VÄLIKOHTAUS KOGGIN KANNELLA

Kolmen päivän perästä teki Mikael itse aluksella matkaa pois Turusta. Aamulla varhain siihen aikaan vuodesta, jolloin päivä on pisin ja yö lyhin. Aurinko oli äsken noussut ja sen kera hento itätuuli, joka täytti purjeet ja saattoi laivan vähitellen linnan ohitse ja Ruissalon sivuitse ja niiden muiden luotojen, jotka sijaitsevat molemmin puolin Turun kulkuvettä.

Meren luonnossa on jotakin viettelevää, ja suloista, sillekin joka sitä alati kulkee, saati sille, jota sen aallot ensi kerran keinuttavat.

Hupaista on arvailla, miten ihmiset alkoivat merta kulkea. Mies vaelsi vuorimaita, aromaita, metsämaita. Kaikki oli hänelle tuttua, yhtäläistä. Ei hän mitään pelännyt, sillä hän voi taistella vihamiehen kanssa ja erämaan petojen kanssa, hän oli opettanut itse jalopeuran häntä pelkäämään. Hän vaelsi ja vaelsi ja etsi uusia, outoja, ennen näkemättömiä näkymiä . Niin metsä viimein aukeni, ja hänen edessänsä oli taivas — ei taivas, vaan meri, ihana, avara meri, sininen kuin taivas.

Miestä vapistutti, ei pelko vaan joku aivan outo tunto.

Hänen edessään levisi se lempeä, se kaunis, se liehakoitseva, se pettävä alkuaine, jonka pinta toisinaan on sileä ja tyven niinkuin ikuinen rauha, ja taas toisinaan vaahtoava ja jyryävä hirmuisessa vihassa, uhaten niellä sen onnettoman, joka on rohjennut luottaa sen kauniiseen muotoon.

Sen vihaa ja uhkauksia ei mies kuitenkaan ikinä ole pelännyt. Mutta kun sen kansi on sileä ja kuvastaa taivaan tähdet, silloin se tuottaa mieleen kaikkein oudoimmat tunteet ja niin ihmiset ovat sittenkin uskaltaneet ryhtyä matkustelemaan sen aaltoilevalla selällä. He alkoivat kulkunsa purtiloilla ja ruuhilla pitkin rantoja, nyt he ovat rakentaneet jo Leviathaninkin.

Mikael Takkupää oli ensi kerran koggin kannella. Meren muoto ei nyt ollut erin vihainen eikä erin lempeä. Vähäiset laineet kimaltelivat aamuauringon säteissä, mutta nuorukaiselle se kuitenkin oli outoa ja ihmeellistä, se aava avaruus.

Ei meri kuitenkaan heti ollut hänelle kokonaan avoinna. Matka kävi salmien läpi ja luotojen sivuitse, joissa tammet, jalavat ja pihlajat lehottivat. Aluksen tie oli vähän sen luontoinen kuin tavallisella Suomen järvellä. Vasta etäämmällä näköala aukeni.

Mikael nojautui laivan partaalle katsellen laineitten leikkiä. Hänen omat ajatuksensa lentelivät tuulen kanssa teitä tietämättömiä.

Mutta pian hän heräsi unelmistansa, kun aluksen toisella puolen nousi tora ja kahina. Siellä oli laivamiehet erään juutalaisraukan kimpussa, joka kauppalaukkuinensa myös oli matkalla Turusta. Niihin aikoihin luuli kuka hyvänsä saavansa kiduttaa sen onnettoman kansan hajonneita jäseniä, jotka kaupanteollansa elelivät joka maassa ja joiden kukkaroissa oli maiden ja valtakuntien rahat silloin, niinkuin ne yhä nytkin ovat.

"Sinä Judas Ischariot," pauhasi yksi merimies "pidät hirmuisen parran, eikä sitä ole otettukaan lukuun silloin kun sinulta maksu määrättiin matkastasi tässä laivassa. Maksa nyt senkin edestä."

"Se on siis tervattava," huusin toinen "ettei hän häpäise matkaamme." Ja hän nypisti ukon partaa.

"Jos myrsky nousee tällä matkalla," lausui kolmas, "niin aallot sen täyttävät, ja se painaa meidät jokaisen upposalle." Ja mies tarttui tervasutiin, tervataksensa ukon parran.

"Oh Abrahamin Jumala," huokasi ukko tuskissansa, "katso Israelia, hän asuu pakanain seassa ja ei löydä lepoa, kaikki hänen vihollisensa pahasti tekevät hänen kanssansa."

"Hän sanoo meitä pakanoiksi, se kirottu roikale," huusivat merimiehet, "annetaan hauelle kelpo kuritus."

He aikoivat käydä israelilaiseen, mutta Mikael ehti väliin. Laivuri oli yön valvottua mennyt kastariin levolle ja epäiltävä oli miten hän koko riitaan olisi sekaantunut.

"Mitä teillä on hänestä?" kysyi Mikael hiljaisesti asettuen ukon eteen; "jättäkää hänet rauhaan."

"Oh, Daniel!" huokasi vanha Simeon. 

"Kuka se meidän maitosuu käskijämme on?" kysyi häijyin merimiehistä.

"Ei se kuulu sinulle kuka minä olen," sanoi Mikael; "Minä käsken ja sinä tottelet."

Miehet seisahtuivat katselemaan näiden kahden riitaa. Heidän ei mielestänsä sopinut kaikin käydä yhden päälle, joka uskalsi puolustaa itseänsä. Niin eriskummaiset ovat miesten tuumat kunnia- asioissa. Sitä he kaikin hätyyttävät joka ei ollenkaan voinut itseänsä puolustaa, vaan sen päälle, joka uskalsi vastustaa heitä, eivät he yhtaikaa kaikin kehdanneet käydä.

"Vai sinä käsket ja minä tottelen!" ärjäisi se vihaisin merimiehistä, ja hän tavoitti nuorukaista suurella nyrkillään, mutta havaitsi itsensä samassa hetkessä yhdellä lyönnillä makaavan pitkänänsä laivan kannella.

"Oh David!" huokasi israelilainen.

YHTEISTÄ TULEVAISUUTTAKO?

Ne kaksi nuorta tekivät lupauksia toinen toisellensa, niinkuin usein tapahtuu. Jos semmoiset lupaukset aina täyttyisivät, niin eipä mitään puuttuisi ihmisten onnellisuudesta maailmassa, vaan niitä löytyy kohtauksia ja tapauksia ja kovaa onnea ja rikoksia. Niinpä muuttuu usein ne ihanimmat tulevaisuuden kuvat, joita nuoruudessa maalataan, kärsimisen ja onnettomuuden tauluiksi tai raukeavat sumuun, ilmaan.

Neiti josta tässä on juteltu, oli Agnes Liehtenau. Hänen isänsä oli ollut vapaasukuinen ritari ja oli kuollessansa jättänyt tavaransa ja ainoan tyttärensä erään ritarin huoleen, joka tahtoi yhdistää Agneksen, vastoin hänen omaa tahtoa erään toisen ritarin kanssa, nimeltä Eberkopf. Agnes, jolla ei ollut ketään huolenpitäjää, olisi tietysti väkisin vaadittu myöntymään, vaan hän otti pakonsa Hansa-kauppiaan, Heinrieh Rathsmannin tykö, joka muinoin hänen isänsä eläessä oli siltä saanut suojelusta ja joka kiitollisuuden tunnosta taas otti vuorostansa suojellakseen hyväntekijänsä tytärtä, sillä tavoin että Agnes seurasi tyttären lumeella häntä matkoillansa.

Niihin aikoihin pidettiin ahkerasti tutkintoja niiden kanssa, joita luultiin vääräuskoisiksi, ja siinä oli jo kyllä syytä tuomioon, että joku tuli kanteen alaiseksi. Ei häntä enää juuri mikään auttanut. Dominicoveljet olivat paavilta saaneet kaiken tuomiovallan näissä asioissa ja moni ihminen pääsi hengestänsä, mutta kirkko rikastui, sillä tuomittujen omaisuus tuli kirkon omaksi.

Mikael Takkupää oli aikeissa tarjota itsensä kuninkaan sotapalvelukseen, ja oli sentähden jättänyt kotinsa. Sotaa käytiinkin Itä-Suomessa Novgorodia vastaan ja oli käyty jo monia kymmeniä vuosia. Hänen piti nyt valita josko hän tahtoi lähteä Karjalaan tai jäädä Turun varusväkeen. Mutta hän kammoksui sitä urostöiden puutetta, joka häntä kukaties kohtaisi Turussa, jota viholliset harvoin tulivat hätyyttämään. Hän toivoi saada ansaita kunniaa ja kuuluisaa nimeä, jota kaikki nuorukaiset toivovat, erinomattain sotaisina aikoina. Sentähden hänen teki mielensä Karjalaan, jossa hänen oli tilaisuus sotia ritarien tavalla ulkona, tappokedolla, eikä tarvinnut kätkeytyä muurien taakse, niinkuin olisi asia ollut Turussa. Hänen mielitekoonsa sinne oli vielä toinenkin syy. Nykyistä sotaa Karjalassa pidettiin oikeana pyhäretkenä. Ruotsalaisissa oli herännyt into kääntämään Roomanuskoon ei ainoastaan Karjalaisia, vaan itse Venäläisiäkin, jotka tunnustivat kreikan oppia. Sepä into lähettikin pari-kolmekymmentä vuotta sen jälkeen kuningas Maunon Neva-joelle, menettämään laivoja ja ihmisiä.

Mikael oli tehnyt päätöksensä jo ennen Turkuun tuloansa ja hänen piti täällä ainoastaan toimittaa itsellensä pääsy Karjalaan niillä aluksilla, joita usein lähetettiin Itä-Suomeen, viemään väkeä ja sotatarpeita.

Ei sen päätöksen syy ollut siis se tieto, että Heinrieh Rathsmann myös aikoi purjehtia itään käsin, jonka tiedon Mikael sai Agnesta puhutellessansa. Päivää jälkeen tässä eniten juteltua tapausta kävi Mikael Takkupää S:t Nikolaus-veljesten taloon, jossa Saksan kauppiaat ja Heinrieh Rathsmann pitivät majaansa. Hän aikoi puhutella viimemainittua ja sopia hänen kanssansa matkasta samalla kauppalaivalla, koska itäänpäin kohdakkoin purjehtivia kuninkaan aluksia ei löytynyt, mutta tultuansa majataloon, sai hän kuulla sen ikävän ja kumman sanoman, että Heinrieh Rathsmann tyttärineen oli tiessänsä.

Dominico-veljesten uhkaukset, joita Heinrieh Rathsmannkin oli saanut kuulla, oli häneen tuottanut sen päätöksen, että heidän oli Turusta joutumiseen purjehtiminen pois. Vaan minne? Sitä ei kukaan saksalaisista ilmoittanut hänelle, jota eivät tunteneet. Mutta heillä oli toinen alus valmiina piakkoin lähtemään Viipuria kohden, ja he tarjosivat hänelle siinä tilaa, josta Mikael myöskin paikalla sopi heidän kanssansa.

Palattuansa linnaan, näki Mikael sen tornista laivan purjehtivan kaukana luotojen takana.

Se oli se, jossa Agnes ja hänen suojelijansa pakenivat Turusta.

Se joutui yhä etäämmälle ja etäämmälle, kunnes se viimein katosi näkyvistä.

Muovommuutos.

Kuulehhav veikkonen kummaa

Kuinka nyt herraksi tullaan:

Viinaa nyt ensiksi juuaan,

Vieläpä oluttaki tuuaan

Kori kerrallaan,

Sittepä kaupunki kaikuu

Ku sielä metakka raikuu

”Menkäähän heittijöt hiiteen,

Mollaan herroja itte

Hävekköön hölömöt muut

Herraksi minä nyt meinaan,

Sitten minä taloni reilaan

Kaupungin kauniin syrijään,

Maakylän kokonasa hylykään

Pellokki kyntöineen.

Kaupungin kavulla meiskaan

Lakinki päästäni paiskaan

Kohta ku huoneeseen tuun

Niin ku jo nähänykki oon

Herrojenki tekevän.

Moukaksi ei mua kukkaan

Ennää kuttua luppaa;

Ku en ennää korpija raivaa,

Eikä ees ojjaa kaivaa

Mun ennää tartte.

Sittenpä akkaaki vielä

Frouvaksi kututaan sielä.

Eikä sen sovikkaa ennää

Lähtiä lehemäin perrään,

Kotia kuttumaan.

Mekonki se kauniin laittaa,

Että nyt huoletta taitaa

Kahaville kyllääki lähtiä,

Jos porisemmaan käskiä

vaikka tuttu kuttuu

Uuveppa temput jo alakaa

Vanahat jo kokonaan hylykään;

Hyvästi lanssi ja talli;

Parempi on haali ja manni,

Että nyt tervev vaan.

Hiltusia ja Moilasiakin.

Kummasti ne kietoutuvat  yhteen nuo Kainuun sukujen juuret. Osuipa käteen Mikko Moilasen kirjoittama kirja Askanmäen ja Auhonkylän vaiheista. Kirjan nimi on Kinttupolkuja Kylätielle.


Alkoipa löytyä tarinaa ensimmäisistä Askanmäen Koskeloista ja heidän kohtaloistaan rappasotien ja Isonvihan pyörityksessä..


Vaikka Koskelon Henrikki ei ollutkaan Askanmäen ensimmäinen asuja, niin varsin nokkelastippa hän sinne asettui jo kolmantena merkittynä talollisena.


Samalla selvisi, että akattomana Henrikki Askanmäkeen asettui naimalla Lauri Oikariselta jääneen lesken. Tämän ensimmäisen Henrikin aikana talo nousi ¼ manttaalin tilaksi  ja maksoi veroa merkittävät määrät.


Talo sai Koskelon nimekseen ja se säilyi asiakirjoissa Koskelona vielä melkein kaksi vuosisataa senkin jälkeen, kun Koskelot olivat joutuneet Isonvihan aikana poltetusta tilasta luopumaan.


Niihin aikoihin liittyy se tarina ”Askanmäen kauniista Kaijasta”. Kaijahan vietiin Venäjälle ja karkasi sieltä. Paluumatka oli pitkä ja Kaijaa luultiin kuolleeksi. Pappi vihki Henrikille uuden vaimon ja sitten Kaija palasikin. Miten lie pappi selvitellyt tämän ”kaksinnaimisen”. Juhani Aho käytti Kaijan tarinaa Juha-romaaninsa pohjana, mutta ei hänkään sitä kaksinnaimisongelmaa arvannut käsitellä.


Kun Koskelot sitten Priitta-tyttären kautta liittyivät Auhon Sutisiin ja sitä kautta Hiltusiin ja Moilasiin, niin johan levisi sukuverta laajalle samalla tietenkin laimeten. Kummasti se vain sitten kulkeutui yhden Hiltusen Pekan kulkeuduttua Utajärven Niskan kylän Kampmanin taloa asumaan ja Heidän jäljiltään jäi sinne Kampmanin taloon tytär piikomaan. Aikanaan se tytär tuli sitten tehneeksi  au-tyttärekseen Hedvig Kustavan, joka samalla tavalla jatkoi sukua Oskari Kampmaniin.


Aikanaan tämä Oskari sitten nai Pirilän tyttären ja nämä Pirilätkin olivat alun alkaen Auhon Hiltulanniemestä kotoisin.  Meille varsin tunnettu asia on, että Oskarin ja Marian tytär, Hilda nai sittemmin Kujalan Jukan ja heille syntyi toiseksi nuorimmaisena mukulana Hilkka Annikki.


Vasta ripiltä päässeenä Hilkka tapasi Sukasen Väinön ja presidentti Kyösti Kallion suosiollisella luvalla heistä tuli pari.


Tästä kohdasta voidaan taas lähteä vuosia taaksepäin, sillä Väinön äiti oli Koskelan Anna, joka oli nainut Huittisista kulkeutuneen Kustaa Fridolf Sukasen.


Pari sukupolvea aikaisemminhan Koskelon sukunimi oli muuttunut Koskelaksi. Annan isä oli Iikka ja Iikan isäkin oli Iikka ja tämä Iikka oli Koskelon Liisan avioton poika ja Liisa oli Koskelon Pekan tytär ja Pekka oli Antin poika ja Antin isä taas oli Henrik IV Henrikinpoika Koskelo, jota ennen olivat tietenkin III ja II Henrik Henrikinpoika  ja niitä ennen löytyy vain se Henrik Koskelo, joka 1650 tienoilla nai sen Oikarisen Laurin lesken ja nosti kehnosta kunnosta Askanmäessä olleen tilan komeaksi Koskelon tilaksi.


En tässä sen tarkemmin käsittele enää Hiltusia ja Moilasia, koska sivujuonteitahan he ovat tässä meidän suvun tarinassa.


Oleellista on vain, että Kujalainkin juurista äidin puolelta löytyy se Henrik Koskelo Askanmäeltä.

Pyhän Henrikin juhla Turussa 1322.

Palatkaamme hetkeksi Turkuun, joka silloin oli alkanut virkansa, nimittäin olla Suomen historian ja sivistyksen keskustana. Turun linna oli jo puolitoista sataa vuotta seisonut Aurajoen suulla ja kuvastellut kopeata muotoausa Airiston matalissa laineissa, ja sen turvilla oli vähitellen asuntoja ilmaantunut pitkin Aurajokea Välimäelle saakka, jossa Marian kirkko oli sata vuotta ollut Suomen kristikunnan pääkirkkona. Mutta sillä ajalla oli useita kymmeniä vuosia Suomen kristittyjen muulla ja kenties koko paavikunnan antimilla rakennettu Unikankarille Turun uljasta tuomio-kirkkoa. Se oli valmistunut ja siinä oli Suomen piispat jo pari kymmentä vuotta pitäneet juhlallisia kirkonmenoja, kunnes v. 1318 Venäläiset tulivat ja polttivat kaupungin ja tuomiokirkon. Nimittäin sen ulko- ja sisä-kaunistukset, itse seinät ja sen ympäristöllä olevat varustukset jäivät luultavasti seisomaan — "autioina ja tyhjinä."

Neljä vuotta oli kulunut, ja vireä liikunta oli taas Aurajoella ja sen reunoilla. Airiston selällä lennätti vieno länsituuli isompia ja pienempiä aluksia valkoisilla purjeillaan. Ne riensivät kaikki linnaa kohden ja sen sivutse jokea ylöspäin tuomiokirkon lähelle. Samalla näkyi myös maakunnasta kokoontuvan suuri kansanpaljous Turkuun.

Oli kaunis aamu. Kesäkuun 18 p. Aamukello soi saarnaajamunkkien kirkossa luostarinmäellä. Tuomiokirkko oli vielä kelloa vailla sitten viimeisen palon ja messut välijuhlina olivat pidetyt mainitussa luostarikirkossa. Mutta nyt oli suurempi juhla vietettävä ja se kansanjoukko, joka sitä kokoontui viettämään, ei olisi mahtunut S:t Olavin luostariin messua kuulemaan. Se messu oli siis pidettävä tuomiokirkossa, joka tämän syyn tähden oli kaunistettu miten varat vain myöten antoivat.

Mainittua juhlaa vietettiin pyhän Henrikin ylös nousemisen muistoksi, niinkuin hänen kuolemansa muisto vietettiin talvella, 19 päivänä tammikuuta, jona päivänä legendat sanovat hänen murhatun Köyliöjärven jäällä.

Jos sanoisin Turun silloin olleen järjestetyn kaupungin, niin olisin ainakin väärässä. Asuinhuoneet olivat sikin sokin tavara-aittain kanssa, pitkin jokivartta, sen kummallakin puolen. Soukat raitit juoksivat monessa mutkassa mökkien välitse. Vain kirkon seudulla oli laveampi aukea, paikan pyhyyden tähden.

Nyt olivat raitit ja aukeat koristetut liinoilla ja kukkasilla. Juhla oli alkanut. Kansaa aaltoili kirkon ympäristössä, ja linnasta tuli juhlaan sen varusväki, linnan tallimestari heidän johtajanansa. Myös kokoontui kirkon seuduille kaikki Turun saksat eli kauppamiehet, jotka täällä, muiden maiden esimerkkiä seuraten, olivat yhtyneet niin kutsuttuun kiltaan eli yhdistykseen, jonka suojelushenki oli S:t Nikolaus.

Kauppamiehet olivat jalkaisin ja niin myös linnanväki, paitsi heidän tallimestarinsa, joka ratsasti uljaalla hevosella ja joka itse oli täydessä ritari-puvussa. Hänen takanansa ratsasti, yhtä uljaalla hevosella, nuorukainen. Sotavaatteissa oli hänkin, vaikkei ritariasussa. Hän oli se miekan ostaja Ulvilasta, ja sama miekka riippui nyt hänen vyöllänsä. He seisahtuivat vähän matkaa tuomiokirkosta ja heitä vastatusten seisahtui saksojen kilta, joita seurasivat heidän vaimonsa ja lapsensa.

Kellon soitto kuului taas Dominico-veljesten luostarista, tuomiokirkon ovet avattiin, ja kirkosta tuli joukko pappeja ja munkkeja juhlakäynnille. Joukon etupäässä käveli kaksi kaniikkia eli tuomiokirkon pappia, kantaen lipasta eli kirstua, jossa pyhän Henrikin luut säilytettiin. Lipas oli silattu kullalla ja hopialla.

Heidän jälkeensä tuli Benedictus, sen ajan röyhkeä ja ylimielinen piispa, joka uskalsi riidellä itse kuninkaankin kanssa ja joka kutsui Suomen asukkaita alamaisiksensa. Hän oli täydessä pyhäpuvussansa, hiippa päässänsä, kulta ja hopeakankainen kaapu yllänsä ja valtikka kädessänsä. Hän siunaili kansaa molemmin puolin, tehden kädellänsä ristin merkkejä.

Hänen perässään tuli munkkeja, jotka suitsuttivat pyhää savua ja toisia, jotka messusivat pyhän Henrikin kunniaa seuraavilla sanoilla:

Caetus noster laetus esto

Pro Henrivi sacro festo:

Est laetandi causa praesto

Praesulis celebritas.

Quem eligit, quem dilexit

In sublime quem erexit

Divina benignitas, etc.

Meidän joukkom iloitkoon 

Henrikkimme juhla on

Syytä ompi ilohon

Kaikell kristikunnall.

Jumal häntä rakasti

sankarisens valitsi

nosti taivaan iloon, j. n. e.

Kaikki kansa kumarteli hartaudella näille pyhille kävijöille. Vallitsi syvä äänettömyys, paitsi munkkien veisuu, joka tällä tavoin kuului somemmalta.

Mikael Takkupää, josta tässä olemme puhuneet, loi huomaamatta silmänsä porvarien naisväen puoleen ja yhtäkkiä hänen lapsekkaat kasvonsa punehtuivat. Siellä oli se neito, jonka kanssa hän oli kilpaa ajanut Kokemäen joella. Neito havaitsi myös hänet, mutta peitti samassa kasvonsa, ja ne pyhät miehet olivat jo käyneet käymisensä ja palasivat kirkkoon, jossa vasta oikea juhlameno pidettiin. Heitä seurasi sinne myös tallimestari ja hänen kumppaninsa, jotka jättivät hevosensa siksi aikaa palvelijain pidettäviksi. Sitten menivät porvarit vaimoinensa ja lapsineen sekä muu kansa kirkkoon.

Se oli valaistu tuhansilla vahakynttilöillä, niinkuin silloin tapa oli keskellä suvista päivääkin. Akkunat olivat nimittäin sitä lajia, etteivät ne laskeneet paljon päivän valoa ja itse juhlapäivän pyhyys vaati semmoisen kynttilöiden paljouden.

Koetan historiakirjan avulla tässä kertoa semmoisen kirkonmenon.

Tämän juhlamenon tähden oli keskelle kirkkoa tehty neljä kyynärää korkea ja kolmenkymmenetä kyynärää pitkä lehteri, jonka päälle oli rakennettu alttari. Sata lamppua paloi lehterillä ja niin paljon kynttilöitä kuin vaan mahtui. Lattialla, jokaisen pilarin juurella, suitsusi pyhää savua ja mirrhamia. Piispa ja papit nousivat lehterille ja laskivat pyhän luuarkun alttarille. Piispa veisasi latinan kielellä: "Tule pyhä henki, Luoja!" jonka jälkeen litania veisattiin.

Sitten piti piispa latinaksi messun, johon laulajisto usein vastasi: "te rogamus, audi nos". (Sinua rukoilemme, kuule meitä)

Arkku kannettiin tämän jälkeen lattialle, jossa kansa pääsi sitä kumartaen rukoilemaan ja sen eteen uhraamaan antimia, jotka käytettiin kirkon hyväksi. Kaiken tämän päätyttyä tapahtui ihmetöitä, joita papit salaisesti tekivät, kiihottaaksensa kansan hartautta ja anteliaisuutta.

— Tulensoihtuja leimahteli holveissa edestakaisin. Eläviä kyyhkysiä, öylätin kappaleita, eläviä varpusia, pyitä ja peipposia lenteli sinne tänne tulen loistossa.

Mikael Turussa.

Kirkonmeno oli päätetty. Kansa oli hajonnut sinne tänne, kaupoillensa ja askareillensa. Muutamat kaupungin lähellä asuvista palasivat kotiinsakin, ja Aurajoella liikkuivat taas useat veneet levitetyillä purjeilla.

Mikael Takkupää oli palannut linnaan hänkin, kumppaninsa, tallimestarin kanssa ja katseli nyt alakuloisena ihmisten iloa, niiden jotka soutaen ja pauhaten kulkivat vesillä. Hänen teki mielensä vielä uudestansa käydä kaupungissa. Hän oli nähnyt sen saksalaisen neidin kirkon lähellä ja sepä kohtaus oli häneen tuottanut uusia ja outoja tunteita, jotka tekivät hänet levottomaksi nyt kun kaikki juhlan touhu oli vaiennut. Kansan paljous oli hänet estänyt enempää näkemästä ja kohtaamasta sitä outoa ja kuitenkin tuttua neiti-ilmestystä.

Ajatuksissaan hän oli ratsastanut takaisin linnaan, mutta nyt hän katui että niin aikaisin oli palannut kaupungista, erittäin kun hänen siellä olisi ollut tärkeitä asioita ajettavina, joiden tähden hän juuri oli tullutkin.

Turun linna oli silloin toisenlainen tarkoituksessaan ja muodossaankin kuin se nyt on. Se oli rakennettu koko maakunnan varustukseksi ja suojelukseksi ja sinne pakenivat kaikki seudun asukkaat vihollisten hätyyttäessä.

Eikä ne vihollisten hätyytykset tapahtuneetkaan harvoin. Niitä oli, siitä asti kun linna oli seisonut, tavan takaa tullut Hämeestä, Karjalasta ja Venäjältä. 

Häme ja Karjala olivat tosin kukistetut, mutta Venäjän karkauksia kesti yhä monet vuosisadat, joina Turun linna monesti hävitettiin ja taas rakennettiin. Hänen, joka ottaa kertoakseen sen linnan historian, on samassa kertominen koko Suomen historian, joka ei suinkaan tässä ole aikomukseni. Vaan tuleepa kuitenkin sanoakseni, että se linna oli toista kuin näinä aikoina, silloinkin kuin Gustavi Vaasan poika, Johannes-Herttua, sittemmin kuningas Juhana III siinä piti hoviansa. On moni muukin mahtava herra siinä aikanansa asunut. Pidettiinpä saman Gustavin vanhin poika kuningas Erik XIV siellä vankeudessakin.

Vaan nythän se linna on Turun läänin "vesileipä-koppi."

Mikael Takkupää katui palaamistansa kaupungista. Hän päätti siis ratsastaa sinne uudestansa ja olikin pian valmis täyttämään päätöksensä ilman kenellekään asiasta virkkaamatta paitsi hevospalvelijalle, joka viivyttelemättä satuloitsi hänen hyvän hevosensa.

Tässä on asia vähän jutella siitä nuorukaisesta, jonka olemme tulleet tuntemaan nimellä Mikael Takkupää. Hän ei ollut mikään muu kuin talonpoika, mutta Suomen talonpoika oli silloin arvokkaampi kuin nyt. Silloin ei löytynyt vielä erotusta neljän säädyn välillä. Sopinee sanoa talonpojan säädyssä löytyneen kaikki säädyt yhdistettyinä.

Erinäistä aatelistoa ei kumminkaan ollut. Talonpoika oli vapaasukuinen ja hänellä oli oikeus vapautua kaikista veroista, jos hän teki sotapalvelusta hevosella ja miehellä. Hänestäpä siis vapaasukuiset ovat saaneetkin alkunsa, sillä ensimmäiset aateliset olivat ne maamiehet, joiden talot mainitulla sotapalveluksella tulivat veroista vapaiksi.

Tosin on talonpoika nytkin yhtä vapaa, vaikkei hänen talonsa vapauttaminen kaikista veroista enää käy päinsä sotapalveluksella. Mutta hänen rinnallensa ja yläpuolellensa on ajan mittaan noussut kolme muuta säätyä.

Mikael Takkupää oli vapaa talonpoika. Hän oli toiseksi vanhin veljeksistä ja oli ehtinyt siihen ikään, että hän lain mukaan sai mennä talonsa edestä kuninkaan palvelukseen. Se oli syy hänen Turkuun tulemiseensa ja syy miksi hän oli asuntonsa ottanut linnassa, oli se, että hän oli sukua linnaherran tallimestarin kanssa.

S:t Nicolaus-veljekset, s.o. saksan kauppamiehet pitivät kestiä keskenänsä saman päivän iltana, josta nyt on puhe ollut.  He olivat kokoontuneet Heinrich Rathsmannin majataloon. Sen kauppiaan, jonka näimme Ulvilassa kaupanteossa. Hänellä ei ollut Turussa asuntoa, vaan Saksan maalla, Kölnin kaupungissa, joka kuului siihen mahtavaan kauppaliittoon, jota Hansaseuraksi kutsuttiin. Nyt hän oli tullut Suomeen, liittolaistensa asioille, vaikka hän samassa ajoi omia asioitansakin, nimittäin kaupantekoa. Hänen seurassansa oli nuori neiti, se Mikael Takkupään tuntema neiti.

Heinrich Rathsmannin huone oli yltäkylläisesti varustettu kaikkinaisella ravinnolla, jota S:t Nicolaus veljekset nauttivat syöden ja juoden.

Mutta jos luulemme heidän keskus-telleen paljaista kaupan asioista, niin erehdymme. He puhuivat enemmän valtioasioista, nimittäin niistä, jotka koskivat Hansaseuran hyötyä ja heillä näkyi olevan yhtä elävä "kansal-lisuuden tunto" kuin ikänä nykyisen ajan. valtiosankareilla. He tiesivät nimittäin mikä heidän seurallensa ja kaupallensa oli tuova suurimmat edut.

He tiesivät miten se pitkällinen sota Ruotsin ja Venäjän välillä oli heidän kaupallensa suureksi häiriöksi, niinkuin myös sen aikainen kahden keisarin sota Saksan maalla oli heidän seurallensa vahingollinen. Näistä kahdesta asiasta he puhuivat keskenänsä. Päivä oli jo alentumassa linnalahden taakse, kun Mikael ratsasti kaupunkiin. Ehtookello soi luostarissa. Hän ajoi sinne päin, vaan päätti seisahtaa vartiovuoren juurelle, johon hän jätti hevosensa, ja asteli itse kukkulalle.

Joka nykyisin tahtoo nähdä täyden kuvan Turun ulkomuodosta, astukoon samalle kukkulalle. Sieltä se näkyy kokonansa molemmin puolin Aurajokea, vaan olkoon kunkin vallassa sanoa onko sen kaunis tai ei. Silloin se myös näkyi sinne, mutta itse kaupunki ei miltään näyttänyt. Sitä vastaan kultasi laskeva aurinko linnan tornit ja huiput kiiltävillä säteillä.

Kansan liikkuminen pitkin jokirantaa kuului välillä kuin kaukaisten merenaaltojen humina, vaan toisaalta kuului silloin tällöin luostarikellon kumahdukset. Ehtoo näytti Mikaelille pyhemmältä, kuin päivän juhla oli ollutkaan. Hän oli aikonut ajaa asioita kaupungissa, mutta hän oli jo ratsastanut sen lävitse eikä hänen enää tehnytkään sinne mielensä. Erinomaiset pyhyyden tunteet, semmoiset jotka meissä ihmislapsissa eivät peräti sammu maailman turhissa menoissakaan, johdattivat hänen askeleitansa sinne, josta kello kuului. Mikael olikin vielä melkein nuoruuden viattomuuden iässä ja hän oli äsken vasta sanonut jäähyväiset kodillensa. Ei siis ihme ollutkaan, jos hänen sydäntänsä paisutti.

Luostarirakennukseen kuului myös vähäinen kappeli eli kirkko, johon kuka hyvänsä sai mennä rukoustansa tekemään. Se seisoi aina avoinna.

Mikael astui sisälle. Useita vahakynt-tilöitä paloi täälläkin alttarilla juhlan tähden. Ne valaisivat kaunista neitsyt Marian kuvaa, joka oli tauluun maa-lattuna alttarin yläpuolella. Tännekin oli suitsutettu pyhää savua, vaikka kirkko ensikatsannossa näytti ihan tyh-jältä ja tyhjä se olikin, paitsi että altta-rin edessä nojausi polvillansa vaimonen henki.

Mikael seisahti ovelle, havaitessansa rukoilijan alttarin juurella. Hänen ei voinut nähdä sen kasvoja, kun ne olivat käännetyt neitsyen kuvaa kohden, vaan kaikki aavistukset sanoivat hänelle, että se oli sama ilmestys, jonka hän kahdesti eläissänsä oli kohdannnt ja joka hänen mieleensä oli tuonut niin erinomaisia liikunnoita.

Hänen ensimmäinen päätöksensä oli käydä neidon luokse ja yhtyä hänen kanssansa anomaan pyhän äidin suosiota heille molemmille. Vaan jalompi ajatus käski hänen jättämään rukoilevan neidon häiritsemättä. Ja sen hän olisi tehnytkin ellei jotakin outoa olisi tapahtunut kirkossa, joka pakotti hänet seisahtamaan.

Hänen mielestänsä näytti alttarikuva peittyvän. Kynttilät sen edessä sammuivat yksi toisensa perään, ainoastaan etäämmälle jäi niistä muutama vielä palamaan ja niiden valo, yhdistyneenä sen vähän päivän valon kanssa, joka tunki maalattujen klasien lävitse, voi tuskin himmeästi näyttää, mitä kirkossa tapahtui.

Neito näkyi pelästyvän, mutta ei hän kuitenkaan noussut rukousasemiltansa, vaan painoi kasvonsa alttaria vasten, joten hänen irtaimet hiuskiharansa jättivät hänen kaulansa paljaaksi.

"O carissima, filia," lausui syvä ääni, "sinä olet vihoittanut pyhän Marian. Hän ei tahdo sinua kuulla."

Neito vavahti.

"Sinä olet paennut kotoasi," jatkoi sama ääni, "ja antaessasi itsesi matkalle outoon maahan, olet sinä menettänyt omaisuutesi ja vapaasukuiset oikeutesi."

Neiti nousi rukoilevalta asemaltansa.

"Pyhä Maria on lukenut sen sinulle synniksi" lisäsi se salassa oleva puhuja.

"Minä olen paennut väkivaltaa" sanoi tyttö "Minä olen orpo, vain Heinrich Rathsmann oli isäni ystävä ja kun eivät ne minua suojelleet, joiden velvollisuutena se oli, niin minun täytyi paeta hänen kanssansa, varjellakseni vapauteni, jos kohta omaisunteni sillä menetinkin."

"Mutta sinä olet vihoittanut sen mahtavan ritari Eberkopfin, joka on meidän pyhän kristikirkon paras ystävä ja hän on saanut toimeen sen, että sinua pidetään vääräuskoisena ja oikean kirkon helmasta langenneena."

Kun muistamme että tätä puhetta pidettiin Dominicoveljesten luostarikappelissa, heidän, jotka niinä vuosisatoina olivat rajuimpia vääräuskoisten hätyyttäjiä kaikissa Euroopan maissa, jotka kuuluivat paavin alle ja joiden vallassa ne hirmuiset tutkimaoikeudet olivat, niin tämmöinen julistus kuului vaaralliselta sille, jota se koski.

"Pyhä Maria kantaa samaa mieltä sinua kohtaan, kuin hänen kirkkonsakin," sanoi se outo puhuja; "hän sammuttaa valonsa sinulta."

Ja välillä kuin tuntumaton tuuli olisi lennähtänyt kirkon lävitse, niin kaikki kynttilät sammuivat ja syvä hämärä jäi sijaan.

Mutta neidon silmissä muuttui kaikki synkeäksi. Hän oli isätön ja äiditön, ja vainottuna pahojen ihmisten ahneudella ja himoilla, oli hänen täytynyt jättää suloinen kotinsa ja matkustaa outoihin maihin, joissa hän kuitenkin oli toivonut saavansa elää rauhassa, mutta häntä seurasi sama vaino, minne hän ikänä joutui, ja kun itse pyhä neitsykin hänet kielsi, niin hän tunsi olevansa täysin hylätty. Hänen silmänsä pimenivät ja hän olisi vaipunut siihen paikkaan, ellei joku outo, voimakas käsivarsi olisi häntä pidellyt ja vienyt hänet pois. ...

Hän tunsi lempeän iltatuulen virvoittavan kasvojansa; kukkasten tuoksu tuli häntä vastaan. Hän avasi silmänsä, ja kirkkaasti laskeva kesäaurinko häikäisi niitä. Hänen edessänsä oli avara laakso, jonka pohjalla joki juoksi. Pitkin laaksoa oli taloja: se oli Turku. Hän istui kukkaissaran reunalla, Dominicoluostarin yrttimaalla, Vartiovuorella. Sama voimakas käsi oli vielä hänen tukenansa. Hän ei uskaltanut katsoa kenen, mutta sen omistaja kuiskasi hänelle lohduttavia sanoja ja vannoi lupauksia ja uhkasi olla hänen kostajansa, ja se ääni oli hänelle tuttu eikä hän voinut sulkea korviansa sen ääneltä, eikä riistää itseänsä sen kädestä, eikä kätkeä suutansa sen polttavilta huulilta.

Miekan osto

Kauppamies oli paraikaa  kaupassa erään nuorukaisen kanssa, joka tarkasteli miekkoja ja löydettyänsä niistä yhden mielestään kelvollisen, maksoi paikalla rahat tinkailematta. Se vähän ihmetytti kauppiasta, joka hinnan määrätessä oli pannut tavan mukaan tinkausvaraa.

Nuorukaisen muodosta näkyi ettei hän ollut juuri pelkkä talonpoika, vaikka hänen pukunsa oli tavallisen metsästäjän. Nuorukainen vyöttihe mielihyvissä uuteen miekkaan ja meni matkaansa. Saksalainen havaitsi nyt neidon lähellänsä ja sanoi: "Miksi lähdit, tyttäreni, kylmään ilmaan ja näiden kesyttömäin joukkoon?”

”Oliko se viimeinenkin kaupantekijä kesytön?” kysyi tytär lapsekkaasti.

"Tyhmä hän kuitenkin oli, vaikka en minä häntä moiti tyhmyydestänsä. Se oli minun hyödykseni. Miekka oli tosin hyvä, mutta kyllä maksoikin. Näistä matkoista tänne villien joukkoon on sentään hyötynsä, ja kuka tänne muuten tulisikaan petojen ja pakkasen kitaan?"

"Minun mielestäni se oli jalouden merkki, että hän maksoi tinkimättä.”

"Ja minun mielestäni" vastasi isä "se oli tyhmyyden merkki, vaikka myöntää täytyy, ettei hänen käytöksensä muuten ollut typerämäistä. Ken hän lienee ollut?"

Heidän puheensa keskeytyi, kun taas tuli kaupantekijöitä.

Hetken perästä nähtiin tytön ajavan pienessä reessä pulskalla hevosella. Hän laski Kokemäenjoen liukkaalle jäälle, mutta siitä kohden, jota ei milloinkaan ajettu ja jossa virtapaikat tekivät jään petolliseksi. Samassa ilmaantui toinenkin reki ja hevonen samalle tielle. Sitä ajoi se äskeinen miekan ostaja ja sen kulku oli tulinen, niin että se vähänpäästä alkoi saavuttaa edellistä. Sen edellisen kulku näytti siitä vain yltyvän ja nyt tuli kova kilpa-ajo. Tyttö innostui ja yllytti hevostansa ja he riensivät kaikkien nähden virtaa kohden, jonka nyt pakkasella heikko jää peitti. Nuorukainen huusi ja viittasi, mutta se hurja kilpailija luuli hänen omaa hevostansa kiihoittavan. Kuitenkin oli miekan ostajan hevonen vilkkaampi. Se joutui toisen rinnalle ja sivutse, jossa nuorukainen tarttui suitsiin ja näyttäen kädellänsä vaarapaikkaa ohjasi hän sen takaisin samalle tielle josta he olivat tulleet. Siinä hän sanoi neidolle jäähyväiset ja ajoi matkaansa. 

Tämä nuorimies oli kotoisin Huittisista ja nimeltään Mikael Takkupää. Hän matkasi Ulvilasta takaisin kotiinsa ja sopi veljiensä kanssa lähdöstään sotapalvelukseen. Ei sitä paljon vastusteltu, koska siihen aikaan tilat menivät yleensä vanhimalle pojalle eikä verotiloja saanut jakaa. 

Niinpä Mikael lähti keväällä hyvin varustautuneena Turkuun, jossa hänen enonsa oli linnan tallimestarina.