Pätkitään pätkätöissä sanoi ammatinvalinta.

Elokuun 24 pv. Pertulta peräti pois.

Tässäkin pari syyttömästi tuomittua.

Paljon ei ole tietoja Perttu Juhani Heikinpoika Ylitalosta, mutta juuret juontuvat Sutisten ja Moilasten kautta siihen Koskelon Priittaan, josta nyt on jo tullut varsinainen keskushenkilö jo pelkästään siksi, että hänet rappasotien aikaan ryssät pilasivat. Vanhempia sisaruksia Pertulla oli jo seitsemän, kun Reeta Moilanen vielä viimeisen poikansa saunan lauteen alta kaappasi. Voihan se olla, että Perttu syntyi jo oikein kätilön avulla asianomaisessa laitoksessa. Pesueen syntymäaikoja ei minulla näy, muta Heikki on syntynyt 1910 eikä Reeta kai vanhempi liene ainakaaan paljon. Reetan anoppikin oli Reeta, mutta Sutinen. Voisi arvella tämän Pertun ehtineen maailmaan vasta sodan jälkeen tai kesken ihan pikkuisen. On sentään edellinen muksu, Väinö, saanut syntymäaikansa kirjoihin ja se on 1936. Silloin voisi Perttu olla nyt yli seitsenkymppinen.

Selvästi vanhempaa polvea on Perttu Matinpoika Koskelo, joka Amerikkaan lähti. Askankylällä Perttu syntyi 29.4.1859 ja Atlantic Minessa Michiganissa kuoli 5.5.1936. Lohtajalla syntynyt Maria Korvela ryhtyi Pertun akaksi 1889 tienoilla ja niillä tienoilla syntyi jo William Koskela ja kymmeneen lapseen riittivät Pertun siitostyöt, joten kyllä Koskelon sukkua Marian kupeista Amerikkaa alkoi valloittaa.

Perttu oli Iikka Liisanpojan serkku.

Vielä kauemmas muinaisuuteen mennään ja löytyipä listoilta Perttu Mikonpoika Kyssä, joka on syntynyt Huittisten Kaharilassa 12.4.1540. Mistä lie niin tarkka syntymäaika papereihin eksynyt. Vaimon nimestä ei ole haisuakaan, mutta poikia oli ainakin kolme ja saattoi olla jokunen tytönhuitukkakin, mutta niistä ei niinä aikoina välitetty, jos eivät tuoneet kotivävyä tarpeeseen. Antti syntyi 1575 ja Klemetti 1577 ja sitten Sipi 1580. Näitten väliin ei juuri tyttöjä mahdu. Sipi vasta merkittävämmin sukua jatkoi Tuomaalla ja Tapanilla. Pari polvea vielä ja ollaankin jo ensimmäisten Rytien kanssa tekemisissä.

Synttärit:

Saara Matintytär Turpeinen 1807, Hyrynsalmi, Kerälä Slut Lienee papilla ollut kiireitä tai saattoihan elonkorjuun aika olla kiireinen Turpeisillakin, kun tyttö ehdittiin kastamaan vasta kuukausi syntymän jälkeen. 27 vuotta Pekkaa nuorempi Saara oli Pekalle ryhtyessään.

Pekallahan oli ollut jo Anttosen Margetta ensimmäiset kahdeksan kersaa tekemässä ja sitten Margetta sortui kuumeeseen 15.6.1826 nuorimmaisensa ollessa vasta vajaan kahden vuoden ikäinen.

Vuoden päästä Pekalla oli toinen Margetta vihittynään ja 30.1.1828 syntyi jo Matti, jolta Perttu ja Matti lähtivät Amerikkaan. 5.11.1832 kuoli sitten toinen Margetta nälkään ja tauteihin. Tämä Margettakin oli Pekan ikäluokkaa ja kaipa Pekka ajatteli, että nuori akka kestää pitempään ja otti Saaran, mutta eipä pappi suostunut enää vihkimään.

Kestihän se Saara. Teki Pekalle kolme mukulaa vihkimättä, mutta kyllä pappi ne Koskelon Pekan jälkeläisinä kirjoihin pani. Vanhimmat tyttäret Pekalla olivat Saaraa vanhempia ja Anttikin vain puolisen vuotta Saaraa nuorempi. Kävi sitten niin, että Pekka kuoli vesipöhöön 15.8.1847, mutta hautaamisella ei pidetty niin kiirettä. Mahtoi olla loppusyksystä jo hyvinkin vesipöhöinen ja taisi jo jäätyäkin ja jo vähän sulaa uudelleen ennenkuin multiin ehti 26.3.1848. Ennen pahinta kelirikkoa kumminkin. Voihan olla, että Pekka hukkui, mutta papereihin tuli väärä veteen liittyvä kuolinsyy. Se selittäisi tuon viivästyneen hautauksen, kun ruumista ei aina  niin pian löydetty.

Saara eleli Pekan leskenä vielä pitkään. Hän kuoli 78 vuotiaana 23.11.1885 Lylykylällä.

Tarinaahan se on, ettei pappi muka vihkinyt. Vihkimistiedot vuosilta 1837-1843 ovat vain kadonneet. Mutta eihän me niin arkipäiväistä selitystä oteta lukuun.

Loviisa Wilhelmiina Iisakintytär 1848, Hämeenkyrössä. Hän oli Frans Emil Sillanpään äiti. Erinäisten kiemuroitten kautta "Taata" saadaan yhteen suvun sivuhaaroista.

Hilda Alice Tuomaantytär Moilanen 1888, Puolanka. Kaiponen tuli tästä puolankalaisesta tytöstä Amerikassa ja voi olla, että nuo etunimetkin amerikkalaistuivat siellä lännenmailla. Charles oli sen Kaiposen nimi, joka Hildan sai vaimokseen ja Eleanore heille sitten ainakin syntyi liiton seurauksena. Hilda kuoli lähes 82 vuotiaana Bruce Crossingissa Missourissa, jos minä nyt oikein tuon Amerikan valtion lyhennyksen ymmärsin. Lienee selvää, että sitä Priitta Koskelon haaraa tämä tyttö oli.

Sirkka Liisa Kaarina Koskela Vaala. Pikkuserkku, jota en ole koskaan tavannut on tämäkin. Aukusti Koskelon pojan, Einon, lapsista vanhin Sirkka Liisa on kumminkin.

Hääpäivä:

Lauri Laurinpoika Moilanen ja Anna Juhantytär Hiltunen vihittiin 24.8.1811.           Anna oli Koskelon Priitan pojantyttärentytär ja isoäidiksi oli osunut Anna Heikkinen. Lauri oli jo toinen Moilanen Annalla. Ensimmäinen oli Matti, jolle Anna ehti antaa kaksi poikaa ja tälle Laurille sitten kahden pojan väliin yhden tyttölapsenkin.

Tulisikohan jatkoa siihen herrajuttuun?

Eipä tullut. Odotellaan. Pistänpä täytteeksi omiani.

”Ole kiitetty Elämä...”

Joskus takavuosina pyöri TV:ssä sarja ”Suomalaisia Tähtihetkiä”.  Yhden jakson motosta nappasin tuon otsikkoni. Enkä syyttä. Eihän se ole tapanani.

Nariseminen olisi paljon helpompaa. Surkea lähtökohta köyhyydessä, jolle ei ole sanoja. Miksi siitä narisisin, kun en paremmasta silloinkaan tiennyt. Saati nyt. Jos talvella paleltiinkin, niin olipa kesät lämpimiä.

Elämä on kuitenkin ollut täpötäynnä tähtihetkiä, jotka loistavat sitä kirkkaampina ja lopulta olen kuitenkin saanut niin moninkertaisesti enemmän kuin olen osannut odottaakaan.  Vielä runsaammin siihen nähden, mitä muut ovat minulle suoneet. Onnekseni he eivät sitä tiedä...

Ja pitääkö tässä nyt vaihtaa tuo lainattu otsikko, joka on lainattu siihen ohjelmaan erään muinaisen runoilijan runosta. Oli joku laittanut juuri lehdessä juttunsa otsikoksi ”Ole kiitetty eläin...”. Se nyt on semmoinen väännös, että jääköön omaan arvoonsa.

Enkä vaihda.

Muuten kyllä tässä joutuu vaihtamaan milloin mitäkin ja onhan tuota tullut milloin mitäkin vaihdettua tilanteitten mukaan. 

Mikäpäs siinä.

Eipä sitä olisi pikkupoikana osannut kuvitellakaan, vaikka perin paljon sitä mielikuvitusta olikin, miten maailma muuttuu noin puolessa vuosisadassa.

Onhan siitä jo yli 70 vuotta, kun synnyin puoli vuotta ennen talvisotaa, joten siihen liittyviä kuvitelmia ei paljonkaan ehtinyt syntyä. Jatkosodasta sentään jotakin jo mieleen jäi eikä pelkästään mukavia tapahtumia, vaikka jännittävää olikin katsella joen yli kaupungin paloa ja pommien nostattamia hyökyjä niiden tippuessa jokeen. Siltaa yrittivät pommittaa, mutta eivät osuneet. Ei se silti ilmatorjunta sen paremmin osunut vaikka jatkuvasti ampua jytistivät. Kai niistä joku kone joskus putosikin, mutta enpäs muista ja riittihän niitä.

Aivan uusi asia oli sitten rauha. Kun ei muistissa ollut semmoista ennestään, niin kyllä siihen oli totuttautumista. Ainut ennestään tuntemani Rauha oli isän serkku, joka välillä asusteli meilläkin sodan aikana.

Oli sitten aika lähteä koulutielle ja vähentää leikkimistä. Neljä luokkaa ne sietivät minua kansakoulussa, mutta sitten opettaja määräsi menemään oppikouluun. Mitähän senkin päässä liikkui?

Lyseoon oli lyhin matka ja sinne pääsin. Luokanvalvoja piti tervetuliaispuheen, jossa kertoi, että Lyseo oli tarkoitettu kaupungin herrasväen parhaille pojille, mutta harmittavasti nykyaika toi sinne myös nurjanpuolen ryysyläisiä viemään opiskelupaikkoja paremmiltaan pelkkien pisteitten perusteella. Ei siinä mitään. En minä ymmärtänyt sen puheen minua tarkoittavan.

Sama opettaja kuuli aina vastaukseni väärin ja antoi ruotsinkielestä nelosen joulutodistukseen.

Tammikuussa sain sitten heti koulun alkaessa samalta luokanvalvojalta kuulla olevani koulun tyhmin oppilas, joka ei edes ymmärtänyt palata sinne minne kuuluin. No, eipähän kenenkään toisen tarvinnut olla se tyhmin. Olisi voinut vaikka hävetä.

Kovapäinen olin. En siitäkään ymmärtänyt, että kansakouluun pitäisi takaisin mennä. Luulin vain, että isommalla äänellä saisin opettajan kuulemaan vastaukseni oikein.

Olihan se luonnollista, että tuplata se ekaluokka piti, kun kerran oli koko koulun tyhmin oppilas. Mikäs siinä?

Kirjojen hankkimiseen ei rahoja riittänyt, kun lukukausimaksukin saatiin lainaksi enolta. Vihkoihin ja kyniin ja sen semmoiseen hupeni kaikki liikenevä raha. Varsin pian kyllä pääsin kesäajaksi töihin ja pienistä tienesteistä riitti jo lukukausimaksuihinkin.

Oli toki mukaviakin opettajia. Erityisesti historiassa oli oikein asiaansa ja alaansa innostunut miesopettaja, joka laajensi näkemystä paljon oppikirjojen ulkopuolelle varsinkin historiakerhossa, joka kokoontui viikoittain kouluajan jälkeen.

Siitä kerhosta tuli innostuttua muuhunkin kerhotoimintaan ja lopulta olinkin kaikissa kerhoissa mukana ja lisäksi partiossa ja kun ikää riitti, niin Kansalaisopiston opintopiireissä. Kaikkeen saattoi osallistua ilman paineita, kun oli koulun tyhmin oppilas. Ei tarvinnut keskittyä koulumenestykseen.

Työhistoriaa en ala luettelemaan, sillä pätkätyöläiselle niitä työpaikkoja kertyi pikkuista vaille tuhoton määrä. Työpaikka vaihtui useimmiten kyllästymisen tai paremman palkan takia.

Jossakin vaiheessa aloin ihmetellä tyhmyyttäni ja menin ammatinvalinnan ohjaukseen kyselemään, että tulisiko minusta isona mitään.

Antoivat ensimmäiseen testiin kymmenen minuuttia aikaa. Olin valmis viidessä minuutissa ja panin tupakaksi. Testaaja kysyi, etteikö onnistu. Sanoin, että valmis on, mutta täytyy kai se odottaa se aika täyteen. Testaaja nappasi paperin pois ja sanoi, että testin aikarajat ovat semmoiset, että testitulos katsotaan virheistä ja siitä paljonko testi jäi kesken.

Ei siitä virheitä löytynyt. Samaan tahtiin menivät muutkin testit ja jossakin vaiheessa koko laitoksen henkilökunta oli salaa tarkkailemassa testiä.

Psyykkisen testin jälkeen ilmoitettiin tulokseksi, ettei koulupohjallani ole tarjolla mitään ammattia, joka vastaisi testituloksiin.

Siinä se oli tuomio pätkätyöläiseksi.

Niinpä sitten elin elämäni uusiin ammattialoihin ryntäilemällä ja siinä ohessa tuli harrastettua joitakin aviollisia ja aviottomia suhteita, joista syntyi seurauksia. Eläkkeelle onnistuin pääsemään alle 50-vuotiaana, kun ei enää ollut mitään sopivia ammatteja tarjolla ja yrityshommatkin olivat jääneet harrasteluiksi.

Sain kuitenkin niin hyvän eläkkeen, että vuosien myötä sain maksettua työnteosta kertyneet velat ja nyt on lupa puuhata kaikenlaisen mielenkiintoisen kimpussa taloudellisista huolista vapaana ja parhaassa mahdollisessa ihmissuhteessa.

”...siis ole kiitetty elämä...” 

Punainen matto

Elokuun 23 on Signen ja Varman päivä.

Synttärit:

Anna Maria Juhantytär Ylilehto Holappa 1895, Ilmeisesti Anna Maria on saanut naimakaupassa tuon Ylilehto-lisäyksen nimeensä, kun Juha on ihan vain Holappa ja äiti taas Koskelon Priitasta polveutuvia Moilasia.

Tilda Karoliina Koskela 1897, Säräisniemi Anna Sukasen sisko, Tilda Karoliina, kasvatti merkittävän lapsiparven Tenhusia Kalle Reetrikilleen ja eli lähes 80-vuotiaaksi

 Pirkko Leena Karjalainen, Säräisniemi. Alle sata.

Häikiön Karoliina teki Ahti Ilmari Karjalaiselle seitsemän tenavaa, joista viides on tämä päivänsankari.

Leena Maarit Asp alle sata

Leena on tehnyt Niklasille ja Heidille parikin serkkua

Hääpäivät: Kalervo Juhani Aro ja Helka Marjatta Reunanen Punkalaidun 60v hääpäivä.  

Pikkuserkku, jota en ole tavannut, syntyi Punkalaitumella ja Helka on puoli vuotta nuorempi. Lapsia on ainakin neljä.

Martti Seppo Kovalainen ja Helmi Maria Kyllikki Kokko

Sakarias Kovalaisen pojanpoika syntyi Paltamossa ja kaksi poikaa on tiedoissani.

Vorosilovin vierailu

Radion ”50 vuotta sitten” ohjelmassa tohotettiin Neuvostoliiton presidentin vierailusta, jonka sattuneesta syystä muistan hyvin.

                 Olin ollut uitossa töissä ja parin kaverina kanssa oli päätetty, että tehdään VR:n ”Rengasmatka”. Se oli reissu, jonka saattoi aloittaa mistä kohtaa rengasta tahansa ja keskeyttää kuukauden aikana kuinka monta kertaa tahansa. Sai tehdä edullisia poikkeamiakin. Niin tuli mm Tampereelta poikettua Vammalaan yhtä Marja-Liisaa tapaamaan ja sitten Turusta Naantaliin. Siellä Naantalissa poikkesimme koko kolmikko. Sielläkin oli pientä vipinää, mutta varsinainen merkkitapaus oli Turkuun paluu.

Asemarakennuksesta jouduttiin kävelemään punaista mattoa pitkin ja joku innostui hihkumaan hurraata.

Olihan se komea Turkuun tulo. Humoristiset poliisit nostivat kättä lippaan ja päästivät meidät yleisön joukkoon. Heti perään ilmestyivät mattoa astelemaan presidentit Vorosilov ja Kekkonen. Kyllä heillekin huudettiin, mutta hillitymmin.

Me sitten menimme Uittamon lavalle tansseihin ja yksi turkulaistyttö halusi tarjota kulkuripojalle yösijan.

Matka jatkui Helsingin Linnanmäelle ja Lahteen. Lahdesta Jyväskylään sateisella laivamatkalla ja Jyväskylästä Kuopioon potkurikoneella lentäen. Viimeinen väli sitten junalla taas. Koko repertuaari kuului siihen ”Rengasmatkan” hintaan paitsi sivupoikkeamiset.

Tosin rahat loppuivat ja ennen Helsinkiä, mutta kertomus reissusta kelpasi Apu-lehteen, jossa Eino S. Repo oli silloin toimitussihteerinä. En kylläkään nähnyt sitä juttua Avussa, joten taisi olla jonkinlaista sosiaaliapua rahattomalle koulupojalle.

Väiskä seikkailuja.

Elokuun 22 päivä ja syksyn makua ilmassa

Iivoista en tiedä, mutta Iivareissa löytyy ainakin yksi.

Synttärit:

Palveluspiika Brita Paulintytär Mulari 1790, Ristij. No:12 Koskelon Juliaanan kahdeksannesta lapsesta on aikatietona vain kaste ja syntymä, mutta kyllä tyttö aikuiseksi eli, koska jostain löytyy maininta palveluspiian ammatista.

Anna Greeta Juhantytär Keränen 1852, Hyrynsalmi No:59 Keräset ja Kemppaisetkin ovat suvun sivuhaaraa, joka alkaa tietenkin Priitta Koskelosta. Lisää sukuja liittivät kyllä mukaan nämä Juhan ja Kemppaisen Briitan neljä tyttölasta.

Tuija Hannele Karppinen on alle sata ja hengissä, mutta tämä Karppisen Simon sisko liittyy sukuun Pussisten kautta.

Anne Maarit Salovaara alle sata ja hengissä, Oulu. Purjon avominiä on ollut siinä hommassa Jukka-Pekan kanssa jo vuosikymmenet, kun lapsetkin alkavat olla aikuisia ja joku jo Jukka-Pekasta vaarin tehnyt

Näitten ukkosten välissä on hankalaa saada blogeja nettiin. Teen niin, että siirrän ensin keskentekoisen ja kirjoitan jutun läppärillä ja lisään sen kun tulee tilaisuus.

Väiskän ajokortti

(nauhalta poimittu)

”Heinäkuusa hoksasin, että minähän lähen yksityisajokortin suorittammaan ku Oulun Autokumisa oli autokoulu. Sielä oli tuon resitentin nuorin velipoika johtajana. Kysyin siltä, että ku minä ajan päivät hevosella kalijaa kaupungilla, niin voisinko käyvä tenttimäsä illalla aina ne tunnit. Se meinas, että riittää ku käyt päivittäin merkkaamasa ne tunnit.

Se kesti kuukauen tai oliko se pari kuuta sen yksityisen ajokortin suorittaminen ja kävin pari kertaa viikosa aina pistämässä tunnit ylös. Sitte ku se tuli se aika täyteen niin, ku sielä oli autokoulunopettajaki olemasa sielä korijaamolla, se sitte kävi lenkin ajattamasa minulla kaupungilla. Semmonen vaan aivan lyhyt lenkki. Sain tojistuksen ja menin sitten Suomalaiselle ajamaan koeajon Autokumin kuorma-autolla.

Pikkusen se jännitti, ku en ollu palijo ajanu. Olinhan minä tietenki lukenu nuita ohojesääntöjä kotona, mutta muustahan sitä ei olu palijo taikaa. Niin sitä lähettiin ajamaan ja yhtäkkiä Suomalainen sano yhen portin kohalla, että pyssäytä tähän.

Minä sanon, ettei tähän saa pysähtyä, mutta Suomalainen sano, että ku minä oon virka-ajosa, niin minä saan pysähtyä vaikka kavun risteykseen. Minä pyssäytin ja jäin oottamaan. Siinä oli Vuoritsalon linja-autotallit, niin se kävi sielä jotaki morkkaamasa ja tuli sitte vähän ajan päästä ja päästiin jatkaan matkaa. Muutama ristinväli ajettiin siinä ja ajettiin sitte takas Autokumin pihhaan. Sitte se alako kuulustelemaan. Se selevitti ensin jostakin hiljattain sattuneesta kolarista ja sitten se yhtäkkiä kysy, että kumman syy. Sattumalta tulin sanoneeksi oikein niin ei se muuta kysellykkää ja se anto tojistuksen ja minä sain sen yksityiskortin.

Sitte kuitenki alako tuntua, että kyllä se pitäs ammattimainen kortti olla, kun yksityiskortilla sai ajaa vain ommaa autoa ja minä arvelin, ettei minulla koskaan ommaa autoa oo. Niinpä menin kysymään, että jos minä ammattiajokorttia alakasin suorittammaan, niin mitenkäs se semmonen kävis.

 Sillon oli jo jonkivverran sähkyä ilimasa, ku oli niitä sovan alakuvaiheita; kertausharijotuksia ja muuta. Sillon oli ilimapiiri jo niin palijo muuttunu, että se johtaja sano, että kyllä sitä kurssille pääsee, ku ei oo heijän haittona sielä. Minä kysyn, että kuinka palijo sielä saa olla, nii se sano, että sen parempi, ku ei oo ollenkaan. Kuhan käy panemasa ne tunnit ylös ja niihän minä sitte suoritin sen ammattimaisen ajokortin. Kulin sielä kaks kertaa viikosa merkkaamasa ne tunnit.

Ihan joka viikko ei kerenny kahta kertaa, ku minä ajon niitä virvokkeita. Se oli kurssiaika menny jo viikon ylitte, ku menin kysymään eikö ne ajattas etes pikkulenkkiä. Mistä ne tietää tojistusta antaa, ku eivät tiiä, että ossaako se mies ajjaa. Se sano ettei se ollu semmonen puhekkaa, että ajjoon opetettas. Opettelu pittää tapahtua muuten. Anto se kuitenki luvan puolen tunnin lenkkiin kaupungilla. Käytiin sitte sen opettajan kans Laanilasa, jokirannassa meillä kahavilla ja ajettiin takasi. Sain tojistuksen taas ja sitte oli yks insinööri Heino Oulaisista katsastusmiestä tuuraamasa, ku Suomalainen oli joutunu reserviin.

Se Heino oli oikein tunnetusti hankala mies. Jonkuvverran se vapisutti mennä niin ankaran insinöörin puheille. Se ei kuitenkaan ajattanu, ku muutaman ristinvälin. Sitte mentiin takas ja se alako katteleen niitä papereita ja minä olin jännänä, että millonka alakaa se kuulustelu.

Sitte ku se oli aikasa selannu niitä papereita, se kysy, että onko uuet valokuvat vai otetaanko ne tuosta yksityiskortista. Minähän tiesin siihen vastata oikein reippaasti, että mullon uuet valokuvat. Se huomas, että kyllä tuo on läksysä lukenu, ku osas nuin hyvin vastata heti ensimmäiseen kysymykseen.

Ei se sitte muuta kysynykkää ja minä annon ne valokuvat sille ja se pisti nimesä paperiin ja sano, että selevä. Sain sitte viiä ne paperit pollisilaitokselle ja kerkesin saaha sitte syksyllä ammattikortin kuorma-autolle. Aijjaanhan sitä ei päässy, ku nehän joutu armeijan käyttöön kuorma-autot melekeen järkijjään. Minä ajon hevosella niitä juomia sen loppuvuojen. Sotahan alako siinä marras-joulukuun vaihteesa ja ilimahällyytyksiä oli aina sillon sun tällön. Pommituksia ei kyllä sattunu, mutta aina piti katu tyhyjentää. Aina piti johonki pihhaan mennä, ku hälytys tuli eikä saanu lähtiä liikeelle, ennenku oli hälytys ohitte.”

On se kortti kelvannut yli kuusi vuosikymmentä, vaikka viimeaikoina on ajot jo jääneet vähemmälle.

Taisi Väiskällä olla varsinainen ajokurssi se sotareissu.

Talvisota

”Sillä tavalla se vuosi kulu loppuun mutta sitte uuen vuojen päivänä minä olin menosa polokupyörällä Oulujoelle ja kerkesin just rautasillan yli tulla niin tuli hällyytys. Samassa tuli viis lentokonetta tuolta itäsuunnasta ja minä jäin siihen sillankorvaan kattomaan mitä sielä tullee tapahtummaan. Ilimatorijuntaha alako ampuun kauhiasti ja alako möyke kuuluun, ku ne puotti pommisa. Intiön kohalla ne jo alotti ja sitte ne puotti kaikki kerralla, mutta ilimatorijunta sai yhen niistä konneista ammuttua alas. Se johonki tuohon Intiönkankaalle ...johonki siihen vesitornin lähistölle putos ja hajosi vähä romuksi siinä sitte.   

En minä jääny sitä katteleen, vaan ajelin Oulujoelle, kotimökille, kyllään ja viivyn sielä jonku tunnin ja ajelin sitte takas Ouluun. Sielä oli tilanne jo rauhottunu. Muistanpa aatelleeni, että hyvähermonen poika tuo esikoinen. Nukku koko pommituksen ajan pyörän tarakalla käärössään. (Ei puhu omista hermoistaan, vaikka on ne vielä paremat.)

Muuta ei sitte kerenny ollakkaan pommituksia. Minä ajelin niitä juomia sielä Toppilasa. Kylymä talavi oli eikä juomia kulunu kovin palijo, mutta olihan niitä vakiopaikkoja, kahaviloita ja ruokaloita, joihin piti käyä kurkistamasa ja tarkistamasa, josko ne tarttee. ”

Vähällä Väiskä vielä talvisodasta pääsi, sillä se ehti loppua ennen alokasajan päättymistä. Jatkosota oli jo pitempi reissu.

Ukkosen oikkujako?

Aivan sataprosenttisen varmasti päivitin kyllä blogin myös 19.8., mutta kun ei sitä löydy niin yritänpä uudelleen, pari päivää myöhässä...

19.8. Maunot ja Maunutkin ovat nimipäiväsankareitamme tänään.

Helena Eskelisen ensimmäinen mies oli Mauno Niiranen ja Maunon kanssa syntyi Sanna Maarit. Sittemmin Helena nai Paakkolan Hannun ja Hannun kanssa syntyivät Päivi ja Tiina. Hannun kanssa Helena eli elämänsä loppuun saakka.

Synttärit: Erik Ollinpoika Kemppainen, Suolijärvi Koskelon Priitan tytär, Briitta Iisakintytär  Sutinen, nai talollisenpojan Juha Juhanpoika Torvisen ja Torvisia tuli täysi tusina, mutta Koskelon Priitta ehti kuolla ennen yhdeksännen syntymää. Kahdeksas oli Kaarina, jota Priitta vielä ehti vuoden verran tuuditella mummuna. Parikymppisenä huitukkana Kaarina suostui tälle Erikille emännäksi ja kolme Kemppaista teki. Erikin kuolinaikaa ei näy tiedostoissani, mutta jokin hyvä syy lastenteon lopettamiseen täytyi olla, kun Kaarinan mainitaan kuolleen vanhuuteen 5.12.1856 Otermassa ja olipa ikää jo 83 vuotta ja vanhuus sanottiin kuoleman syyksi kunnanvaivaiselle. Vanhemman poikansa lapsille ainakin Kaarina silti ehti kaikille mummuna olla ja seuraavaakin sukupolvea ehti pari Moilasen Henrikin tenavaa isomummun sylissä pistäytymään.

Pekka Matinpoika Sutinen 1792, Auho No:8 Olihan Koskelon Priitalla Henrikkikin, joka Valpuri Seppäsen avulla Priitalle lapsenlapseksi tuotti Matin. Matti sitten aikapoikana 2.4.1785 otti akakseen Kirsti Kinnusen ja niin sikisi maailmaan kolme Sutisen tytärtä ja neljä poikaa Sutisten sukua levittämään.

Monenkohan Henrik Koskelon jälkeläisen kuolintodistukseen Elias Lönnrot Kainuussa joutui nimensä kirjoittamaan?

Ei Köppimäen kaivo, vaan "Vedettävä Vinttikaivo".

KAIVO

                

Ennenkuin maaseutuakin ryhdyttiin vesijohtoputkilla putkittelemaan oli liki ainoa vedensaanti pihakaivosta. Kaivonkatsojien ammattikunta oli erittäin arvostettua joukkoa, sillä salatieteeltä vaikutti heidän taitonsa osoittaa kaivolle se ainoa oikea paikka pihassa. Rankkaa ryskätyötä sensijaan oli kaivon teko. Se oli raskasta lapiolla kaivamista ja kivien kasausta. Eihän silloin entisinä aikoina betonirenkaita ollut tarjolla. Oli periaatteessa kaksi koulukuntaa kaivon rakennukseeen. Esimerkiksi Iinatin perukalla Sukasen mökin kaivo oli puurunkoinen. Täällä Köppimäessä kaivo on ladottu kivistä. Se on  sen rakennustavan tyyppiesimerkki. 

                 Ensin on tarvittu syvä kuoppa. johon on ladottu kivistä jokseenkin tasainen. laakea pohja. Sitten on ryhdytty latomaan pyöreää muuria pohjan ympärille samalla tiivistäen ja tukien savella ulkopuolelta. Latomusta on tullut seitsemisen metriä ennenkuin on tultu maanpinnan tasoon ja kaivon viereen on sitten rakennettu korkea ”vintti”. jossa on tarvittu ulottuvuutta veden vinttamiseen silloinkin, kun pohjavesi on ollut alimmillaan.

Kukaan ei ole osannut kertoa tuon kaivon ikää. Se vain on aina ollut. Sen verran on vuosikymmenien myötä tullut muutoksia, että ”vintti” on joskus korvattu veivattavalla tukilla, vaikka en minä kyllä tiedä siihen muuta syytä, kuin, että se on ollut helpompi uusia kuin korkea vinttausrakennelma. Ei siitäkään muutoksesta ikuisuuksia liene, sillä vielä on tallessa osa vanhasta nostotangosta. Kuvassa 1930-luvulta vintti on vielä olemassa, mutta 50-luvun kuvassa on veivitukki katoksineen. Sekin on sitten korvattu varsipumpulla, joka toimii edelleen ja nykyaikaa on, että kaivosta tulee maanalainen muoviputki keittiöön ja kylpyhuoneeseen. Automaattinen sähköpumppu hyrähtää käyntiin, kun paine laskee. Niin on painevesi kuin kaupunkilaisilla ikään, mutta veden laatu on omaa luokkaansa.

Olen sitä pohtinut, että on siinä ollut viisas kaivonkatsoja sen paikan valinnassa. Kaivo on likimain Köppimäen korkeimmalla kohdalla eikä ainakaan vielä kuivimpanakaan aikana vesi ole ollut vähempänä kuin kahdessa metrissä. Molempien lähinaapurien kaivot ovat alempana ja niissä on vesi välillä kovin vähissä. Toisen naapurin kaivon kansi on paljon alempana kuin meidän kaivomme vedenpinta ja silti viime mittauksessa siellä oli vettä vain puolisen metriä. Millä viisaudella se kaivonkatsoja on tuon paikan kaivolle osannut valita? Täällä sataakin harvemmin, kun tämä on niin ympäristöään korkeampi paikka. Tosin sitten kun sataa, sataa todella rajusti.

Vuosikymmenien myötä on tietenkin tällekin mäelle kertynyt enemmän ja enemmän ruokamultaa, kun joka syksy kesän kasvu kuolee ja puut pudottavat miljoonat lehtensä maatumaan. Niin nousee maanpinta vähitellen ja kaivo jää syvemmälle. Joskus kolmisen vuosikymmentä sitten on kaivolle tehty naamiointi lisäämällä kivilatomuksen jatkoksi yksi betonirengas ja siihen painava kansi. Kunhan ehditään, naamioidaan se kivillä pihaa rumentamasta…. jos jaksetaan.

Samanlainen kivistä ladottu kaivo on Ilmiössä Frans Sukasen perikunnan pihassa.

Huittisjuurien kiemuroitakin kaiveltiin.

21 päivä elokuuta

Soini ja Veini olivat jättiläisiä ja pahanluontoisia.

Siksi kai niitä ei näin hienoon sukuun ole etunimiksi annettukaan.

Synttärit

Isäntä Matti Juhanpoika Leski 1705, Huittinen Korkiakoski       

Juha Eerikinpoika Olli tuli kotivävyksi Lesken tilalle naimalla Kaisa Matintyttären ja Mattihan siitä oli tuloksena. Matti sai emännäkseen Kaisa Eerikintytär Heikkilän, jonka äidin isoisä oli kirkkoväärti Henrik Henrikinpoika Heikkilä 1600 luvun puolivälissä. Kaisa ja Matti vihittiin 26.9.1736 ja Kaisa-tytär syntyi 19.3.1744. Ruotsin sotiinko lie pojat kadonneet, kun moneen taloon tarvittiin kotivävyjä isänniksi. Nikkilän Matin vaimo tästä Kaisasta sitten tuli ja heille syntyi Maria Matintytär, josta Matti Röngrenin vaimona tuli Maijastiinan isoäiti, mutta hän kuoli Maijastiinan äidin synnytettyään lapsivuodekuumeeseen 10.4.1807. Matti kuoli hiukan ennen Maijastiinan syntymää keripukkiin. Vain toisen isoisistään Maijastiina olisi ehtinyt edes nähdä alle vuoden ikäisenä, joten ei Matti Matinpoika Pöyristä Kotkaisten torpasta olisi mitään muistikuvaa jäänyt. Maijastiinahan syntyi Moision torpassa.

Talontyttö Kristiina Jaakontytär Moilanen 21.8.1760, Näljänkä Kristiina oli äitinsä kaima ja mummuhan oli Priitta Koskelo. Jaakolla oli Kristiinan syntyessä jo viisi poikaa ja kaksi tytärtä. Kristiinan jälkeen syntyi vielä Margetta ja Pekka.

Kreeta Akselintytär Väisänen 21.8.1853, Puolanka     Sutisten sukukuntaa Kreeta on äitinsä puolelta, vaikka isä sattuukin Väisänen olemaan. Kreetalle osui mieheksi pikkuserkkunsa, Iisakki Laurinpoika Sutinen.

Silja Kirsikka Sukanen on paljon alle sata, mutta vasta naimisiin mennyt. Kolme poikaa ja Silja on Tuomo-serkulle kertynyt Eeva Lea Kokkosen kanssa ja kai näistä joku jo on Tuomosta vaarin tehnyt.

Matti Jaakko Bäf  alle sata , Oulu Minnahan se ehti ensimmäisenä minusta Sasuvaarin  tekemään tietämättäni, mutta Matti ehti sitten toiseksi ja Jukka ja Hannukin ehtivät syntyä ennenkuin Tatti otti yhteyttä ja kertoi näitä lapsenlapsia minulla olevan.

Ruotsalaisuus ja Suomalaisuus –

 herruus ja talonpoikaisuus.

(Oulun-Wiikko-Sanomat 19.8.1861)

Yhtä tuntematon oli muinoin kansallemme herra-nimitys kuin ruotsalaisuuskin. Kun Suomen täytyi antautua Ruotsin vallan alaisiksi, silloin tulivat suomalaisetkin tietämään ja tuntemaan molempien vaikutukset, emme ollenkaan tällä sitä sano, että ruotsalaiset olisivat maamme valloitettua pakottaneet kansamme orjalliseen tilaan; ruotsalaiset, niinkuin itse vapaat, soivat meillekin lakinsa ja vapautensa.

Mutta tämän ”vapauden” ja lakien myötä seurasi kuitenkin vieras, Suomelle tuntematon kieli, joka oli suomea siinä mahtavampi että se puhui kaikissa hallituksellisissa kohdissa, kaikissa oikeudellisissa asioissa, lähes kaikessa mitä sivistykseen kuului ja jätti suomalaiset tietämättömyyteen näissä asioissa.

Se oli paremman sivistyksen kieli kuin suomalaisilla itsellään oli ja vaati suomalaisiakin itseään ymmärtämään, jos mieli tästä sivistyksestä päästä osalliseksi. Se sulki suomalaiset pois oppilaitoksista ja pakotti heidät oppimaa ensin itseään, tätä vierasta kieltä, ennenkuin he pääsivät oppineiksi ja siis sellaisiksi, että saivat tietää ja tuta mitä ruotsinkielisesti maamme asioista, hallituksesta, sen oikeudellisista suhteista ynnä muusta, niitä maan ja kansan tilaan sekä sen parannukseen kuului, ja voivat siis tämän vieraan kielen avulla itsekin tulla maan ja kansan tilan sekä asiain hoidosta osallisiksi. Mutta kuin nekin käyttivät ja pitikin käyttää ruotsinkieltä virallisissa kansaan koskevissa asioissa, ei voinut sellainen kohta olla vaikuttamatta epäluuloa suomea puhuvan kansan ja ruotsia puhuvain virkamiesten välillä.

Mitä se auttoi suomalaiselle, jos hän oppi kirjoituksia lukemaan, ruotsia ei hän taitanut kuitenkaan ymmärtää, ja usein taisi ennen vanhaan talonpoika saada tästä ymmärtämättömyydestään kärsiäkin. Sellainen tila virkakunnan ja kansan välillä kielen tähden on vaikuttanut paljo pahaa, joka ei vieläkään ole supi loppunut.

— Mutta kun nyt näin oli kansan sivistys ruotsalaisuuden kahleissa, ja ainoastaan ruotsinkielinen voi sivistyksen eduista osalliseksi tulla, muuttui ruotsalaisuus herruudeksi.

 Kaikki suomalaiset nimetkin muutettiin vieraskielisiksi, jos mieli kelvata sivistyneitten joukkoon. Joka vaan ruotsia osasi ja sai siihen lisäksi rokin eli sivistyneemmän vaatteen päällensä, oli tämä jo herra, vaikkapa olisi ollut monta kymmentä kertaa kehnompi oikeata talonpoikaa. Suomenkieli, jolla siis ei ollut mitään etuja, vaikka kuitenkin oma Suomen kansa tätä puhui, oli aina talonpoikaisuuden halpuudessa.

Jos nyt siis kansa onkin ollut epäluuloisena herroja kohtaan, niin ei se ole tullut siitä että virkakuntain täytyy lakien mukaan menetellä niitten kanssa, jotka lakia rikkovat ja tahtoivat rikkoa, ei se ole kateudesta, että herroilla on tässä asiassa niin paljo sanomista, ei— se riita on kokonaan erilaisten kansallisuuksien välinen, se on suomalaisuuden kamppaileminen ruotsalaisuutta vastaan.

Ei voi kansa olla aina niin pimeydessä, niin ajattelematonna, ettei se yleisesti tule näkemään, kuinka sen itsensä pitää työllä ja vaivalla sotia omaa kansallisuuttansa vastaan; sen pitää kustantaa ja voimassa pitää kaikki koulut ja oppilaitokset, joihin ei hän itse pääse, juuri siksi että hän on umpisuomalainen; hänen pitää palkata itselleen virkamiehet, jotka eivät hänen omalla kielellään kirjoita ja hoida hänen asioitaan, sanalla sanoen, missä sivistyksen työt ja toimet ovat tehtävinä, siihen ei hän pääse omakielisenä ja niitä ei omalla kielellä toimiteta, vaan hänen pitää ensin oppia ruotsia opetuskielekseen. Juuri tämä ruotsalaisuus, joka näin kauan on tällä tavalla ollut suomalaisuuden herrana ja sen pakolla elänyt, ei ole ollut vaikutuksitta kansan mielessä. Se on se, joka vieläkin elättää epäluuloa paikoittain virkamiehiäkin kohtaan ja on välikappaleena ja syynä moneen asiaan, josta tämä epäluulo saapi vielä virkeyttä.

Tämmöinen tila ei ole ollut ainoastaan Suomessa, se on ollut monessa muussa valloitetussa maassa, jossa maan oma kansallisuus on saanut kärsiä vierasta valtaa eikä siis ole tahtonut päästä siitä erilleen kuin kovien kamppailujen perästä.

( Saapa nähdä mihin tämä lehtijuttu päätyy, se jatkuu viikon päästä ilmestyvässä numerossa, jonka saan niin kuin tämänkin 150 vuotta myöhässä.)

"Sorsien kohtalon hetki jo lyö"

20 päivä elokuuta.

Sami, Samu, Samuli ja Samuel sakissako juhlivat eikä ole edes sorsankaatolupaa, vaikka huomenna alkaa metsästys

Synttärit:

Briitta Iisakintytär Sutinen 1798, Suolij: No:28 Lähes kaima oli mummunsa Priitta Koskelo. Pappi vain toisella tavalla nimen kirjoihinsa kirjoitti. Riituksi kutsuttiin molempia tarinoitten mukaan. Sisaruksia Briitalla oli kymmenen, mutta itse teki Moilasen Antille  vain kolme lasta. Olisihan niitä enemmänkin ehtinyt, kun ensimmäinen kastettiin jo kolme kuukautta ennen häitä.

Liisa Paulintytär Hiltunen 1829, Kerälä N:13 Monta sukua ehti sekaantua Koskeloitten juuriin Priitan jälkeen ennenkuin tähän Liisaan päästiin. Kauas on jo suorista sukujuurista kulkeuduttu.

Iija Koskelo 1930, Säräisniemi. Toiset viihtyvät tässä maailmassa sadan vuoden tuntumaa ja useimmat lähtevät paljon aikaisemmin. Jotkut vain pistäytyvät. Niin tämä Antti Koskelon ja Iida Karjalaisen yhdestoista lapsikin, jolle vain kolme päivää riitti.

Vesa Juhani Mikkonen 1943 Serkkutyttö Mirja Irmeli Kujala nai Vesan Kujalan sukuun vai naiko Vesa Mirjan Mikkosen sukuun. Oli miten oli, tämä tapahtui toukokuussa ja Vesa kuoli 5.12.2006. Siltainsinööri Esko Samuli Sukanen, Oulujoki,    mutta eläkkeellä on jo tämäkin sillanrakentaja ja niin kannattaa tässä mainita vaimo, Tarja, joka on Sampalle kaksi tyttöä ja pojan tehnyt ja niistä nuorinkin jo aikuinen. Voihan olla, että Samppa ja Tarja jo isovanhempina juhlivat. Ainakin Marenalla lienee parikin tenavaa ja Kallella vaimo.

Marja Kaarina Väinöntytär Kovalainen on alle satavuotias

Sakari Kovalaisen lapsenlapsi tämä Marja on ja Sakari on Liisa Pekantytär Koskelon pojanpoika.

Antti Johannes Kujala, Oulu. on paljon alle sata Tikeserkun ja Salmen nuorimainenkin.

AIKASANAT

               

  Kaikkea sitä omituinen pää pohtii. Niinkuin nyt vaikka sanoja. Yleensähän niitä vain käytellään sen kummemmin niiden lähtökohtia ja alkusyntyjä jahkailematta. Nehän ovat vain symboleja asioille.

                 Aika voisi olla aivan suomalainen sana. Kukaties se onkin, vaikka en sen sanan syntyä tunne, mutta mittaamiseen se tuntuu liittyvän. Ajatonhan on mittaamaton. eihän ainakaan suomalaiseen elämäntapaan alunperin ole kuulunut ajan kanssa hötkyileminen. Aikaa on käytetty mittana jostakin tapahtumasta toiseen tapahtumaan. Onhan se kyllä hyvin pitkien matkojen matkamittakin valovuotena. Joskus olen jonkun juontajan tai julkimon sanovan, että jostakin tapahtumasta on jo valovuosia ikäänkuin valovuosi oli pitempi kuin vuosi. Vuosi lienee aluksi ollut vuodenaikojen vuorottelun kokonainen kierros. Sen pituus on ehkä jonkun verran vaihdellut, koska ”vuodet eivät ole veljeksiä”.

Ennen viljelyksen yleistymistä elämä oli vain kiertämistä riistan kulkemisen mukaan eikä aikaa ollut niin kovin tarpeellista mittailla. Sitten alettiin asettua paikoilleen viljelemään maata vakituisemman turvan hankkimiseksi. Sadonkorjuu antoi vuoden tuloksen tuleentuneena viljana. Se toivottiin riittävän seuraavaan sadonkorjuuseen ja ajan laskeminen muuttui tarpeellisemmaksi.

Värisyksyn vaihtuessa lokasyksyyn ja luonnon siirtymiseen kuolonkaltaiseen lepoon liittyi vuoden vaihtumiseen. Talvi oli parasta aikaa saaliin pyytämiseen metsän haltijoilta, sillä lumi juorusi kulkureitit ja vakituisia reittejään kulkevalle ruuanlisälle oli helppo asettaa ansoja. Talven pituus päivinä vaihteli, mutta kevään koittaessa alkoi taivas vaaleta ja valoisa päivä pidentyä. Luonto alkoi siirtyä kohisten ja tohisten kiireiseen suveen.

Ihmisparat alkoivat olla heikoimmillaan, sillä viljat olivat jo vähissä ja siemen oli säästettävä uutta kylvöä varten. Horjumisesta nälässä tuli sanonta: "Kevät keikkuen tulevi."  Senkin sanonnan merkitys on m

uuttunut aikaa myöten tarkoittamaan kevätsään vaihteluja.

                 Aikailin näissä pitemmissä aikamitoissa. Kauan menikin ennenkuin tarvittiin päivän eri vaiheitten lisäksi vielä tarkempia aikamittoja ja ne tulivat kaukaa Sumerista. Tunti tulee sumerilaisten sanasta stond, joka tarkoitti pysähtynyttä ja paikallaan olevaa.

Päivä jaettiin kahteentoista tuntiin ja joku sitten huomasi, että vaikka yöllä nukutaan ja rosvoillaan, niin hyvä sekin on jakaa samoin osiinsa. Jaettiinpa sitten sekin kahteentoista osaan. Siinä jo riittikin tarkkuutta pitkiksi vuosisadoiksi, mutta vähitellen lähestyttiin nykyisiä kiireisiä aikoja ja niin piti tunti jakaa pienempiin osiin ja niille pienille osille saatiin latinasta minutos, joka on meille lainautunut minuutiksi.

Jossakin vaiheessa sekin yritettiin ottaa käyttöön suomalaisempana käännöksenä: ”pieni”. Sitten tuli vielä kiireempi ja tarvittiin toinen jako. Sille saatiin taas latinasta par secundos, joka tarkoitti toista. Siitä sitten saatiin kieleemme sekunti. Senkin asemesta käytettiin pienen rinnalla sanaa ”toinen”.

                 Olisipa totuttelemista, jos aika ilmoitettaisiin vaikka kolme tuntia, kaksikymmentäkaksi pientä ja kolmekymmentäviisi toista.

Tottumiskysymyshän se vain on, sillä sanoina ne ovat helpompiakin kuin nuo latinalaisperäiset.

Ikivanha sumerilaislaina tunti on jo hankalampi muuttaa, kun se tuntuu jo niin kovin suomalaiselta.

                 Aivan asiasta toiseen lipsauttaen, voisi palata alkuperäiseen käsitteeseen muissakin muutoksesta muodostuneet sanat. Aikoinaan oli vähäisin virkamies keisarin hovissa ministeri, joka tarkoitti palvelijaa, jonka tehtävänä oli huolehtia keisarin takapuolen puhtaudesta ja käymälän siisteydestä. Kovin on sen sanan arvo noussut ja tehtäväkin muuttunut kuvaannolliseksi.

Joskus on huomautettu, että "Aja partasi!" Siihen olen vastannut: "Ajan kohta aikailematta, kun on sopiva ajankohta."

Pitäisi kohta molemmat kouralliset ruista levittää "peltoon"

18 päivä

Leeviä ei myös ole suvussa nimenä suosittu.

Vain Pirjo Helena Kovalainen on nainut sukuun yhden Leevin. Se Leevi oli 1946 syntynyt Leevi Jorma Hermanni Kovalainen ja häät pidettiin Uudenvuodenpäivänä 1969. En tiedä missä määrin Leevi oli ennestään Pirjolle sukua, mutta kai ne Kainuun Kovalaiset samoista juurista lähtevät. Liisa Pekantytär Koskelon jälkekasvuun ei Leevi kumminkaan osu. Kaksi poikaa ja tytär on tuloksena tiedossani.

Synttärit:

Kaarina Henrikintytär  Koskelo 1794, Kerälä Autio. Ei kai se Laurosen Valpuri kumminkaan niin pahana pitänyt Koskelon Henrikkiä, vaikka Henrikki ei Valpuria vaimokseen hyväksynytkään. Arvelen vain, kun hän pojastaan Henrik Henrikinpojan kastatti ja saihan poika Henrikin tunnustuksen takia Koskelon sukunimenkin. Valpuri suostui vielä mummuksi seuraavalle Henrik Henrikinpojalle, joka Kassisen Valpurin kanssa puuhaili kaksi tytärtä, joista vanhempi oli tämä Kaarina, josta tiedossa on vain syntymäaika.

Iida Vilhelmiina Kankari.1886, Huittinen. Eihän tästä Kustaa Fridolfin serkusta juuri sen enempää tiedetä kuin, että perheen mukana kulkeutui Sääksmäkeen. Hilda Kaisa Kampman 1887, Utajärvi Kujalan mummuhan Hilda oli Kujalan Jukan vaimona ja kuuden sisaruksen äitinä ja parinkymmenen pienokaisen mummuna, vaikka ei toki kaikkia lapsenlapsiaan ehtinyt nähdäkään. Ei hän ehtinyt tietää miehensäkään lopullista kohtaloa Neukkulassa. (Jukka ei ehtinyt nähdä lapsenlapsistaan ensimmäistäkään.) Aivan pienenä poikana mummun sylissä opin kymmeniä runoja ja tarinoita ja jopa lukemaankin, kun joku osasi kertoa, että sama tarina oli niissä mustissa täplissä kuin viereisen sivun kuvassakin. Monenlaista kerkesi mummu kokea elämänsä aikana, mutta hiljaisena ja kärsivällisenä kesti kaiken.

Arvid Antinpoika Mulari 1890, Finland Hiukan epämääräiseksi jää Larryn Amerikasta lähettämissä tiedoissa Arvidin syntymäpaikka, mutta kyllä minä Utajärveä veikkaisin, kun Anna Kaisa Koskelo kaukaiselle sukulaispojalleen Väyrylästä teki kaikkiaan kymmenen tenavaa. Ei tämä nuorin kuitenkaan täyttä vuotta elänyt. Vain kolme kymmenestä eli aikuiseksi.

Kalle Oskari Helin ja Roosa Karoliina Kustaantytär 1904, Huittinen.          Vaikka Roosa oli liki kolmikymppinen Vilhelmiinan 23 vuotiaan pojan naidessaan niin neljä tytärtä kumminkin tehtiin ja aikuisiksi kasvatettiin. Esikoistytär kyllä muutti Lauttakylään jo 15 vuotiaana, mutta taisipa kumminkin yhteyttä pitää..

Johtaja ja nyt jo eläkeläinen Jorma Johannes Kujala, Oulu Jomppe-serkku ehti syntymään mummunsa viimeisenä syntymäpäivänä ja ehtihän Hilda vielä Jomppeakin ristiäisissä sylittelemään. Eipä silloin vielä arvattu, että mummulla vain pari kuukautta oli elonaikaa jäljellä. Jomppe nai sitten Puolakan Tertun 30.10. ja Mika syntyi seuraavan vuoden syyskuussa. Tyttöjä sai odottaa pitempään, sillä Sanna ja Heidikin ovat paljon alle satavuotiaita.

Viljo Olavi Jooseppi Mustonen ja Mirja Kyllikki Koskelo 1962, Mirja on Väiskän pikkuserkku suuresta Antti Koskelan ja Vendla Karppisen seitsenpäisestä lapsilaumasta. Esa Tuomaan ainakin on tämä pari aikaansaanut.

Tuula Anneli Paulintytär Koskela, Tuula on Paulin ja Ainon neljästätoista lapsesta se, joka nai Josef Gieschlerin.

Mauno Seppo Johannes Koskela, Vaala

Eino Ilpo Juhani Koskelo, Vaala               

Jos näistä kaksosista enemmän tietäisin, niin erillisen selityksen kummastakin laittaisin. Onhan jo tuohon ikään jo erilleen kasvamista tapahtunut. Koskelan Einon ja Tervosen Kaisan pojathan nämä ovat. Eino on Väiskän serkku, joten nuo kaksoset ovat pikkuserkkujani, joita en koskaan ole nähnyt.

Marena Sukanen, Lohja. Työt ovat Samppa-serkkua kuljetelleet milloin milläkin puolella Suomea ja niin tämä keskimmäinen on sattunut syntymään Lohjalla. Kukaan ei ole kertonut, mitä Sampan ja Tarjan lapsille nykyisin kuuluu. Onhan Marena kyllä yhteyttä ottanut.

Tärkeä oli aikoinaan postimies.

Postikuljettaja Wiraan-Kirja

Nijnkuin

 Henrici Thomaanpoika Tuomelan Posti Talossa Kouvolan kylässä Hattulan Pitäjästä Hämeenlinnan ja Turun kaupungien wälissä

on otettu ja asetettu olemaan Postinkuljettaja; niin pitä hänen tietämän welwollisudensa olewan, että kaikella murhenpidolla ja uskollisudella rehellisesti ja hywin kuljettaa ja holhota Postia, nijn myös sen ohesa erinomattain seurawaisesta waariaottaa: sixi

1:xi Postiwäskyä wastanottaisa, taikka Posti-Contoirisa taikka tulewilda Postinkuljettailda, pitä hänen wisusti peräänkatsoman, jos Wäsky on ehjä, hywin lukettu ja seilattu, niin myös, jos se muunkaltaisena löytään, Posti-Contoirisa andaman sitä Postförwaltarille tietä, jonga silloin kohta pitä paneman sitä soweljaan tilaan; mutta Wäskyä wastanottaisa tulewilda Postinkuljettailda osotetaan hänelle jos wika eli wahingo sen päälle on tullut, koska, sen laatuisesa waarallisesa tapauxesa, että Kirja eli Paqueti siitä mahdollisesti taidais poistulla, Wäsky taikka sitomisen kautta, eli muulla kelpotawalla pitä säilytettämän, jonga jälken, tullesa lähimmäisen Postinkuljettajan tygö, sille samalle Wäskyn laadusta pitä tieto annettaman, ja nijn Postinkuljettajalda Postinkuljettajalle haman likimmäisen Postförwaltarin tygö, jollenga tapaus ilmoitetaan ynnä Postinkuljettajan nimen kansa joka sen ensin ilmoitti, jolla tawalla myös menetetän, koska yxi Postinkuljettaja hawaitsee että joku toinen Postinkuljettaja on welwollisudensa laiminlyönyt, eli muutoin jollakulla tawalla welwollisuttansa wastan rikkonut.

Jos Postinkuljettaja senkaltaista ej waarinota, wetäkön sakkoa laiminlyömisen tähden 16 Skillingiä ja wastatkon sitä paitsi sen edestä, mitä Wäskystä löytään olewan poistulluna.

2:xi Pitä hänen yhdellä täkillä eli muulla peitteellä säilyttämän Wäskyä märkydeldä, ja wisusti wälttämän, ettei sitä, taikka Postinmuutteesa eli muutoin loukata, heitetä tai syöstä, waan pitä se kaikella taitawaisudella pidettämän.

3:xi Ei hän saa andaa Wäskyn tulla wieraisiin käsihin, eli joldakulda muulda kuin Postförwaltarilda awattaa, Kirjaa sieldä ulosotettaa, eli sinne sisällepandaa.

4:xi Hänen pitä pitämän hywiä ja wäkewiä Postihewoisia, niin myös, koska Postilljoni ej myötäseuraa, Postinkuljettamiseen ej milläkän muotoa käyttämän Waimowäkeä, alaikäisiä, eli raajarikkoja, waan taikka kelwollista Posti-Trengiä, jonga rikoxen ja laiminlyömisen edestä hän tulee wastamaan, elikkä myös itse postia edeskuljettaa.

5:xi Koska postihetki lähestyy pitä Postinkuljettaja oleman walmis, Waatetettu, ja pitämän Postihevoista warasa, niin myös ilman pienindäkän wijwytystä riendämän, olkon se yöllä eli päiwällä, hywäsä eli pahasa ilmasa, ej andaman itsiäns tiellä joldakulda ylöspidettä, wähemmin johongun paikkaan Postin kanssa sisällemennä, ja ei kuluttaman enämbätä, kuin Yhden ja Yhdenneljännenosan hetkeä penikulman päällä, koska Tiet owat hywät, ja Yhden ja Yhden puolen hetkeä koska ne owat waiwalloiset, kuudentoistakymmenen Skillingin sakon haastolla hänen palkastansa, jokaitsen sen ylitse wijwyteldyn hetken edestä, jollei aiwan suuri pimeys ja nijn sywät Tiet ja lumiryöppy sisällelangee, että se on ollut mahdotoin tulla nijn pian kuin eteenkirjoitettu on. Jos laiminlyöminen löytään Postinkuljettajan Trengin tykönä, ulosotetaan tosin sakko Postipalkasta, kuitenkin mahta Postinkuljettaja sitä samaa itsellensä Trengin palkasta hywäxi lukea.

6:xi Postia wiedesä pitä hänellä oleman Postimerkki rinnasa ja Postisarwi myötänä, johonga hän puhaldaa koska lähtee pois jostakusta, eli tulee johonguun Posti-Contoirijn, nijn myös koska joku tiellä händä wastan tulee ja koska hän lähestyy muuttopaikkoja

7:xi Ne irtaalliset Kirjat ja Wäskyt, niin myös Postirahat kuin hänelle, ilman pienindäkän ajankulutusta, annetan, pitä hänen hywin ja rehellisesti lähimbäiseen muuttopaikkaan edessaattaman ja tyköänsä poisjättämän.

8:xi Jos hän petollisesti otta pois kirjoja eli rahoja, maxakon sitä jällens ja pahantegon edestä kärsikön ruumijn rangaistusta. Samalla tawalla jos hän poisotta nahkaa Postiwäskystä, rihmoja, lukkua eli muuta sen tarpeita.

Kaikkea tätä pitä Postinkuljettajan waari ottaman ja kuuliaisesti jälkenelämän, ja muutoin itsiänsä rehellisesti ja hywin käyttämän, tieten että Postinkuljettaminen on yxi tarpeellinen toimitus Kuning:sen Maij:tin palweluxexi ja yhteisexi parahaxi; Jota wastan hän tulee nautitsemaan sitä palkkaa ja muita etuja Postinkuljettamisen tähden, kuin Kung:nen Maj:ti Armollisimmasti määrännyt on.

Stockholmisa Kuning:sa Yli- Post-Directionisa sinä  (25) päiwänä (Tammi) Kuusa (1804).

Welwollisen, Wiraan ja Kutsumisen puolesta

(U.J.Franc)

(sinetti)