tamman, auran, kaksi viikatetta, kaksi sirppiä, teräsjousen, 20 haukiverkkoa käestytkseen, 30 sylin nuotan, neljä naulaa kuparia, kaksi kirvestä ja puoli tynnyriä leivänsiementä.

Näistä aluista oli jo helppo käydä talostelemaan. Rahaton renkimies oli päässyt komean talon isännäksi joten lienee Henrikissä ollut jotain muita ominaisuuksia, jotka leskeä miellyttivät.  Meillä nyt on siinä pikkuinen ongelma, että kirjoista löytyy Henrikinpojaksi merkittynä Daniel, joka on syntynyt 1644. Pahemmin syntiä tekemättä voitaneen olettaa, että Henrikki reiluna miehenä otti Lauri Oikarisen pojan omakseen. Johan kuusivuotiaasta taloudessakin oli jotain apua ainakin heinäpellolla ja kasvaisihan se siitä tekemään enemmän kuin söi ja saattoi siinä leskiäitikin asettaa yhteiselolle joitakin ehtoja.
Tanelin myöhemmät vaiheet katoavat historian tunnettuun hämärään, joten ne metsästäjätarinat lienevät keksittyjä. Johonkin väliin niitä kyllä sijoittelen.

Lesken ja Henrikin yhteisistä ponnistuksista syntyivät kuiten Henrik II ja Matti. Saattoipa toki syntyä muitakin, mutta heistä ei ole tietoja ainakaan vielä. Niinpä lisääntymispuuhiensa ohessa Henrikki valjasti tammansa auran eteen ja veti vakoa pitkin pellonsarkoja. Kaipa jonkinlainen risuäeskin oli olemassa, vaikka sitä ei erikseen talon tavaroissa mainittukaan.

Äestykseenhän silloin taidettiin käyttää karkeaksi oksittua kuusipölkkyä ja riskin heposen perässä niitä saattoi olla jälkeä tekemässä kaksi, kolmekin. Kyllä niillä pelto pehmeni ja olivathan kaskimaat vielä lisänä siemenhöystöineen nauriita odottamassa tahi ruista, jos paras yty oli jo käytetty.

Mikäpä oli leppoisan lesken kanssa sitten satoisaa viljaa korjata ja heinät niittää lypsäville ja villanantajille. Tottakai tammaakin muistettiin talvirehuilla.

Turvallisin mielin siinä saatoi syksyn pimeissä kellahtaa pehkuihin  tuoreen leivän tuoksuessa pirtin orsista. Soma siinä oli köllötellessä suunnitella elämää eteenkinpäin.

Tuossa naimaselvityksessä ei olut juurikaan mainintoja tilan rakennuksista, vaikka ne olivat erittäin olenainen osa elämän ylläpidossa. Jos niitä pidettiin tässä naimakaupassa lesken yksityisenä omaisuutena, niin paljon se poikkeaa ajan normeista. Suomessahan kylläkin naisella oli valta oman omaisuutensa ylitse toisin kuin naapureissa. Ei sen kummemmin Ruotsissa kuin Venäjänmaallakaan olisi entisen isännän äidille kerjuusauvaa kummempaa tarjottu. Tosin Henrikki ei tainnut omaa äitiään mukanaan tuoda, joten leskellä oli tuttu anoppi eikä tarvinnut uuteen totutella.

Asuinrakennuksissa oli usein aluksi maalattia, mutta aikaa myöten niihin tehtiin puulattiat halkaistuista tukeista muutaman poikkitukin päälle kirveellä sovitellen. Kynnyshän oli jo alunperin tehty korkealle estämään kylmän valumista oviaukon kautta. Niinpä varaa lattian nostoon oli. Tuvan mitat olivat yleensä neljää syltä kanttiinsa ja vuoteina oli olkia ja nahkoja karvoineen. Kun joskus siten rikastuttiin kangaspuut, niin voitiin vanhoista rievuista kutoa  mattoja lattioille ja vuoteita peittämään, vaikka oljet olivatkin parempia kylmää vastaan ja matoista tuli lisätyötä puhtaana pitämisen takia. Eipä siitä puhtaudesta sillä tavalla kyllä intoiltu kuin nykyisin. Syöpäläisiä oli runsaasti vaikka saunottiinkin vähintään kerran viikossa. 

Kun ajatellaan, että Askanmäessä oli asustettu jo useita vuosikymmeniä, niin kyllä siellä oli jo varmaankin vanhapirtti ja uusipirtti välitiloineen., mutta ei lipputankoa eikä TV-antennia. Sauna oli jokseenkin varmasti ja talli ja navetta kotieläimille. Hevonen seurallisena eläimenä hyväksyi kyllä lampaat samaan talliin, mutta lehmille oli erikseen maapohjainen lantanavetta. Porsaista ja siipikarjasta ei sopimuksessa näy mainintaa ja nehän olivat muutenkin hyvin tilapäistä eineenlisää. Kun kerran leipäviljaakin viljeltiin, niin kyllähän jyville piti säilytystilat olla ja
suomalaisethan ovat maailmalle opettaneet riihikuivatun viljan säilyvyyden. Pienille viljamäärille saatettiin kyllä riihenä käyttää sitä samaa saunaa, jossa riihinoetkin pestiin. 

Lehmät ja lampaat ja hevonenkin tarvitsivat oman elantonsa talven yli ja suurelta osin heinä säilytettiin samassa suovassa jossa se kuivuikin. Oikein koottuna se kesti talven yli ja siihenhän oli perinteinen kokemus jo ehtinyt opettaa.

Koskelot antoivat tilalle nimensä, joka säilyi tilannimenä kauan sen jälkeen, kun neljäs polvi sitten menetti tilan Paavo Väisäselle pilkkahinnalla. Edellinen polvi oli kuollut rappasotien alle ja ryssät olivat isonvihan aikana käyneet polttamassa rakennukset. Priitta ei ollut kuin viidentoista isänsä kuollessa ja Henrik ja Juha aivan avuttomia. Kuitenkin yrittivät vielä lapset pitää elämää yllä, kunnes heidän oli pakko tunnustaa tilanteen toivottomuus ja Paavo Laurinpoika Väisänen käytti tilaisuutta hyväkseen maksaen tilasta vain 90 kuparitaalaria.

Puumerkeillään joutuivat lapset kauppakirjan vahvistamaan huhtikuussa 1724

...ja tämä ei ollut pelkkää tarinaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti