HAASTE

Mikael Takkupää oli myös äsken ilmestynyt tähän Ludovikin leiriin Simeonin kehoituksesta. Hän kuului Trierin arkkipiispa Balduinin osastoon, jossa oli uljas ritarijoukko pohjois-Saksasta ja Reinjoen tienoilta. Mikael oli liittynyt näiden kanssa palkan edestä, niinkuin kaikki sekä ritarit että muutkin.

Se oli Syyskuun 28 päivää vastaan yöllä v. 1323.

Mikael vietti ensi kerran yötä tappelupäivän edellä. Tosin hän jo monesti oli saanut koetella miehuuttansa sekä kotona että muualla. Hän oli Satakunnan saloilla kaatanut metsän kultaisen kuninkaan ja matkansa täällä ulkomaalla ei myöskään ollut niin rauhallinen, että hän olisi päässyt rohkeuttansa koettamatta. Vaan kuitenkin oli semmoinen, kuin huomispäivä lupasi olla, hänelle aivan outo ja tuntematon. Hänet tapasikin puoli yö hereillä. Ei kuitenkaan miettivänä huomisen tapauksia, niinkuin olisi sopinut luulla, vaan muisteleva nykyisin elettyjä aikoja.Niitä olikin hänellä vasta nyt monesta ajasta tilaisuus miettiä yön äänettömyydessä.

Syystähdet pilkottivat taivaalla ja kuu vaelsi punaisena sen reunalla, välillä kuin puuttuisi siltä voimia nousta korkeammalle katselemaan niitä lepääviä, joista tuhansia kenties tulevana yöllä oli nukkunut ikuiseen uneen.

Mikael loikoi tanterella, niinkuin kaikki hänen kumppaninsakin, täydessä sotapuvussa. Hevosensa oli hän sitonut käsivarteensa. Se söi apettansa turpakontista samoin kuin toisetkin hevoset ja niiden hampaittensa karskutus kuului pitkin leiriä yön hiljaisuudessa, paitsi majain tykönä, joissa syömärien ja juomarien rähinä oli ylinnä.

Mikael katseli appovaa hevostansa, jonka hän oli saanut juudalaisen avulla. Hän muisti kuinka ukko kiitollisuudesta oli tarjonnut hänelle hevosen hinnan lahjaksi, mutta miten hän jouduttuansa ansiolle oli maksanut ne rahat takaisin, syystä ettei hän tahtonut ottaa mitään lahjaksi juudalaiselta.

Hänen johtui mieleensä käynti Lübeckissä ja miten Hansakauppiaat siellä olivat häntä suosineet. Hän oli kohdannut Rathsmannin, joka niin ikään tuulen ja veden ajamana oli tullut sinne ja — hän katsahti taivasta kohden — siellä pilkottivat tähdet kirkkaammin hänen mielestänsä ja iskivät hänelle silmää — hän muisti Hansa-kauppiasten pidot, heidän verkavaatteiset huoneensa, heidän silkillä ja sametilla katetut istuimensa, heidän kultaiset maljansa ja hopeiset pöytäastiansa. Vaan hänen oikea valveilla pitävä muistonsa oli neidon kuva, sen Agnes Lichtenaun jonka hän taas oli tavannut Lübeckissä ja jolta hän oli saanut muistoliinan, niinkuin silloin tapa oli nuorukaisten ja neitojen välillä, niiden jotka olivat luvanneet uskollisuuden toinen toisellensa.

Hänen mieleensä johtui sitten, kuinka hän taas oli erinnyt neidosta ja miten sen oli ollut suru silmissä ja —sydämessä, niinkuin hänenkin. Ja nyt hän kulki aatoksissaan pitkin Rheinjokea ja hänen silmäinsä ohitse käyskeli viinamäet ja hedelmäpihat, linnat ja kaupungit, sekä asutut että hävinneet. Monta juttua ja satua, niistä linnoista, joita hän oli kuullut kerrottavan, juoksi taas hänen muistojensa läpi.

Sitten hän otti uudestaan ollaksensa leikkisodassa, turnajaiskedolla, jossa ritarit ja vapaasukuiset olivat pirstoneet keihäitänsä, ja syösseeet toisiansa hevoselta ja jossa toverit olivat rikkoneet toveriensa raajoja. Hän muisti niiden taistelijain joukossa yhden julman ritarin, jota hän kuuli nimitettävän Ederkopf. — Hän olisi mielellään syössyt sen miehen hevoselta ja vaikka halkaissut siltä pään; mutta pahaksi onneksi häneltä vielä puuttui täysi ritarin arvo, jottei hän päässyt sen kanssa miekkasille. Tosin oli hänelle jo miehuutensa tähden tarjottu kultaisia kannuksia, mutta hän oli päättänyt odottaa kunnes hän ne ansaitsisi oikealla sotakedolla, jotta hän niitä kehtaisi näyttää kotomaassansakin, johon hän usein tunsi kovan ikävän.

Ei hän kuitenkaan voinut jättää Eberkopfia vähän muistuttamatta, vaan lennähytti hevosessaan hänen rinnallensa ja näyttäen kädellänsä punaista nauharuusua, joka oli kiedottuna hänen kypäränsä sulkain tyveen, lausui hän: "Agnes Lichtenau!"

"Agnes Lichtenau!" sanoi Eberkopf, ja nähden nauharuusun, ymmärsi hän kohta mikä nuorukaisen mielessä oli. Hän sieppasi heti miekkansa.

"Teidän on odottaminen," sanoi Mikael, "ellette tahdo näiden kanssa kilvan ratsastaa." Hän näytti kannuksiansa, jotka hohtivat paljon enemmän hopealta kuin kullalta.

"Liemiparta!" ärisi ritari ja heitti sota-sormikkaansa nuorukaiselle vihanmerkiksi. Mikael teki samoin ja huusi: "Me kohtaamme piakkoin toinen toisemme!

"Tapahtukoon niin," vastasi ritari, "mutta se on sinun viimeinen päiväsi."

Kaikki tämä muistui nyt hänen mieleensä yön hämärässä; hän koetti kädellänsä poveensa, ja otti sieltä sen sotasormikkaan, jonka hän oli saanut vihanmerkiksi, mutta hänen täytyi se uudestaan kätkeä entiseen talteensa.

Sitten hänen aatoksensa viivähteli monessa muussa tapauksessa, mutta ne kaikki olivat hänen mielestänsä vähemmän arvoisia, kun hänen kannukseusa eivät vieläkään olleet kullasta.

Tähtien valo kävi aina himmeämmäksi, kunnes ne viimein tykkänään sammuivat. Uni oli näet painanut hänen silmänsä kiinni. Hevosen karskutus kuului vielä hetken aikaa hänen korvissansa, mutta sekin taukosi, ja pian ilmoitti tasainen hengitys, että nuorukainen oli unien hienoissa helmoissa unhottanut sekä eiliset että huomiset päivät.

Koskelon Riitu, ”Sinnikäs akka”

Henrik Henrikinpoika Koskelon ja Keräsen Kaijan ensimmäinen aikaansaannos oli Riitu. Kirkonkirjoissa tyttö oli tietenkin Briitta, mutta eihän kainuulaiseen puheenparteen pehmeät kirjaimet sulaneet. Riitu mikä Riitu.

Riitu oli kymmenen ikäinen, kun äiti, Askanmäen kaunis Kaija, ryöstettiin kotoaan ja vietiin rapparosvojen mukaan. Pikkuveljet,  nelivuotias Juha ja vastasyntynyt Henrikki jäivät siskonsa hoiviin. Onneksi oli kuitenkin reipas piika, Reeta (Margareta) ottanut Henrikin hoiviinsa ja hoivasi hyvin myöskin Juhon ja Riitunkin, vaikka Riituhan oli jo iso tyttö.

Kun Kaija oli karannut rapparosvoilta, nämä tekivät uuden rosvoretken Askanmäkeen ja polttivat Koskelon talon. Riitu oli silloin neljäntoista ja kirkonkirjoihin tuli merkintä, että häntä ryssät olivat pahasti kohdelleet. Ei sinne kirkonkirjoihin voitu merkitä, että raiskattiin. Oli se niin häveliästä. Hengissä Riitu siitä selvisi ja kasvoi kovaksi ja sitkeäksi Kainuun naiseksi.

Aikanaan Riitu löysi vertaisensa sitkeän miehen rinnalleen. 21 vuotiaana hänet vihittiin pari vuotta vanhemman Sutisen Iisakin vaimoksi Auhon Pyssyvaaraan. Heille syntyi seitsemän lasta, jotka saivat aikaan Riitulle ja Iisakille kuusi Heikkinen nimistä lapsenlasta, 11 lapsenlasta Moilasten sukuun, neljätoista, joilla säilyi Sutinen nimenään ja vielä Torvisen sukuakin tusinan verran. Oli siinä melkoinen mummu tämä Koskelon Riitu. 41 lapsenlasta ympäri Puolankaa.

Riitun pojista Juha nai Anna Heikkisen ja Anna teki Hiltusen Juhalle Riitun kaimaksi Briitta Juhantytär Sutisen, joka nai sitten puolestaan Juha Hiltusen. Että tämä tarina saisi jatkoa meidän aikaamme, niin näille Juhalle ja Riitulle  syntyi Elsa, joka ryhtyi emännäksi seikkailevaiselle Pekalle.

Kun syyskuun 13 pv 1774 pidettiin 75 vuotiaana syöpään kuolleen Koskelon Riitun hautajaisia sanoi pappikin, että harvoin näkee niin paljon saattoväkeä, mutta kyllä tämä Sutisen Iisakin vaimo olikin ”Sitkiä akka”, ei siihen mikä tauti tahansa pystynyt.

Vanhin tytär, Marketta, oli jo 51 vuotias ja 50 oli täyttänyt jo Marketan mieskin, Lauri Heikkinen. Heiltä vanhin tytär oli jo kuollut, mutta pojat Iisakki, Antti, Lauri, Juha ja Henrikki olivat mukana. Iisakilla oli vaimonsa, Kemppaisen Kaarina ja parivuotias Laurikin. Antilla oli mukanaan vasta keväällä vihitty Moilasen Valpuri.

Kristiina, joka oli Moilasen Jaakolleen tehnyt jo 11 tenavaa toi mukanaan esikoisensa, joka oli Jaakko Jaakonpoika, niin kuin isänsäkin ja Jaakolla oli mukanaan kihlattunsa Margetta Manninen. Heillä ei tietenkään olut vielä lapsia.

25 vuotiaalla Iisakilla oli myös mukanaan morsiamensa, Juntusen Briitta. Tietysti mukana olivat myös parissa kymmenissä olevat pojat, Henrikki, Juha ja Lauri ja 12 vuotias Simo ja 8 vuotias Pekkakin. Kaikki naimattomat tyttäret, 18 vuotias Kaarina, 16 vuotia Briitta, 14 vuotias Kristiina ja 10 vuotias Margetta ujostelivat äitinsä ympärilä.

Henrik ja Seppäsen Valpuri olivat jo niin kauan olleet naimisissa, että heidän Margettaansa 25 vuotiaana puhuteltiin jo vanhaksipiiaksi. (Yli nelikymppisenä Margetta vasta suostui Honkosen Iisakin kosintaan, mutta lapsia ei enää osattu tehdä.)

22 vuotias Henrik Henrikinpoika katseli jo sillä silmällä samanikäistä Moilasen Valpuria ja tulihan heistä aikanaan pari. Iisakki, Jaakko, Lauri ja Matti olivat kovasti mieheviä miehiä, kun pikkusisko, Briitta oli vasta 8 ja pikkuveli Antti viisivuotias. Juha oli kuollut 4 vuotta sitten kuusivuotiaana.

55 vuotias Kaarina ei ollut mieleistään miestä löytänyt, mutta Sutisen Juhalla ja Anna Heikkisellä  oli viisi melkein aikuista lasta mukanaan, 21 vuotias Iisakki, 20 ikäinen Antti, 18 vuotias Briitta-neitonen, 16 vuotias Juha ja 14 vuotias Kirsti. Elia lähestyi neljää kymmentään naimattomana, mutta Briitalla oli Torvisen Juhan kanssa tehtyjä lapsia jo kahdeksan. (Loput 4 syntyivät sitten myöhemmin.) Hautajaisissa olivat 15 vuotiaat kaksoset, Juha ja Briitta, 14 vuotia Iisakki, kymmenvuotias Valpuri, kahdeksanvuotias Kirsti, kuusivuotias Henrikki, kaksivuotias Margetta ja vastasyntynyt Kaarina.

Pitkä pöytä tarvittiin pelkästään sukulaisia varten ja kaksi muuta ystäviä ja kylänmiehiä kestitsemään. Onneksi oli kirpeän kaunis syyspäivä, kun hautajaisväki kokoontui Auhon Hiltulaan Riitun maahanpanijaisiin.

Sen pitkän pöydän päässä istui harmaapartaisena patriarkkana itse Iisakki Sutinen 77 vuotiaana suvun päämiehenä ja toisessa päässä istui kunniavieraana vanha pappi.

Pekka ja Elsa kulkeutuivat Utajärvelle ja asustivat siellä ensin Kampmanin taloa ja sitten Pyykön taloa. siellä Kampmanissa syntyi heille Kaisa Greta, joka jäi Kampmaniin seuraavien omistajien piiaksi Pekan ja Elsan lähtiessä Pyykköön. Kun Kaisan sukunimi ei enää ollut tärkeä, merkittiin asuintalon, Kampmanin, nimi hänelle sukunimeksi. Nimethän viljelysseuduilla vaihtuivat talon mukaan.

Niskan kylä Utajärvellä oli Oulujoen tervareitin vakituisia lepopaikoja ja Kaisa tuli siellä pyöräyttäneeksi aviottoman lapsen, joka sai nimekseen Hedvig Kustava ja vuorostaan Hedvig sitten synnytti ensimmäisekseen aviottoman pojan, Oskarin joka nai Pirilän Marian ja heidän esikoisensa oli Hilda Kaisa Kampman, joka nai Kujalan Jukan ja sitten ollaankin jo nykyajassa serkkujen ja pikkuserkkujen seassa.

Satavuotias Anttosen Matti

Kiannolta 26 p. huhtik.  1859

Kun ei tänne muutakaan tällä kerralla kuulu, niin sanonpa keväimen olleen tuulisen ja lumisateisen, ettei muka vanhatkaan muista monen moisempia olleen.

Vanhainkin muisto näyttää menevän niinkuin sananlasku sanoovi: "Jonka vanha vanhaneepi, mieli myötähän meneepi". 

Täällä elääpi Kivivaarassa talon vanhus, Matti Anttonen, joka kirkonkirjan jälkeen on syntynyt 1775, vaan itse sanoopi jo sata täyttävänsä. Hänkin lausui: ”Ei ole kuin kerran ennen hänen eläissänsä 100 vuodessa näin lunta kinoksiin koonnut ja mataloita huoneita peittää pyytänyt, kuin nyt. Onkin monessa mökissä huoneetkin olleet melkein lumen sisällä. Muutamissa taloissakin, joissa akkunat ovat alhaalla, on pitänyt lapioida lumeen halssit akkunareikäin kohdille, jos mieli mitään huoneissa nähdä.

Ne, jotka selkosilla ja sydänmailla ovat hiihdelleet, sanovat 8 ja 9 korttelia tasaisilla paikoilla lunta olevan, vaan näin järvien rannoilla ja kangasmailla ei ole kuin 6 ja 7 korttelia tasaisilla, ehkä kokouspaikoissa on sama määräkin. 

Nyt pääsiäisen aikana oli suuri suvi, että isommat järvet tulivat silkalle vedelle ja muutamat purot alkoivat jo aivan juoksemaan, mutta nyt on kovasti kylmännyt, että hanki hyvin kestääpi miehen, joka onkin hyvin hyvä, kun heinät ja lehdet ovat yhä vedossa, jolla niitä enää perimättä lieneekään, sillä hevostiet eivät enää kannata ja ummelle ei ole menemistä, sillä noin 2 kyynärän lumessa ei kahlaa hyväkään hevonen monta virstaa. Se täällä on hyvä, että kaikki osaavat suksilla hiihtää, eikä ujota nuoriakaan neitoja, jos kirkonkin luokse suksillaan suikasevat, ja suksensa panevat kirkon seinää vastaan pystyyn, niinkuin täällä tavallinen tapa on.  Hentovat meidänpuolen sulhot ja morsiamet suksin vihillekin kulkea ja mikä siinä auttaa, kun aika tuleepi, eikä hevosilla päkähtämään pääse.

Pääsiäisenä oli vähän hevosilla päässyt kirkkoon rahvasta, mutta lähes 400 henkeä oli Herran pyhän pöydänkin vieraina eikä ne toki kaikki kirkkomiehet, hyväpä kuin puoletkaan ripillä käyvät yhtä aikaa.

— Olipa tännekin alhaalta kohonnut se paha tapa, että nuoret miehet kokoutuvat ihan saarnankin ajaksi tupakkia polttamaan kirkkoa lähimmäiseen taloon, eikä enää vanhankansan kärsät eli savipiiput kenellekään kelpaa, mutta pitää olla kouran täyteiset kopat ja pitkät käärmeen kirjavat varret, jotka tavasta housun taskuista roikkuvat kirkossakin (kas, mahtia), joka on vaikea silmille nähdessä. 

Puhutaan, mutta mitä kaikista puheista kuulemista, nimittäin, että taskumatti, aletaan täälläkin muassaan uutterasti pitää, josta kielen kastetta ja mielen mittaa otetaan.

Kun näin mitättömiä asioita olen pännällä piirustanut niin sopii sanoani, että muuan poika täällä hakkasi niin tuhmasti suurta puuta toisen kanssa, jotta löi hänellä tapaturma. Löi kirveellä kyljen isosti auki. Luullaanpa hänen kumminkin paranevan tuostakin.

Ei paljon paremmin katsonut sekään poika, joka pystyssä olevan puun hakkasi hevosen päälle, josta se hevonen sitten kuoli.

 E. B.

PERTUN KUMPPANIT

Perttu ratsasti kohti kumppaniensa leiriä ja luuli päässeensä intiaaneista, mutta jonkun ajan kuluttua hän havaitsi ratsujoukon lähestyvän itseään. Indianit olivat koonneet joukkonsa uudelleen ja valinneet rohkeimman joukostaan johtamaan valkonaaman takaa-ajoa.

Tätä hirmuista ajoa kesti puoli tiimaa samalla innolla ja kiivaudella molemmin puolin. Pertulla oli erittäin hyvä hevonen, hän oli paljonkin edellä, mutta hevonen oli väsyksissä jo monen päivän vaivoista, se ei jaksanut kauan kestää tätä vauhtia, siksi antoi Perttu sen juosta hiljalleen säästääkseen sen voimia viimeiseen kilpaan. Indianit tämän nähtyään luulivat jo Perttua saaliiksensa ja ajoivat sitä tuimemmasti toistensa kilvalla, jokainen ollakseen ensimmäisenä tappamassa tätä valkonaamaista metsästäjää.

Nuori, rohkea Indianisoturi, jonka vaatteissa välkkyivät hopeiset helyt ja päässä heiluivat kotkan sulat, erinomaisen hyvä ratsastusmies, ratsasti etunenässä. Sukkelana kuin tulen liekki likeni hän Perttua, jännitetty jousi oli hänellä kädessä ja sen jänteellä oli kolme nuolta. Perttu piti häntä silmällä. Hänellä oli kainalon alla pitkä pyssynsä, hän katsoi taaksensa ja mittasi silmämäärältä ampumamatkaa, pysäytti hevosensa ja antoi sen puoli minuuttia puhaltaa ja juuri samassa, kun tämä soturi hyökkäsi ottamaan häntä elävänä kiinni, nosti hän pyssynsä poskelle ja ampui. Indiani kaatui paikalla hevosensa selästä maahan. Nuolen nopeudella lähti Perttu ratsastamaan pakoon.

Indianit nostivat hirmuisen metelin. Perttu vihelsi heille vastaukseksi. Taas ajoivat Indianit häntä entistä suuremmalla surmainnolla. Vaikka hän ensin ennätti kappaleen edelle vihollistaan, tuli hänen asemansa kuitenkin alinomaa vaarallisemmaksi. Hän koetti ennättää joen rannalle metsään toivossa sen suojassa paremmin päästä kumppaniensa tykö. Mutta Indianien rivin toinen pää oli jo pian yhtä likellä metsää kuin hänkin, siksi täytyi hänen ratsastaa pitemmälle vinoon. Hevonenkin tunsi nyt olevan kuoleman vaaran, siksi koetti sekin panna parastaan, johon vielä vihollisen hevosten hirnumiset ja jyry kiihottivat, niin että se meni ruohikkoa ja pensaikkoa aivan kuin lentämällä.

Vielä viisi minuuttia, niin toivoi Perttu olevansa kumppaniensa tykönä. Hän ajatteli, kuinka hänen kumppaninsa tulevat häntä auttamaan, kuinka ne ampuvat Indianeja, kuinka hän tulee pelastetuksi, mutta kumppaneita ei kuulunutkaan. Aivan hiljaista oli hänen edessään. Ovatko kumppanini jättäneet minut tänne Indianien syötiksi. Tässä pelon ahdistuksessa hän jatkoi täyttä vauhtia eteenpäin.

Viimein laukkasi hänen hevosensa mäkeä alas ja horjahti, niin että hän oli pudota maahan valkoihoisen ruumiin päälle, joka oli ammuttu nuolella. Noin 30 askeleen päässä tästä oli viisi ruumista kappaleiksi hakattuina sammuneen tulisijan ympärillä. Nukkuessaan olivat nämä murhatut. Ainoastaan yksi näytti heränneen ja vastustaneen Indianeja viimeiseen hengen vetoon.

Nämä olivat nyt hänen kumppaniensa jäännöksiä. Hänellä oli ainoa toivo jäljellä myydä niin kalliisti kuin mahdollista on nahkansa Indianeille, jotka halusivat sen nylkeä.

— Tämän murhapaikan läpi hän ratsasti  täyttä vauhtia ja pääsi metsään, kun Indianit kuin hyökyvä koski hyökkäsivät mäkeä alas ilosta hirmuisesti huutaen, että olivat valmistaneet vaalakkanaamoille tämmöisen surmapaikan. Mutta eivät he kuitenkaan uskaltaneet seurata vihollistaan metsään, jossa pyssyllä saattoi paremmin varjella itseään kuin jousella ja nuolilla. Indianit pysähtyivät neuvottelemaan toisella tavalla saadaksensa vihollistansa kiinni. Mutta Perttu ajoi siihen kaisloja kasvavaan jokeen hevosensa, joka milloin kahlasi, milloin ui sitä alaspäin. Tällä tavalla kulki hän muutaman venäjänvirstan eksyttääksensä vihollisia pois jäljiltään. 

Tätä hän ei  kuitenkaan ensin uskonut, mutta kun Indianeja ei enää kuulunut, usean tiiman kuluessa, arveli hän niistä jo päässeensä. Siksi pysähdytti hän hevosensa levähtämään.

Illalla hän lähti taas liikkeelle, ja uskaliaana petollisesta hiljaisuudesta, joka oli hänen ympärillänsä, hän tuli metsästä ulos ruohikkoaavikolle. Perttu halusi ennen iltaa ennättää  alemmalle maalle, jonka läpi juoksi ojia, mutta jossa kasvoi niin pitkää ruohoa, ettei ratsastajaa siinä näkynyt. Hän aikoi ratsastaa puhvelihärkien tekemiä polkuja, joita siinä oli ristiin rastiin. Oli vielä tiiman matka sinne, kun hän näki savua ja arvasi siitä, että se ruohikkomaa oli tulessa, siksi yritti hän joutua pois tulen edestä, mutta mille suunnalle hän vain yritti, niin siellä leimahti heti kohta tuli häntä vastaan. Kova tuuli kiihdytti tulen ankaraksi, niin että se leveni sanomattoman sukkelasti sille laajalle aavikolle, joka oli täynnä kuivuneita kantoja, niin että Pertun päästyä pienelle kunnaalle koko aavikko oli hänen ympärillänsä aivan liekitsevänä merenä, jossa tuuli nosti tuliset aallot  15 ja 20 jalkaa korkealle.

Parasta nyt olisi ollut Pertun palata takaisin ja ratsastaa joen yli toiselle puolelle, mutta hän pelkäsi, että Indianit, jotka olivat panneet ruohikkoaron palamaan, olivat nyt tällä ainoalla tulettomalla suunnalla häntä odottamassa. Siksi hän kääntyi aavikon laidalle missä ruoho oli lyhyempää eikä siis tuli niin roihuava. Hän arveli onnistuvansa päästä siellä tulen keskeltä pois.

--

KADONNEET EVÄÄT.

Koskelon Henrikin pojista Matin veli, Juho, joutui valehtelijan maineeseen, vaikka totinen todenpuhuja olikin.


Kävi nimittäin niin, että Juho oli taas kerran rankametsässä rankoja kaatamassa rasiin kuivumaan polttopuiksi, kun sattui niin, että hän löysi keväthankeen tuupertuneen joutsenen aivan kuoliaana. 


Siitäpä ilostui mies, kun kevätpuoleen pyrki Kainuun korvessa jo eväs olemaan heikkoa. Ajatteli, että siitä joutsenesta riittää potunsärvintä koko perheelle moneksi päiväksi. 


Vähäisen eväspussinsa hihnan hän kääräisi joutsenen kaulaan siksi aikaa, kun jatkoi töitään. 


Aurinko paahtoi ja hikikin kihosi pintaan siinä kirveen kanssa riehuessa puusaaliin kimpussa. Niistä lähtisi vielä monet kerrat lämmintä. Ensimmäinen lämpö oli nyt, kun niitä kaateli ja karsi ja rasiksi kasasi. Puserokin oli jo näin keväällä liikaa. Piti ripustaa se oksaan kuivumaan. Toinen lämpö tulisi niitä kotiin kuljettaessa, kolmas polttopuiksi pilkkoessa, neljäs sisään kantaessa ja lopuksi viides sitten talvella, kun ne liekkien ruokana lämpöänsä jakavat.


Tulihan siinä kuuman jälkeen jo nälkäkin, mutta nälkään tottunut mies ei pitäny kiirettä eväitään syömään. Ehtisipä nuo haukata sitten, kun niitten aika oli. 


Iltapäivä oli jo pitkällä, kun mies lähti palailemaan eväspussilleen, mutta niin siinä oli ristiin rastiin tullut kahlattua hangessa, ettei eväspussi heti löytynytkään. 


Päätä piti raapia ja miettiä, että minne se pussi jäikään. Pusero löytyi kuitenkin kohtuullisen helposti, mutta vaikka kuinka etsiskeli ei eväspussia löytynyt. Olisi toki jo eväät kelvanneet, vaikkei vanhasta pussinresusta niin ollutkaan väliä. Eniten kuitenkin harmitti, ettei sitä joutsentakaan löytynyt.


Ilta jo alkoi hämärtää ja ilman joutsenta joutui Juho kotimökilleen kahlaamaan nälissään.


Kotona sitten ihmetteli sitä eväitten katoamista ja kävi seuraavana päivänä vielä uudelleen jälillään josko se joutsen edes löytyisi.


Ei löytynyt. Valehtelijaksi Juho pantiin. Ei sitä juttua joutsenesta kukaan uskonut.

Nyt vasta on vanhasta Oulun Wiikkosanomista löytynyt pikku juttu Puolangalla ammutusta joutsenesta, jolla oli eväspussi matkassaan. 


Ei sen asian selviäminen Juhon mainetta ehtinyt pelastamaan, kun mies on ollut vainajana jo kolmatta vuosisataa. 

Sanna ja Juuli

Kun se Henrikki Henrikinpoika Koskelo, joka sotilaaksi mainitaan, jäi kahden pikkuisen pojan kanssa nuorena kuollutta vaimoa ja äitiä kaipaamaan parin avioliitovuoden jälkeen Briitan kuollessa 1740, tarvittiin pojille tietenkin nainen hoitajaksi. Olihan Juha vasta vajaan vuoden ikäinen ja Mattikin juuri kaksi vuottaan täyttänyt. Hoitajaksi ryhtyi Oikarisen Laurin tytär, Juliaana.  Hyvin Juliaana pokia hoiti ja parin leskeysvuoden jälkeen Henrikki sitten nai poikien hoitajan eikä pappikaan päässyt salavuoteudesta sakottamaan, kun Margareta syntyi toista vuotta häiden jälkeen.

Taas meni kolme vuotta ennen kuin seuraava tytär syntyi ja tyttö sai kasteessa nimekseen Susanna, mutta Sannana sai hän olla kuolemaansa asti helmikuun kymmenenteen 1813. Sanna ehti olla Anttinsa leskenä vain puolisentoista vuotta.

Seuraavana vuonna syntyi poika, josta tehtiinkin isänsä kaima ja vuonna 1750  kesäkuun puolivälissä syntyi äidille kaimaksi Juliaana, jota ikänsä kaiken Juuliksi kutsuttiin.

Näistä Sannasta ja Juulista tämä Koskelotarina kertoo, vaikka Mulareille heidät molemmat vihittiin.

Sannasta tuli Antti Mularin vaimo huhtikuun 18 p 1766 ja olihan siinä kauniina kevätpäivänä vihittävänä kovin nuori pariskunta, sillä morsian oli tammikuun alussa täyttänyt 19 vuottaan ja sulhanen oli vielä vuotta nuorempi. Taaskaan ei tarvinnut salavuoteudesta sakkoja maksella, kun Margareta syntyi vasta seuraavan vuoden lokakuussa. Sanna pyöräytti vielä joulukuun 29 päivä 1768 äitinsä kaimaksi Julianan, joka samalla tietenkin tuli myös Juuli-siskon kaimaksi.

Sigfrid syntyi 12.12.1770 ja kuoli 25.2.1811 nelikymppisenä, mutta hänen liitostaan ja lapsistaan minulla ei ole merkintöjä. 

Briitta syntyi 27.2.1774 ja kuoli 27.2.1847 Romppaisen Eerikin leskenä.

Antti  syntyi 20.4.1776 ja kuoli 20.4.1812 ennen vaimoaan  Säkkisen Margettaa.

Anna syntyi 4.5.1778 eikä Anna kohtaloista ole muita merkintöjä.

Susanna syntyi 25.4.1780 ja kuoli 30.9.1840 vuotta ennen miehensä, Juha Moilasen kuolemaa.

Kirsti syntyi 26.3.1782 ja kuoli 26.3.1832 kirkonkirjojen mukaan.

Saara syntyi 15.2.1789 ja kuoli 17.2.1811 synnyttäessään Gabriel Väisäsen poikaa.

Juulista jo aikaisemmin oli tarinaa pian häitten jälkeen hukkuneen Lauri Heikkisen  vaimona. Neljä vuotta sitä leskeyttä kesti, mutta sitten Mularin Pauli vei Juulin vihille  Sannan ja Antin seitsemänvuotishääpäivänä ja niin oli sisaruksilla veljekset miehinään. Lapsuudenystäviä keskenään olivat myös Juuli ja Pauli niin kuin Sanna ja Anttikin. Yhteinen hääpäivä vielä lisää yhdisti kaikkia neljää.

Juuli synnytti Paulilleen ensin Margetan 12.3.1774 ja äitinsä kaiman  19.3.1776. Olikohan sisaruksilla oikein kilpailu lasten tekemisessä, sillä Liisa syntyi taas marraskuussa kaksi vuotta myöhemmin ja Valpuri heti seuraavana vuonna ennen Sannan  Susannaa. Maria taas  kolmisen kuukautta Sannan Kirstin jälkeen. Juulin molemmat pojat, Pauli ja Henrikki syntyivät ennen Sannan Saaraa ja vielä senkin jälkeen Juuli synnytti Briitan 1790 ja Annan 1795.

Niin siinä sisarukset synnyttelivät yhteensä 18 lasta 25 vuoden kuluessa. Saattoi olla serkuksilla melkoista menoa parhaimmillaan, mutta  jo 1796 Sannan Briitta annettiin  Romppaisen Eerikin puolisoksi ja heille ehti syntyä esikoiseksi Antti ja toiseksi pojaksi Heikki ennen  seuraavan polven Sannaa, joka syntyi 1799.

Juulin Juliaanahan vihittiin tammikuun 11 päivä Tuomas Oikarisen Eerikille ja siinä toimessa syntyi sitten tiiviiseen tahtiin kuusi veljestä kymmenessä vuodessa. Hän jäi leskeksi 1809 ja eli leskenä melkein neljä vuosikymmentä ennen kuin kuoli vanhuuteen jouluaaton aattona 1848.

Vuonna 1800 oli sitten seuraavat häät,  kun Sannan Juliaana vihittiin Juha Antinpoika  Oikariselle ja kuusi tenavaa tämäkin pari synnytti,  mutta näistä enemmistö oli tyttöjä.

 Sannan Susanna ja Moilasen Tuomas vihittiin tammikuussa 1805 ja ensimmäinen lapsi syntyi kuolleena, mutta sen jälkeen tehtiin myös kuusi tenavaa.

Sannan Saara kuoli lapsivuoteeseen Gabriel Väisäsen vaimona ja hätäkasteen saanut Antti pian äitinsä jälkeen.

Juilin Valpuri synnytti Martti Väyrysen vaimona  1805 Kaarinan, mutta näistä minulla ei ole tietoja.

Juulin Mariasta tuli torppari Henrikki Näyhän vaimo joulukuun 8 päivä 1815 ja taas oli tuloksen kuusi rasavilliä, joista neljä ensimmäistä poikia.

Juulin Pauli vei vihille Heikki Oikarisen tyttären, Elinan ja heille syntyi lapsia viisi.

Niin siinä pelkästään Sanna ja Juuli olivat parhaimmillaan yhteensä 32 serkuksen mummuina jokseenkin tasaisesti.

Jokaisella on oma tarinansa unohduksen yöhön vaipuneena.

Kummalle puolelle?

Näin alakuloisena ollessansa, tunsi Mikael jonkun laskevan kätensä hänen olkapäällensä. Käännähtäen sen puoleen, havaitsi Mikael vanhan Simeonin, jonka hän luuli hukkuneen haaksirikossa, aivan elävänä luonansa.

"Katso sinä nuorukainen" lausui ukko,

"sinä teit minulle hyvän työn, semmoisen, jonka harvat sinun kaltaisesi tahtoisivat osoittaa meidän vainotulle suvulle. Nyt minulla on tilaisuus sen sinulle palkita."

"Jos se olisi palkinnon tähden tehty," vastasi Mikael epäillen, "niin millä sinä sen palkitsisit?"

Mikael luuli havaitsevansa vanhuksen olevan mielenviassa, johon hän kaiketi oli tullut äskeisessä henkensä vaarassa.

"Milläs vaan tahdot," sanoi Simeon, "minulla on suuri valta."

Mikael ei tiennyt, että semmoinen kerskaus niihin aikoihin voi olla hyvinkin totta. Sentähden hän sanoi puoleksi leikilleikillä, puoleksi todella:

"Jos sinulla on niin suuri valta kuin sanot, niin toimita minut kotiin."

"Sitä valtaa ei minulla ole nyt, mutta ehkä kukaties pian kyllä. Ano jotain muuta.

"Noh, toimita minulle hyvin varustettu hevonen," sanoi Mikael.

"Sen pitää saamasi," vaknutti Simeon, ja kutsui nuorukaista seuraamaan häntä, jonka Mikael Takkupää myös teki, koska ei hänellä muutakaan ollut työksi ottaa, eikä hän ymmärtänyt kantaa sitä vihaa juutalaisia kohtaan, jolla kaikki sen aikaiset kohtelivat heitä.

He matkustimat niitä kolkkoja ja sumuisia alankomaita Itämeren eteläisellä rannalla, jossa asujaimet taistelevat meren kanssa vallasta maan yli, vaan jossa samat asujaimet yhä ovat leikanneet satoisia laihoja ja niittäneet voimakasta heinää.

Simeonin rahoilla saatiin hevoset, ja nyt he molemmat riensivät sitä kaupunkia kohden, joka niinä vuosisatoina hallitsi Itämeren aaltoja, ja jonka porvarit säätivät lakea Ruotsin ja Venäjän valtioille.

He tulivat Lübeckin mahtavaan kaupunkiin.

Mikaelhan oli lähtenyt etsimään tilaisuutta sankaritöihin eikä sillä ollut lopultakaan mitään merkitystä kulkeutuiko hän Viipuriin, jossa olisi päässyt urotekoja tekemään novgorodilaisia vastaan. Matkustipa maailmassa minne tahansa aina löytyi sotia, joissa kuntoaan osoittaa.

Yksi suuri ja jo pitkään jatkunut sota oli kahden keisarin välillä keskellä Eurooppaa. Kummallakin oli suuret armeijat jousimiehiä, peitsimiehiä, miekkamiehiä ratsuineen tai ilman. Sopivasti juuri silloin olivat armeijat molemmin puolin Inn-jokea ja kummatkin olivat innoissaan käymässä toistensa kimppuun. Toinen siksi, että ennättäisi voittaa tappeluksen ennen apujoukon saapumista kunniaa jakamaan ja toinen siksi, että ehtisi ratkaista taistelun ennen kuin joutuisi kahden rintaman puristukseen.

Nyt oli vain päätettävä kumman puolelle asettuisi ja sen seikan ratkaisijana sai olla Simeon juutalainen.