Yö tuli ja meni. Pakomatka edessä.

 Perttu ei uskaltanut tehdä nuotioa. Nukkumatta hän vietti rauhattoman yön. Päivän valjetessa hän lähti ratsastamaan kump-paniensa tykö Kanadian virran rannalle, johon oli liki kaksi Suomen penikulmaa. Sinne hän olisi voinut päästä aivan kenenkään näkemättä, jos olisi kulkenut laaksoja myöten, mutta matka olisi näin tullut pitemmäksi ja kun hänellä oli kiire, hän ratsasti mäkien yli suorinta suuntaa saadakseen ilmoittaa seuralaisilleen, miten heidän kumppanillensa oli käynyt. Hän arveli että viholliset eivät voi olla likellä, koska koko tällä aavalla lakeudella ei näy muuta kuin kaukana joukko kesyttömiä hevosia, jotka hänen vasemmalla puolellaan ja takanaan kävelivät ja söivät. Tämä on aivan tavallista näillä aavoilla ruohoaavikoilla. Niistä hän ei pitänyt vaaria. Hän ratsasti vain eteenpäin. Hän silmäili kuitenkin hevosia ja näki niitten ehtimiseen lähenevän itseänsä eivätkä ne enää ollenkaan syöneet ja hypelleet niin kuin kesyttömät hevoset tekevät. Viimein olivat hevoset kaaressa jonka toinen pää tuli aivan häntä vastaan ja koko hevosjoukko näytti kiertävän häntä keskellensä. Perttu arvasi nyt etteivät hevoset olekaan ajajitta. Hän tunsi hyvin kyllä Indianien viekkaat keinot.

Suuren vaaran hän näki olevan itsellään tarjolla. Hän käänsi hevostaan, kannusti sitä ja antoi sen mennä eteenpäin minkä se voi. Samassa hänen takaansa kuului hirmuinen huuto; Indianit olivat suorina hevostensa selässä, kun näkivät Pertun keksineen heidän keinonsa. He ratsastivat, huusivat ja huiskivat sota aseillaan haluten kostaa vaalakkanaamalle. Raivokkaina kuin paholaishenget he ajoivat Perttua takaa.

Perttu päätti myydä henkensä kalliisti ja tähtäsi päälliköltä vaikuttavaa Idiania. Huomasi kuitenkin, että hevonen olisi suurempi maali osua lujaa ravaavan hevosen satulasta.

Perttu laukaisi pyssynsä ja hevosen lyykistyessä maahan sen selässä ratsastanut päällikkö lensi pitkälle ja jäi liikkumattomana makaamaan.

Nyt muut Indianit keräytyivät heti maassa makaavan luokse. Vain yksi Indiani lähti heti täyttä ravia ratsasten Perttua kohti.

Pertulla oli nyt aikaa ladata pyssynsä uudelleen ja Indianin tullessa riittävän lähelle hän ampui taas hevosta ja pudotti sillä keinoin takaa-ajajansa maahan. 

Indianit eivät enää lähteneet Perttua tavoittamaan ja niin hän sai ratsastaa rauhassa amerikkalaisten metsästäjien leiriä kohti.

JUURET RISTISSÄ

 Suomen asutuskartassa väitetään, että 1540 Oulujärven takamaat olivat aivan typötyhjät ihmisistä. Vain Oulujokivarteen on sijoitettu yksi täplä kuvaamaan alkavaa 20 savun ryhmää. Rohkenenpa kuitenkin arvella, että siellä joitakuita eläjiä oli, joita ei mainita kirjoissa eikä kansissa. 

Tapana oli merkitä karttoihin vain veron maksajat.

Muillahan ei ollut väliä. Niinpä voisi ainakin olettaa, että lappalaisia ainakin siellä asusti. Tässä tarkoitan lappalaisilla väestöä, joka eli metsästyksellä ja kalastuksella, koska se on tuon lappalaisuuden ikivanha määritelmä, joka sitten vähitellen muuttui saamelaisten haukkumanimeksi. Olihan tietenkin hienonpaa elää viljellen kaskia ja paremmus täytyi osoittaa muuttamalla muita kuvaava ilmaisu halveksivaksi.

Tämmöinenhän on aina ollut tapa ja se jatkuu, koska kurjinkin duunari kaupungissa katsoo itsensä paljon arvokkaammaksi kuin lantaa levittävä jyväjemmari.

Niinpä voi tietenkin olla, että Koskelotkin olisivat asustaneet Oulujärven takamaita ikimuistoisista ajoista, mutta ei sillä niin ole väliä. 

Tarkastellaan välillä perusjuurien asetelmia ottamalla huomioon, että lapsella on aina varmemmin tietty äiti, kuin tietty isä.

Paljon ei ole juurien etsinnässä apua kolmesta ensimmäisestä Henrikistä, sillä ensimmäisen kohdalla ei vaimoa edes mainita, toisella sanotaan vaimon etunimeksi Brita ja kolmannen vaimo oli Kaija. Siinä meni koko 1600-luku eikä juuret sen kummemmin selvinneet. Kaijasta kyllä tarinoita on paljonkin

Sittemmin kyllä selvisi, että se ensimmäinen Henrikki Koskelo nai Askanmäen Lauri Oikariselta jääneen lesken, kun sai siinä samalla asiallisen talonkin. 

Tarkempaa tietoa alkaa sitten löytyä sen Henrik IV Henrikinpoika Koskelon kohdalta 1700-luvun puolelta. Tietysti täytyy mainita, että kolmannen Henrikin tytär, Priitta, nai Sutisen Iisakin, mutta sehän ei Sutisia juuriimme siirrä. Juha Henrikinpoika nai Väisäsen Britan eikä sekään temppu Väisäsiä juuriin siirrä.

Ovatpahan vain joitakin kaukaa lähteviä sivujuonia.

Neljäs Henrikki järjesteli niitä sivujuonia sitten ensin Laurosen Valpurin kanssa ja sitten Haapalaisen Britan kanssa ja nämähän ovat molemmat mainittavia kainuulaissukuja molemmatkin.

Kahdeksasta lapsesta seitsemän alkoi jo kietoa juurisykeröä laajalle perustalle. Jos nyt ensin otettaisiin se Laurosen Valpurin Henrikki, niin hänhän nai Turpeisen Kaarinan ja nämä Turpeiset kietoutuvat sukuun monessa muussakin kohdassa.

Tämän Henrikin lapsista Valpuri nai 28.9.1775 Anttosen Pekan, jonka äiti oli Kaarina Oikarinen

Matti nai Kanniaisen Kaarinan, joka oli äidin puolelta Keräsiä niinkuin Matin äitikin.

Brita ryhtyi akaksi Hulkkosen Juhalle, joka oli äitinsä puolelta Holappa.

Vielä tämän Henrikin 1760 syntynyt Henrikki-poika nai Kassisen Valpurin, jonka äiti oli Valpuri Henrikintytär, mutta eipä mainita mistä suvusta Kassisen Matti Valpurinsa oli löytänyt. Sehän nyt puuttuisi, että jo tässä olisi aikaisemman Koskelon Henrikin tytär. 

Häitten päivämäärä puuttuu, mutta kun ensimmäinen lapsi syntyi

18.8.1794, niin kyllähän niin tuore asia pitäisi löytyä. Johan niitä toki muitakin Henrikintyttäriä oli kuin Koskeloita.

Ja taas takaisin juuremmille juurille. Haapalaisen Brita oli äitinsä puolelta Viitanen.

Henrikin ja Britan poika, Matti, nai 15.6.1765 Juntusen Kristiinan, joka oli äitinsä puolelta Seppänen.

Juha nai 30.12.1760 Heikkisen Valpurin, joka oli Kaarina Oikarisen tytär.

Jaksasko tässä mitenkään ryhtyä ottamaan selvää, oliko eri Kaarina Oikarinen naimisissa Henrikki Heikkisen kanssa kuin Juha Anttosen kanssa.

Tullaanpa sitten selkeille juurille, kun neljäs Henrikki nai Oikarisen Juliaanan 1742. Voi olla, että tämä Juliaana oli ollut aikaisemmin naimisissa Väyrysen Henrikin kanssa, kun semmoinen Väyrysen Henrikki ja Juliaana Oikarinen ovat tehneet kolmekin samannimistä lasta kuin Koskelon Henrikki ja Oikarisen Juliaana. Siinä vain on semmoinen ristiriita, että nämä lapset ovat syntyneet vuoden 1742 jälkeen.

Henrikin ja Juliaanan vihkimisajasta puuttuu kyllä tarkempi päiväys, joten se vuosikin voi olla jonkun tutkijan arvaus. 

Pengoin tässä välillä taas Sukututkimusseuran HisKi-tulosteitani ja löysin merkinnän tarkistamisesta ja siitähän selvisi, että Väyrysen vaimona ollut Oikarisen Juliaana on ehkä toinen ihminen kuin meidän Henrikin Juliaana tai sitten ei.

Lapsetkin ovat syntyneet vuosina 1736, 1737 ja 1739. Tosin semmoinen sekaannus siellä sitten on, että Henrikin ja Juliaanan lapsiksi on merkitty vain 1750 syntynyt Juliaana ja 1753 syntynyt Antti. On aivan kuin Margaretaa ei olisi syntynyt ollenkaan vuonna 1744, vaan sille Väyryselle jo kahdeksan vuotta aikaisemmin Törmänmäessä Henrikki 1736. Susannaa ei olisi syntynyt 1747, vaan Väyrysen Katariina Raappananmäessä 1737. Sitäkään toista Henrikkiä ei olisi tehty ollenkaan 1748, vaan Anna taas Törmänmäessä 4.6.1739. 

Toisaalta Margareta Henrikintytär Koskelo on naitu Pyykkösen Antille 17.3.1766 Ristijärvellä ja siellä hänet on merkitty syntyneeksikin talossa no 9 vuonna 1744 ja onpa hän osannut kuollakin 5.4.1835 Kerälässä vanhuuteen 91-vuotiaana. Löytyy myös tieto, että Antin isä oli Martti Pyykkönen ja äiti taas oli Briitta Karhu. Lasten syntymätkin löytyvät. Pyykkösen Antille löytyy oikein tarkka syntymäaikakin: 7.2.1739, joten hän oli asialliset kolmisen vuotta vaimoaan vanhempi. Antti Martinpoika kuoli jo 32 vuotiaana kuumetautiin (hitsfeber) 30.12.1772 ja Margareetta eli leskenä miehensä jälkeen liki 60 vuotta.

Susanna Henrikintytär Koskelo mainitaan naidun Mularin Antille 18.4.1766 Ristijärven tilalle no 300 ja sehän on tarkkaa tietoa, kun vielä tiedetään, että Antin isä oli Sigfrid Mulari ja äiti Marketta Haataja. Susanna teki Antille yhdeksän lasta ja kuoli kuumeeseen vanhana emäntänä 10.2.1813.

Juliaana Henrikintytär Koskelon olemassaolosta ei sitten olekaan epäilyksiä, sillä tarkka syntymäaika on tiedossa ja liitto nuorena Lauri Laurinpoika Heikkisen kanssa. Laurin äiti oli Tolosen Marketta.  Juliaana jäi pian lapsettomana leskeksi Laurin hukuttua ja nai 18.4.1773 Mularin Paulin, joka oli Susanna-siskon miehen veli.

Hääpäivä oli sisaruksilla yhteinen, vaikka vuosia oli välissä seitsemän.

Kun Anttikin sitten tavallaan sekaantui tähän Mularin sukuun ja nämä Mularit ja Haatajat kuuluvat varsinaisiin juuriin, niin tarkastellaanpa niitä vähän tarkemmin.

Anttihan nai Haataja Marketan, mutta Marketan äiti oli Mularin Liisa. Kun katsellaan Paltamon syntyneitten luetteloa, niin johan se kumma olisikin, jos ei Haatajaan, Oikariseen ja Mulariin jossakin vaiheessa juuret kietoutuisi.

Ensin oli Antti Mulari ja Antilla vaimona Oikarisen Elina.

Heille syntyi 23.3.1727 Sigfrid. 

Sitten 16.11.1729 Henrik

Ja sitten 15.2.1732 Elisabet, joka tietenkin oli suomeksi Liisa. 

Isän kaima, Antti, syntyi 9.11.1734

Matti oli vuorossa 17.2.1736.

Äidin kaimaksi tehtiin Elina 27.11.1737

Olisiko ensimmäinen isän kaima kuollut, kun uusi Antti Antinpoika Mulari syntyi 23.12.1738?

Kuolinmerkinnät alkavat vasta vuodesta 1755, joten olettaahan se täytyy.

Vielä kahdeksanneksi lapseksi syntyi Susanna 17.8.1740

Kuolinmerkinnät eivät taaskaan oikein tarkalleen täsmää, sillä ensimmäisenä kuolinmerkintänä näkyy 5.11.1755 Anna Antintytär Mulari ja kuolinikä on siinä merkinnässä 21v ja 9 kk. Se tarkoittaisi, että tämä Anna on syntynyt tammi-helmikuussa 1734, mutta minusta se jo liian tiukka rakonen, koska Antti Antinpoika syntyi saman vuoden marraskuussa. Annan syntymää ei kuitenkaan näy tiedostoissa eikä Ristijärvellä muitakaan Mulareita ollut, joten olisikohan sittenkin huononäköinen pappi pimeässä pirtissä marraskuun hämärissä tulkinnut sukupuolen väärin ja merkinnyt Annan Antiksi. 

Toinen hämäryys oli tulla Pekka Antinpoika Mularin ja hänen poikansa Pekka Pekanpojan hukkumisesta 5.7.1770. Tämän vanhemman Pekan syntymäaika osui yksiin Sigfridin syntymäajan kanssa, mutta tämä Mulari olikin Paltaniemeltä eikä Ristijärveltä.

Antti Henrikinpoika Mulari kuoli vanhuuteen 84 vuotiaana 30.11.1780. Siitä voidaan laskea, että hän oli syntynyt 1696, mutta tarkempi päiväys puuttuu.

Antti Koskelon appi, Pekka Paulinpoika Haataja, vihittiin Liisa Antintytär Mularin kanssa Ristijärvellä 13.12.1751 ja ensimmäiseksi tehtiin Kristiina 11.10.1752.

Toiseksi tyttäreksi syntyi anopin kaima, Elina, 17.12.1755.

Vasta kolmantena oli vuorossa Marketta, josta tuli Antin vaimo ja yksi näistä esiäideistä. Hän siis syntyi 14.4.1758.

Äidinisän kaima, Antti Pekanpoika, syntyi 2.4.1761.

Isoisän kaima, Pauli, syntyi juhannuksena 25.6.1764.

Sitten tehtiin jo äidillekin kaima. Liisa syntyi 19.3.1767

Kerttu syntyi 13.2.1770

Pahnanpohjimmaiseksi syntyi Petteri 9.5.1773.

Kyllä kahdeksassa lapsessa on jo moneen lähtöön ja kohtaloon.

Niinpä nämä Haatajan, Mularin, Oikarisen ja Koskelon suvun juuret

kietoutuvat toisiinsa, mikä ei ole kumma lainkaan, sillä niistäkin vähistä asukkaista, joita Oulujärven takamaille oli raivaamaan toimitettu kuoli yli puolet nälkävuosina 1694-1698. Jos ei aikonut kaukaisilta mailta puolisoa etsiä, niin valinnanvaraa oli vain juuri ja juuri riittävästi.

Kun ne juuret niin ristikkäin Kainuuseen juurtuivat, niin tiukassahan ne olivat. 

Tämmöistä sekasotkua sukututkimus on aika ajoin, mutta vilkkaalla

mielikuvituksella ja kärsivällisillä korjauksilla pääsee aina eteenpäin tai sitten kyllästyy ja hylkää koko sotkun.

Kai tämä nyt on aivan vesiselvää koko Koskelon suvun osalta.

Kumppanin kohtalo

Nämä metsästystavat ovat syinä niihin moniin verisiin sotiin, joita oli näitten erilaisten ihmisrotujen välillä. Metsästäjät antoivat Indianeille vastauksia pilkalla ja herjaamisella. Tämänlaisista vastauksista suututtiin ja molemmin puolin uhattiin toisiansa. Uhkauksista tultiin niitten täyttämiseen ja tilanne päättyi taisteluksi sodalla, niin että kaksi Indiania kaatui metsästäjäin luodista. Muut Indianit näkivät itsensä heikoiksi vastusta tekemään. Ne pakenivat pois ja taas oltiin rauhassa. 

Vuorokauden perästä eivät amerikkalaiset metsästäjät enää muistaneet koko asiasta enempää kuin muutakaan tavallista elämän tapausta. Mutta eivät Indianit unhoittaneet tätä niin pian. Ne eivät voineet kärsiä sitä häpeää, että heidän ammutut kumppaninsa olivat kostamatta. Nämä eivät olleet Komantse-Indianeja, vaan olivat kuitenkin näitten liittolaisia, siksi ei ollut hyvää näiltä odotettavana.

Kahteen viikkoon ei kuulunut kuitenkaan mitään. Metsästäjät eivät olleet löytäneet isompia puhvelikarjoja Siksi päätettiin, että Perttu, jota pidettiin parhaana ja urhoollisimpan metsästäjänä, yhden kumppanin kanssa meni etemmä länteen päin tiedustelemaan ja katselemaan, eikö sielläpäin näkyisi puhvelikarjoja. Sillä ajalla asettausivat toiset yhteen kohtaan leiriin Kanadian virran rannalle. Siinä he valmistivat niitä metsänahkoja, joita he jo olivat kokoilleet.

Perttu ratsasti kumppaninsa kanssa edemmäs, mutta että he olisivat tulleet tuntemaan isomman alan maata, erkausivat he toisistansa ja päättivät tulla yhteen erään vuoren juurella olevien kukkuloitten tykönä, jotka he molemmat hyvin kyllä tunsivat. Ympäriinsä ratsastellen tuli Perttu viimein mainitulle paikalle, mutta eipä löytänytkään sieltä kumppaniaan.

Perttu odotti häntä siinä koko päivän, mutta eipä miestä kuulunut. Tämä alkoi jo kummastuttaa. Hän oli tässä vielä yötä, mutta aamulla päätti palata takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin ja toivoa tavata hänet matkalla. Mutta hiljaisuus oli joka paikassa. Hän ei tavannut kumppaniaan.

Illalla yön tullessa näki hän korppikokkoja ja muita petolintuja lentelevän taivaalla ja välillä niitten laskeutuvan yhteen syvään rotkoon. Hän arveli siellä olevan jonku puhvelin raadon, mutta surulliset aavistukset johtuivat hänelle kuitenkin mieleen. Hän käänsi hevosensa sinnepäin ja ratsasti rotkoon. Heti sinne tultuaan, lähti sieltä viisi sutta juoksemaan pois. Ruohot ja maa olivat siinä verisenä. Hänen kumppaninsa oli murhattu ja hänestä ei ollut enää kuin puoli ruumista jäljellä. Päälaelta oli nyljetty nahka pois ja tästä arvasi hän Indianien kostaneen tälle kumppaniensa kuolemaa. Vielä tuoreista jäljistä hän näki tässä olleen hevosten selästä ajaen ison joukon Indianeja. Vaikka Perttu ei ollut juuri hellämielinen, sillä metsästäminen ja kovat elämäntapaukset olivat häntä koventaneet, koski kumppanin surkea kuolema häneen kuitenkin kovasti.

— Siihen hän jätti ystävänsä ruumiin jäännökset, koska hänellä ei ollut aikaa niitä haudata, hän tiesi Indianien olevan lähellä yhä. Hänen pois ratsastettuaan tulivat siihen jälleen sudet ja petolinnut ja tappelivat keskenään raadon päältä. Vuosikausia Perttu näki painajaisia kumppaninsa jäännöksistä.

 Liki kaksi vuosikymmentä myöhemmin Perttu kävi pystyttämässä muistokiven paikalle, jossa Indianit olivat hänen kumppaninasa tappaneet ja jossa pedot olivat saaneet hänen ruumiinsa syödä. 

KUMMITTELUA ASKANMÄELLÄ

Jokijärveltä  28 p. jouluk. 

Mitä tuumaksi tulee, kuin rahvaassa täällä ympäristöllä levenee ehtimiseen sen kaltaiset puheet, että Askanmäen Koskelon talossa on jo kohta puolen vuotta paholaisen luultu elämöivän, niinpä pian samaan laatuun kuin tässä muinen Fyyrin rouvan huoneessa Iissä.

 Matkamiehet, jotka ovat sinne sattuneet yöpymään, sanovat ei enää vasta kyllä olevan siihen taloon yöksi menemistä. Näkymättömät olennot sanotaan siellä liikkuvan, ympäri pirttiä käyvän aika hurinan oikein viheltämällä ja halkoinkin kolisemalla sinkoilevan paikoiltaan ja monta muuta kummitusta sanotaan joskus, nähdyn katonrajassa olevilla puilla, jotka sinne on pantuna kuivaan, kirkkaan silmänkin kuin palavan tähden. 

Jonkun järjen ihmisen pitäisi ottaa tästä paholaisen seikasta selvän, sillä joku erinomainen hullutus tässä mahtaa olla, joka sokaisee näön ja kuulon yksinkertaisilta ihmisiltä. Kuohari-Pekka oli käynyt siinä ja haltijan voimalla koittanut ajaa pirua, vaan ei ollut apua. Paholainen oli pitänyt samaa elämää kuin ennenkin, aivan Pekan siellä ollessakin.

 Nyt kuuluvat sanovan, että Kiimingistä noudetaan vielä isompi velho, joka antaa pikku pirulle aika lähdön. Jos tämä seikka saapi tämmöissään mennä, että siitä ei oikiata selvää oteta ja hullutusten laittelijoita ei tarkkaan tutkita, niin jääpi yksin kertainen rahvas siihen uskoon, että on piru ainakin Askanmäen Koskelossa elämöinyt.

 Vieläpä niinkin luulevat, että talon eläjäin täytyy ennen siirtyä pois ja jättää talon autioksi.

Intiaanit

Tulipa seitsemän amerikkalaismetsästäjää kerran Pertun majalle ja ne pyysivät häntä kumppanikseen, kun tiesivät hänen olevan hyvän ja uskaliaan metsästäjän. Näillä olikin aikomus mennä etemmäs luoteeseen päin, Kanadan ja Punavirran (Red Riwer) välille ja siitä aina länteen päin. Siellä on aavoja ruohikkomaita, joilla on isoja puhvelikarjoja. Perttu oli valmiina lähtemään heidän seuraansa. Kun tämä metsästysretki näytti pitkälliseltä, koki hänen vaimonsa estää häntä lähtemästä sille, mutta vaimon kielto ei auttanut, kun metsästyksestä oli kysymys.

 Näissä Amerikan metsissä eli ihmisiä silläkin lailla, että heillä oli ainoastaan pieni maja, jossa asuivat ja heillä ei ollut muuta elinkeinoa kuin pyytö metsistä. Mutta Perttu viljeli myös maata, vaikka hän samassa oli koko tienoon rohkein sekä sukkelin metsästäjä ja ampuja.

Nyt lähtivät nämä kahdeksan miestä metsästysretkelle. Kuljettuaan hevosilla ratsastaen pitkän matkan Kanadan ja Punavirran väliä he levähtivät, mutta yhtäkkiä tuli siihen pienoinen joukko Indianeja, joitten päämies vihaisesti kysyi heiltä, millä oikeudella vaalakkanaamat tulivat Indianien puolelle metsästämään?  Eivätkö ne jo punaihoisilta Indianeilta ole kyllin ryövänneet maata? Eikö heillä siellä ole tilaa metsästää? Vieläkö he aikovat vainota Indianeja aina näitten synkkiin metsiinkin? 

Henrik III Henrikinpoika Koskelo

--Tuntuu Peni haukkuvan vieraita tuleviksi, sanoi Kaija kopistellessaan lumia kengistään. Hän kiikutti risukimpun sylistään karsinan nurkkaan ennenkuin puisteli lumia vaatteistaan. –Kai sieltä pappi tai verovouti on tulossa.

--Eipähän ole kummallekaan isommasti tarjottavaa, tuumaili Henrikki kaplainta vuoleskellessaan. Epäili Penin haukkuneen sutta tai karhua. Eihän akat niitten haukkuja erota. Tiedä vaikka olisi lintua haukkunut. Oliskohan mentävä katsomaan, josko vaikka metso tahi koppelo kyhnisi lähipuussa pataan pyrkimässä.

Ei saanut kuitenkaan lähdettyä, kun oli se kaplaimen vuolu kesken. Kuului kuitenkin pihasta niinkuin olisi hevonen sinne tolmaissut. Samassa puolivuotias Priittakin parkaisi itkuun ja Kaija jouduttautui sille tissiään tarjoamaan.

Ovi rytisi auki ja susiturkkinen mies sieltä työntyi huurupilven seassa sisään. –Jumalan tervettä taloon, tuli tutulla nuotilla. Pappihan se oli. Henrikki murisi vastaukseksi ja Kaija niijaili nöyränä opastaen vierasta kiukaan viereen rahille lämmittelemään ja turkkiaan heittämään. Mulkaisi samalla Henrikkiä, joka ei heti älynnyt lähteä papin hevosta aisoista päästämään.

--Ja sitä on sitten ryhdytty lisääntymään ja maata täyttämään, niinkuin käsky on, sanoi pappi Henrikin vedettyä takkiriepunsa suojakseen ja mentyä hevosta hoitamaan. – Lieneekö tälle vielä nimeä suunniteltu? Johan se olisi pitänyt syksyllä kasteella käyttää.

--Ka, niinhän se olisi, mutta ei ole sinne kirkolle ollut asioita, niin eihän sitä vasiten. Ajateltiin, että kunhan keväthangilla tullaan markkinoille nahkoja tuomaan, niin sitten.

--Mitenkäpä sitten, jos olisi lapsi kuollut ristimättömänä? Se on niinkuin murhasynti jo semmoinen ja siitä joutuisi maksamaan kovat rikemaksut.

Kyllähän pappi tiesi, että tekosyitähän nämä tämmöiset kasteen viivyttämiset olivat. Nuukuuttaan eivät halunneet papin ropoja maksaa varsinkaan tyttölapsesta. Paljon niitä oli pakanallisesti vanhoihin karsikoihin salaa haudattu. Aivan varmistukseksi piti vielä kysyä, että tyttökö se on vai poika. Pappi tuhahti kuullessaan, että tyttö oli.

--Se on nyt sitten ristimisen paikka, mutta ensin murkinaa. Pitkästi on pitänyt taivalta taittaa tähänkin korpimökkiin. Askanmäkihän se on tämä loukko? Niin, no niin se on kirjoihin merkitty ja verot ja papinkymmenykset ovat maksamatta. Johan tässä katovuodet ovat takana ja varmaan on viljaa aitassa säkkikaupalla. Hankikelilläkö niitäkin olisi tuotu sitten, kun on parhaat syöty?

Kyllä sen Kaija arvasi, että vastapaistetun lihan haju se sai papin nälkäiseksi. Osasikin tulla juuri, kun oli teeren lihaa kypsänä saviruukussa. Siitä olisi syöty itse monet eineet, mutta isomahaiseen pappiin se menisi tuokiossa.

Sillä aikaa oli Henrikki riisunut hevosen aisoista ja taluttanut matalaan talliin, jossa oli pilttuu tyhjillään, kun oma hevonen oli jouduttu syömään pari vuotta sitten pahimpaan nälkään eikä uuteen ollut vielä varaa. Lammas siellä vain oli omassa karsinassaan ja siksi oli heiniäkin.

Henrikki aikaili tallissa. Ei oikein otsittanut mennä kuuntelemaan papin tinkaamisia saamisistaan ja se tytön kastaminenkin oli jäänyt. Olisi nyt saanut pappi kyllä suunnata muille selkosille.

Mentävähän siitä oli sisälle. Hyvin näytti papille köyhän anti maittavan. Kupillisen oli jo teerikeittoa pistellyt poskeensa ja nuollut lusikan. Röyhtäili siinä tyytyväisen näköisenä ja komensi sitten Henrikin kantamaan reestä papin matka-arkun.

Alkoi siitä sitten valmistautua viran toimitukseen. Ei ollut pöytää, jonka ääreen istua ja kirjoitusneuvoja levitellä. No, kävipä se kirjoittaminen siinä arkun kannella. Muikeasti muikistellen piti ensin teroittaa sulkaa ja mustehan oli tietenkin jäässä ja sitä piti sulatella. Onneksi arkussa oli pullo makeaa viinaa lämmittämään matkalla kohmettunutta sielua. Mielialakin pikkuisen parani, vaikka pitikin omia viinoja juoda, kun eivät nämä takamaitten pakanat osanneet edes viinaa keittää. Ensin merkittiin kirjoihin isän nimi ja sitten äidin nimi ja viimein jo kysyi tyttörievulle nimeä.

--Riituksi tuota on jo alettu sanomaan, tunnusti Kaija ja pappi merkitsi kirjaansa ”Brita”. Löytyi sieltä arkusta vähäinen kauhakin ja korvosta kiukaan kupeelta vettä, että sai loiskautettua siunaukset tytön tukkaan. Parkuhan siitä taas syntyi, mutta kohta Kaija sai tyttärensä rauhoittumaan. Vanha konsti siihen auttoi: Tissi suuhun, niin johan hiljenee.

Henrikkikin rohkaistui kyselemään uutisia, kun ei pappi heti ryhtynyt saataviaan tinkaamaan. Ainahan korpienkin miestä kiinnosti sen verran maailman tapahtumat, että saattoi niistä pikkuisen arvella joutuiko paljonkin taas veroja maksuun.

Olihan papilla kertomista. Kovasti oli ihmeitä tapahtunut. Tulisia palloja oli lentänyt ilmojen halki ja nythän kirjoitettiin jo uusi vuosisatakin Kristuksen armorikkaan syntymän jälkeen. Peräti 1700 vuotta siitä merkkitapauksesta oli takana eikä tietenkään maailmassa mikään voinut pysyä ennallaan, kun niin merkittävä vuosi oli alkanut.

Kun viimeksi oli vuosisata vaihtunut, niin silloinhan oli juhlittu Kaarle IX:nnen kruunajaisia ja sata vuotta olivat hyvät kuninkaat toinen toisensa jälkeen kasvattaneet Ruotsin valtakuntaa ja hävittäneet vääräuskoisia paavilaisia ja kreikauskoisia ja nyt oli saanut rohkea Kaarle XII hallita hyvällä hallinnollaan jo kymmenen vuotta. Tosin se Venäjän ilkeä Pietari oli rakennuttanut pääkaupunkinsa Nevan suolle Suomenlahden perukkaan, mutta ei se ryssineen pääse sieltä merta hallitsemaan. Kyllä Ruotsin suuri ja kaunis laivasto osaa pitää Itämeren hallinnassaan.

Uusiahan ne Henrikille olivat papin uutiset, vaikka eivät ehkä rintamailta katsottuna aivan tuoreita olleetkaan.

Paljonhan sitä papilta puhetta riitti, kun se vähitellen hupeni tyhjäksi se eväspullo, vaikka ei siitä mökin väelle ollutkaan tarjota. Paljon oli tarinoita maailmassa ja saihan niitä pohtia ja ounailla sitten ansapolkuja kierrellessä.

Lähtiäisiksi piti aamulla papin rekeen vääntää vihulaissäkki rukiin jyviä ja luvata, että lampaan villat tuodaan sitten markkinamatkalla.

Pappi lähti ja mökin väki huokaisi helpotuksesta, kun niinkin vähällä pääsi.

Lauri ja Juliana

 Tulin tuossa Henrikin Arkkulaudoissa  maininneeksi Matin sisarpuolen, Julianan, leskeksi jäämisestä.

Täytyyhän siitä pikkuisen laittaa selvennystä.

Heikkisen Lasse ja Koskelon Juuli olivat lapsuusystäviä ja leikkineet pienestä asti jo kotia ja muutenkin olleet aina selvillä siitä, että naimisiin sitä sitten mennään. 

Kovin nuorina heidät vihittiinkin. Kumpikin oli vasta kahdeksantoista ja kummankin 19-vuotissyntymäpäivä oli kesäkuussä. Kaksi viikkoa oli ikäeroa.

Huhtikuun komantena olivat häät ja kaiken piti sujua onnellisesti niinkun sitä nuorena haaveillaan.

Toukokuussa kuului kuitenkin viesti, että Lasse oli hukkunut koskeen rynnättyään pelastamaan veljensä alle 10 vuotiasta poikaa.

Toukokuun ensimmäisenä vesi oli kuitenkin vielä hyytävän kylmää ja kangisti pelastajankin nopeasti. 

Virta vei molemmat jään alle ja heidän ruumiinsa löytyivät vasta toukokuun lopussa ja hautajaiset olivat kesäkuun yhdestoista.

Julianan valkoinen huntu vaihtui mustaan huntuun ennen kuin hän ennätti täyttää yhdeksäätoista.