Kuinkas Kainuussa naitiin?

Pannaanpa sielu liitelemään vuosisataisten aikojen taakse ja annetaan sen katsella kesäistä maisemaa ja matkamiestä, joka on vaikkapa Koskelon toisen Henrikin asialla matkalla kosimaan Henrikille vaimoa. Se on kunniatehtävä, johon ei kukamies tahansa kelpaakaan. Sovitaan tässä ja nyt, että puhemies on nimeltään Jaakko Antinpoika Sutinen. (Sutisten sukuhan oli tullut Kainuun korpiin samoihin aikoihin kuin Koskelotkin, joten semmoinen Jaakko Antinpoika saattoi olla hyvinkin olemassa ja ainakin myöhemmin Sutiset ovat olleet paljonkin luottamustehtävissä.)

Selväksi oli Jaakolle tehty sekin, että nimenomaan Brita Juhontytär siitä Hiltusen perheestä pitäisi morsioksi puhua. Jaakko mietiskeli valmiiksi kosintapuheensa kuviot. Suuri osahan siitä oli ikivanhaa perinnettä, josta kohta arvasi millä asioilla liikuttiin, vaikka kierrellen-kaarrelleen asiaa esitettiinkin. Esitystapahan oli tietenkin se, joka käänsi morsiamen suvun myötämieleen ja siihen piti sitten sopivasti sommitella hyvää sanaa sulhasmiehestä.

Aikaa toki oli astellessa näitä miettiä. Sentään ei sillä matkalla öitä kulunut, kun Askanmäestä Auhonkylälle taivalsi. Olisi sinne toki voinut veneelläkin mennä, mutta jotenkin Jaakon mieleen oli tämä kerta mennä jalansyten ja asetella sopivasti saapumisaikansa ettoneen aikoihin.

Hyvät päivät annettuaan ja samat vastaan saatuaan kertoili Jaakko rauhassa askanvaaralaisten elelevän ja hyvin voivan. Rauhassa kertoili Hiltunenkin saaneensa monet ajat jo olla ninkuin muutkin Auholaiset. Isommitta mutkitta Jaakko kutsuttiin pöytään vellinjaolle ja tokihan oli miehellä lusikkansa mukana vyöhön pistettynä. Oli se mukava aina kaikkialla omalla lusikallaan velli suuhunsa lappaa. Hiltunen lohkaisi orresta melkein puhdasta leipääkin palan kullekin. Tavattoman vähän oli tarvinnut pettua sekoittaa mukaan. Niin hyvät jyvät oli järvenrannan luhta antanut viime syksynä.

Jaakkohan osasi toki kehua tarjoilua ja lusikkansa nuoltuaan ja vyöhön pistettyään tiesi kohta kertoa, että Koskelon Henrikin pöydässäkin oli hyvin riittänyt evästä, kun ei halla ollut paha mäelle nousemaan. Sittenpä päästiinkin jo varsinaiseen asiaan, joka kyllä oli arvattu jo ensimmäisistä sanoista.

Jaakko kertoili, että Koskelon Heikki Heikinpoika oli innokas puita kasvattamaan ja sen vuoksi halusi istuttaa vaaralleen aivan uuden puun ja että hän oli lähettänyt Jaakon etsimään sen tainta. Hän oli kuullut, että täällä (morsiamen isän talossa) piti olla tuollainen puu, ja oli senvuoksi tullut tänne, toivoen saavansa siitä jonkin vesan, itse runkoa ei aiottu mitenkään vahingoittaa. Hän vakuutti samalla, että tämä vesa sen hoidon alaisena, joka Heikin puolelta alati tuli tämän yrttitarhan osaksi, oli hyvin viihtyvä ja ennen pitkää kantava hedelmiä.

Britahan oli tietenkin piiloutunut kiireesti omiin puuhiinsa, kun asiaa oli alettu esittää ja tokihan hän oli jo ajat sitten Heikille luvannut tulla, mutta kaiken piti tietenkin käydä vanhojen kaavojen mukaan.

Nyt oli ensin sovittava myötäjäisistä ja siitäkin, mitä lahjoja sulhanen tarjosi lunnaiksi puolestaan. Mitäpä kovin merkillisiä näillä tavallisen kansan ihmisillä oli tarjota? Oli toki Britan nimikkovasikka ja –lammas. Oli toki jokunen vaatekappalekin arkkuun kertynyt toimeliaalta tytöltä ja tavan mukaan tietenkin piti antaa talon tavaroista vielä viikate, sirppi ja kassara.

Puhemies kaivoi pussistaan Heikin itsensä vuoleman kauhan, lusikan ja kirveenvarren, jotka ojensi Hiltusten tarkasteltavaksi ja niin todettiin Heikin olevan taidollinen käsistään je kelpo mies vaimoa elättämään.  

Vielä 1800 luvulla joskus muitakin tapoja esiintyi kosinnoissa. Ne ovat kuitenkin erilaiset eri pitäjissä, eikä niitä siis voi koota yksien ainoiden häämenojen kuvaukseen. Sillä on aina oleva vaikeaa ratkaista, ovatko nämä eri juhlamenot ennen muinoin yleisesti olleet käytännössä häissä. Monet tavat, jotka olivat käytännössä, lienevät olleet ikivanhat, mutta toiset uudemmilta ajoilta. Olisi suotavaa, että joku olisi ollut läsnä useissa suomalaisissa häissä ja verrannuti niitä keskenään. Sillä keinoin olisi ollut mahdollista saada selville, mikä niissä on muinaisaikaista ja mikä uudempaa.

Koskelon toisen Henrikin aikoina 1670 tienoilla suomalaisten keskuudessa olivat voimassa vanhat tavat ja tottumukset ja niistä voi sanoa seuraavaa:

Avioliitto oli tärkeimpiä tapauksia heidän perhe‑elämässään.

Puhemiehen täytyi olla kokeneimpia miehiä. Kaikkia seikkailuja, esteitä, vaaroja ja vahinkoja tuli hänen, kuvaannollisesti, mennä miekka kädessä vastustamaan.

Kaikkea pahaa, minkä kadehtijat, noidat, velhot, tietäjät ym. loivat hänen ja hänen seurueensa eteen, hänen täytyi osata vastustaa ja torjua. Mutta tämä oli vain ikäänkuin valmistusta tiellä, sillä toiset ja vaikeammat asianhaarat kohtasivat pian morsiamen vanhempain kodissa.

Saavuttuaan tänne onnellisesti puhemies lasketteli ylistyspuheita kosijasta, tai kuten joskus näyttää tapahtuneen, tämä teki sen itse.

Täällä asetettiin kosijalle useita ehtoja, kokeita, jotka hänen tuli suorittaa, kaikki tavattoman vaikeita ja vaarallisia. Tavallista näyttää olleen, että hänen täytyi suostua kolmeen kokeeseen.

Kosijan viimein suoriuduttua kolmannesta eli viimeisestä kokeesta tapahtuu kuitenkin, että hän silloin kuitenkin useimmiten saattaa pitää morsiamen omanaan.

Pitikö kosijan silloin hänestä päälle päätteeksi maksaa jotakin, eli toisin sanoin myivätkö vanhemmat tyttärensä, on seikka, josta on ollut erimielisyyttä. Muutamat ovat väittäneet, että näin oli laita, mutta en oikeastaan tiedä, minkä nojalla.

Vanha runo, joka käännöksenä esiintyy muun muassa Rühs'in teoksessa »Finland och dess innevånare» (Suomi ja sen asukkaat) sivulla 13, on aiheena tähän väitteeseen. Mutta tarvitsee vain lukea sen viimeiset säkeet, niin voi yhtä hyvin tehdä päinvastaisen johtopäätöksen. Kosija on näet edellä kertonut kaunokaiselleen, mitä on antanut tai oikeammin lahjoittanut hänen vanhemmilleen ja lähimmille sukulaisilleen (saadakseen heidät suostumaan antamaan morsiamen kosijalle), jolloin morsian nimenomaan sanoo:

Vähänpäs hyvästä annoit,

Pikkuruisen kaunihista;

En huoli minä sinusta.

Täten tyttö yhtä selvästi selittää olevan hänen omassa vallassaan, tahtooko hän ottaa vai hylätä kysymyksessä olevan miehen. On muuan toinen, tosin hämäläinen runo, jossa kerrotaan, että Klaus Kurki, joka monta vuosisataa sitten oli Vesilahdella olevan Laukon tilan omistajana, tultuaan lemmittynsä vanhempien kotiin oli kysynyt: »Onkos teillä neittä myydä?» Tämäkin antaisi jotakin aihetta edelliseen väitteeseen, jos vain tyytyisi näihin sanoihin, ottamatta huomioon, niitä seuraavassa sanotaan:

»Kukas hullu muu kuin piika,

jos ei hullu, niin on himmi,

Otti kihlat, anto kättä.»

Mikael Takkupää Esi-Sukasen vaiheita.

Kun tässä on tullut jo pitkään vatvottua Koskeloiden vaiheita Kainuussa ja Amerikoissakin, niin palaanpa välillä tähän Sukasen sukuun, joka alkoi paljon ennen kuin Kalle Fredrik Maijastiinanpoika sai ansioistaan tuon satakuntalaisen adjektiivin sukunimekseen 15 vuotiaana renkipoikana 1879. Isänsä sukujuuria en käy penkomaan, kun isyys on vain päätelmien varassa. 

Maijastiinasta on kuitenkin oikein tutkimalla päästy juuria varsin pitkällekin. Maijastiinan isän juuret hajaantuvat ympäri Huittisten suurkuntaa, mutta äidin puolen penkaiseminen toi esiin mielenkiintoisia mahdollisuuksia. 

Äidinpuoleinen isoäiti, joka kuoli Maijastiinan äitiä synnyttäessään oli Nikkilän tyttäriä ja siitä voidaankin jatkaa isänpuolen linjaa, joka johtaa Nikkilästä Takkulaan ja sitä kautta 1400 luvun ruotsalaisten virkamiesten latinaksi kirjoittamaan Tacko-nimeen. Mennäänä siitä vielä vuosisata taaksepäin, niin voisi olettaa alkuperäisen Väinänjokisuusta kotoisin olevan Takkupää (Tackopea) nimen olleen vielä voimassa. 

Isommin etsimättä sieltä löytyykin sopivasti Mikael Takkupää tarinani sankariksi.

Suuri kansanpaljous liikkui Kokemäenjoen varrella. Oltiin helmikuussa v. 1322. Pakkanen oli erittäin kova, mutta kylmään oli joka mies tottunut Suomenmaassa.

Syy mainittuun kansan paljouteen oli se, että oli pidetty juhlaa Ulvilan uudessa kirkossa, johon väkeä likiseuduilta oli kokountunut ei ainoastaan synteinsä tähden ja juhlan vietäntään, vaan myös kaupan tähden.

Oli näet tavallista, että kun rahvas tuli kirkolle eli kaupunkeihin, jonkun "pyhän" muistoa viettämään ja saamaan synnin päästöä, niin pidettiin myös samassa markkinoita. Ne ovatkin saaneet alkunimensä niistä "messuista," joita papit pitivät pyhäin ylistykseksi. Sentähden ovatkin "messut" niin juurtuneet kansan mieleen muinaisista ajoista, ettei niitä nykyaikana tarpeettomia väen kokouksia, saada häviämään.

Ulvilan kirkossa oli vietetty Marian kirkonkäymisen juhlaa, jona kynttilät ylennettiin alttarilla, jonka tähden se juhla myös oli nimitetty kynttilänpäiväksi.

Vaan messujen välillä olikin kauppiaitten juhlaa. Niitä oli tänne ilmaantunut Turusta, joka silloin oli miltei ainoa kaupunki Suomessa. He myivät maakunnan väelle suolaa ja — koreilutavaraa, jonka perään naisilla siihen aikaan oli yhtä suuri hinku kuin nytkin, vaikka itse tavara lienee ollut nykyisestä erilainen. Vaan löytyipä silloinkin kaupaksi monenmoisia renkaita, sormuksia, priskiä, solkia ja helmiä. Vaateaineita ei paljon ostettu, kun käytiin kotona kudotuissa pukimissa. Kuitenkin osasivat naiset jo silloin koreilla ulkomaan hopeissa ja liinasissa.

Kauppiaat puoleltansa ostivat melkein ainoastaan metsännahkoja, joista tässä maassa oli suuri rikkaus, ne menivät kauppiaille mitättömiin hintoihin, vaikka niistä ulkomailla maksettiin suuret rahat. Täällä oli nyt myytävänä saukon ja tuhkurin, näädän ja kärpän-, oravan- ja ketunnahkoja, myytiinpä suden ja karhun ja ilveksen nahkojakin.

Kuormia tuli ja kuormia meni Turun ja Ulvilan välillä.

Kertoisin väärin jos sanoisin kaikkien kauppiaitten olleen turkulaisia. Ulvilassa oli ja aikaa ollut vireä kauppaliike ja  puhutaanpa jonkinmoinen kaupunkikin siellä jo olleen. Varmaan sopii päättää siellä olleen kauppiaitakin asumassa, jotka omilla aluksilla kuljettivat tavaroita Kokemäenjokea myöten merelle, Ruotsiin ja vaikka aina Saksanmaalle.

Mutta näin talvella ja kelien aikana tuli turkulaisia heidän kilvallansa kauppaa tekemään ja tulipa niiden muassa joku saksalainenkin, niinkuin useammat Turun kauppamiehistäkin lienevät olleet saksalaisia, kun kauppamiehiä yleisesti saksoiksi nimitettiin.

He majailivat näin matkoillansa talonpoikien kodeissa, mutta itse kauppansa he tekivät ulkona, laudoista kokoon lyödyissä varamajoissa, niinkuin nykyisillä markkinoilla tapa on.

Eräässä tuvassa, lähellä sitä paikkaa, johon kauppiaat olivat asettaneet tavaramajansa, asui niinikään saksalainen. Hän oli nyt itse kauppansa puuhassa, mutta hänen vuokraamansa huone ei kuitenkaan ollut asujaimesta tyhjä, siinä oleskeli nuori vaimoinen ihminen. Ellei suuri valkea olisi palanut liedessä, olisi huone ollut aivan pimeä. Siihen aikaan nimittäin ei löytynyt lasiakkunoita, vaan puiset ikkunaluukut, joita avattiin ja suljettiin.

Se tuvassa olija avasi yhden luukuista, mutta pakkanen ulkona ja lämmin sisällä loi semmoisen höyryn kulkemaan edes ja takaisin, ettei mitään voinut nähdä.

Hän siis pukeutui talvivaatteisiinsa ja näemme hänet pian ulkona. Hän oli aivan nuori neito. Hänen yllänsä oli kallis flanderinverkainen haljakka, saukon nahkaisella sisustalla ja reunoilla. Se oli siveästi suljettu hänen ympärillensä kiiltävillä soljilla. Hänen kasvoissansa oli nuoruuden ja terveyden muoto, ja ne saivat vielä helevämmän verevyyden ilmasta.

Neito astui keveillä askelilla kauppamajoja kohden ja läheni yhtä niistä, jossa vanhahko saksalainen oli täydessä kaupan tohinassa miesten ja naisten kanssa, jotka hänen majaansa piirittivät. 

Hän osteli metsän nahkoja rahalla taikka vaihteli niitä sota- ja metsä-aseihin, joita hänellä oli kaikenmoisia, niinkuin jousia, miekkoja, vasamia y. m. Hänellä oli myös naisten koristuksia, joita pojat ostelivat tytöilleen.

Yö tuli ja meni. Pakomatka edessä.

 Perttu ei uskaltanut tehdä nuotioa. Nukkumatta hän vietti rauhattoman yön. Päivän valjetessa hän lähti ratsastamaan kump-paniensa tykö Kanadian virran rannalle, johon oli liki kaksi Suomen penikulmaa. Sinne hän olisi voinut päästä aivan kenenkään näkemättä, jos olisi kulkenut laaksoja myöten, mutta matka olisi näin tullut pitemmäksi ja kun hänellä oli kiire, hän ratsasti mäkien yli suorinta suuntaa saadakseen ilmoittaa seuralaisilleen, miten heidän kumppanillensa oli käynyt. Hän arveli että viholliset eivät voi olla likellä, koska koko tällä aavalla lakeudella ei näy muuta kuin kaukana joukko kesyttömiä hevosia, jotka hänen vasemmalla puolellaan ja takanaan kävelivät ja söivät. Tämä on aivan tavallista näillä aavoilla ruohoaavikoilla. Niistä hän ei pitänyt vaaria. Hän ratsasti vain eteenpäin. Hän silmäili kuitenkin hevosia ja näki niitten ehtimiseen lähenevän itseänsä eivätkä ne enää ollenkaan syöneet ja hypelleet niin kuin kesyttömät hevoset tekevät. Viimein olivat hevoset kaaressa jonka toinen pää tuli aivan häntä vastaan ja koko hevosjoukko näytti kiertävän häntä keskellensä. Perttu arvasi nyt etteivät hevoset olekaan ajajitta. Hän tunsi hyvin kyllä Indianien viekkaat keinot.

Suuren vaaran hän näki olevan itsellään tarjolla. Hän käänsi hevostaan, kannusti sitä ja antoi sen mennä eteenpäin minkä se voi. Samassa hänen takaansa kuului hirmuinen huuto; Indianit olivat suorina hevostensa selässä, kun näkivät Pertun keksineen heidän keinonsa. He ratsastivat, huusivat ja huiskivat sota aseillaan haluten kostaa vaalakkanaamalle. Raivokkaina kuin paholaishenget he ajoivat Perttua takaa.

Perttu päätti myydä henkensä kalliisti ja tähtäsi päälliköltä vaikuttavaa Idiania. Huomasi kuitenkin, että hevonen olisi suurempi maali osua lujaa ravaavan hevosen satulasta.

Perttu laukaisi pyssynsä ja hevosen lyykistyessä maahan sen selässä ratsastanut päällikkö lensi pitkälle ja jäi liikkumattomana makaamaan.

Nyt muut Indianit keräytyivät heti maassa makaavan luokse. Vain yksi Indiani lähti heti täyttä ravia ratsasten Perttua kohti.

Pertulla oli nyt aikaa ladata pyssynsä uudelleen ja Indianin tullessa riittävän lähelle hän ampui taas hevosta ja pudotti sillä keinoin takaa-ajajansa maahan. 

Indianit eivät enää lähteneet Perttua tavoittamaan ja niin hän sai ratsastaa rauhassa amerikkalaisten metsästäjien leiriä kohti.

JUURET RISTISSÄ

 Suomen asutuskartassa väitetään, että 1540 Oulujärven takamaat olivat aivan typötyhjät ihmisistä. Vain Oulujokivarteen on sijoitettu yksi täplä kuvaamaan alkavaa 20 savun ryhmää. Rohkenenpa kuitenkin arvella, että siellä joitakuita eläjiä oli, joita ei mainita kirjoissa eikä kansissa. 

Tapana oli merkitä karttoihin vain veron maksajat.

Muillahan ei ollut väliä. Niinpä voisi ainakin olettaa, että lappalaisia ainakin siellä asusti. Tässä tarkoitan lappalaisilla väestöä, joka eli metsästyksellä ja kalastuksella, koska se on tuon lappalaisuuden ikivanha määritelmä, joka sitten vähitellen muuttui saamelaisten haukkumanimeksi. Olihan tietenkin hienonpaa elää viljellen kaskia ja paremmus täytyi osoittaa muuttamalla muita kuvaava ilmaisu halveksivaksi.

Tämmöinenhän on aina ollut tapa ja se jatkuu, koska kurjinkin duunari kaupungissa katsoo itsensä paljon arvokkaammaksi kuin lantaa levittävä jyväjemmari.

Niinpä voi tietenkin olla, että Koskelotkin olisivat asustaneet Oulujärven takamaita ikimuistoisista ajoista, mutta ei sillä niin ole väliä. 

Tarkastellaan välillä perusjuurien asetelmia ottamalla huomioon, että lapsella on aina varmemmin tietty äiti, kuin tietty isä.

Paljon ei ole juurien etsinnässä apua kolmesta ensimmäisestä Henrikistä, sillä ensimmäisen kohdalla ei vaimoa edes mainita, toisella sanotaan vaimon etunimeksi Brita ja kolmannen vaimo oli Kaija. Siinä meni koko 1600-luku eikä juuret sen kummemmin selvinneet. Kaijasta kyllä tarinoita on paljonkin

Sittemmin kyllä selvisi, että se ensimmäinen Henrikki Koskelo nai Askanmäen Lauri Oikariselta jääneen lesken, kun sai siinä samalla asiallisen talonkin. 

Tarkempaa tietoa alkaa sitten löytyä sen Henrik IV Henrikinpoika Koskelon kohdalta 1700-luvun puolelta. Tietysti täytyy mainita, että kolmannen Henrikin tytär, Priitta, nai Sutisen Iisakin, mutta sehän ei Sutisia juuriimme siirrä. Juha Henrikinpoika nai Väisäsen Britan eikä sekään temppu Väisäsiä juuriin siirrä.

Ovatpahan vain joitakin kaukaa lähteviä sivujuonia.

Neljäs Henrikki järjesteli niitä sivujuonia sitten ensin Laurosen Valpurin kanssa ja sitten Haapalaisen Britan kanssa ja nämähän ovat molemmat mainittavia kainuulaissukuja molemmatkin.

Kahdeksasta lapsesta seitsemän alkoi jo kietoa juurisykeröä laajalle perustalle. Jos nyt ensin otettaisiin se Laurosen Valpurin Henrikki, niin hänhän nai Turpeisen Kaarinan ja nämä Turpeiset kietoutuvat sukuun monessa muussakin kohdassa.

Tämän Henrikin lapsista Valpuri nai 28.9.1775 Anttosen Pekan, jonka äiti oli Kaarina Oikarinen

Matti nai Kanniaisen Kaarinan, joka oli äidin puolelta Keräsiä niinkuin Matin äitikin.

Brita ryhtyi akaksi Hulkkosen Juhalle, joka oli äitinsä puolelta Holappa.

Vielä tämän Henrikin 1760 syntynyt Henrikki-poika nai Kassisen Valpurin, jonka äiti oli Valpuri Henrikintytär, mutta eipä mainita mistä suvusta Kassisen Matti Valpurinsa oli löytänyt. Sehän nyt puuttuisi, että jo tässä olisi aikaisemman Koskelon Henrikin tytär. 

Häitten päivämäärä puuttuu, mutta kun ensimmäinen lapsi syntyi

18.8.1794, niin kyllähän niin tuore asia pitäisi löytyä. Johan niitä toki muitakin Henrikintyttäriä oli kuin Koskeloita.

Ja taas takaisin juuremmille juurille. Haapalaisen Brita oli äitinsä puolelta Viitanen.

Henrikin ja Britan poika, Matti, nai 15.6.1765 Juntusen Kristiinan, joka oli äitinsä puolelta Seppänen.

Juha nai 30.12.1760 Heikkisen Valpurin, joka oli Kaarina Oikarisen tytär.

Jaksasko tässä mitenkään ryhtyä ottamaan selvää, oliko eri Kaarina Oikarinen naimisissa Henrikki Heikkisen kanssa kuin Juha Anttosen kanssa.

Tullaanpa sitten selkeille juurille, kun neljäs Henrikki nai Oikarisen Juliaanan 1742. Voi olla, että tämä Juliaana oli ollut aikaisemmin naimisissa Väyrysen Henrikin kanssa, kun semmoinen Väyrysen Henrikki ja Juliaana Oikarinen ovat tehneet kolmekin samannimistä lasta kuin Koskelon Henrikki ja Oikarisen Juliaana. Siinä vain on semmoinen ristiriita, että nämä lapset ovat syntyneet vuoden 1742 jälkeen.

Henrikin ja Juliaanan vihkimisajasta puuttuu kyllä tarkempi päiväys, joten se vuosikin voi olla jonkun tutkijan arvaus. 

Pengoin tässä välillä taas Sukututkimusseuran HisKi-tulosteitani ja löysin merkinnän tarkistamisesta ja siitähän selvisi, että Väyrysen vaimona ollut Oikarisen Juliaana on ehkä toinen ihminen kuin meidän Henrikin Juliaana tai sitten ei.

Lapsetkin ovat syntyneet vuosina 1736, 1737 ja 1739. Tosin semmoinen sekaannus siellä sitten on, että Henrikin ja Juliaanan lapsiksi on merkitty vain 1750 syntynyt Juliaana ja 1753 syntynyt Antti. On aivan kuin Margaretaa ei olisi syntynyt ollenkaan vuonna 1744, vaan sille Väyryselle jo kahdeksan vuotta aikaisemmin Törmänmäessä Henrikki 1736. Susannaa ei olisi syntynyt 1747, vaan Väyrysen Katariina Raappananmäessä 1737. Sitäkään toista Henrikkiä ei olisi tehty ollenkaan 1748, vaan Anna taas Törmänmäessä 4.6.1739. 

Toisaalta Margareta Henrikintytär Koskelo on naitu Pyykkösen Antille 17.3.1766 Ristijärvellä ja siellä hänet on merkitty syntyneeksikin talossa no 9 vuonna 1744 ja onpa hän osannut kuollakin 5.4.1835 Kerälässä vanhuuteen 91-vuotiaana. Löytyy myös tieto, että Antin isä oli Martti Pyykkönen ja äiti taas oli Briitta Karhu. Lasten syntymätkin löytyvät. Pyykkösen Antille löytyy oikein tarkka syntymäaikakin: 7.2.1739, joten hän oli asialliset kolmisen vuotta vaimoaan vanhempi. Antti Martinpoika kuoli jo 32 vuotiaana kuumetautiin (hitsfeber) 30.12.1772 ja Margareetta eli leskenä miehensä jälkeen liki 60 vuotta.

Susanna Henrikintytär Koskelo mainitaan naidun Mularin Antille 18.4.1766 Ristijärven tilalle no 300 ja sehän on tarkkaa tietoa, kun vielä tiedetään, että Antin isä oli Sigfrid Mulari ja äiti Marketta Haataja. Susanna teki Antille yhdeksän lasta ja kuoli kuumeeseen vanhana emäntänä 10.2.1813.

Juliaana Henrikintytär Koskelon olemassaolosta ei sitten olekaan epäilyksiä, sillä tarkka syntymäaika on tiedossa ja liitto nuorena Lauri Laurinpoika Heikkisen kanssa. Laurin äiti oli Tolosen Marketta.  Juliaana jäi pian lapsettomana leskeksi Laurin hukuttua ja nai 18.4.1773 Mularin Paulin, joka oli Susanna-siskon miehen veli.

Hääpäivä oli sisaruksilla yhteinen, vaikka vuosia oli välissä seitsemän.

Kun Anttikin sitten tavallaan sekaantui tähän Mularin sukuun ja nämä Mularit ja Haatajat kuuluvat varsinaisiin juuriin, niin tarkastellaanpa niitä vähän tarkemmin.

Anttihan nai Haataja Marketan, mutta Marketan äiti oli Mularin Liisa. Kun katsellaan Paltamon syntyneitten luetteloa, niin johan se kumma olisikin, jos ei Haatajaan, Oikariseen ja Mulariin jossakin vaiheessa juuret kietoutuisi.

Ensin oli Antti Mulari ja Antilla vaimona Oikarisen Elina.

Heille syntyi 23.3.1727 Sigfrid. 

Sitten 16.11.1729 Henrik

Ja sitten 15.2.1732 Elisabet, joka tietenkin oli suomeksi Liisa. 

Isän kaima, Antti, syntyi 9.11.1734

Matti oli vuorossa 17.2.1736.

Äidin kaimaksi tehtiin Elina 27.11.1737

Olisiko ensimmäinen isän kaima kuollut, kun uusi Antti Antinpoika Mulari syntyi 23.12.1738?

Kuolinmerkinnät alkavat vasta vuodesta 1755, joten olettaahan se täytyy.

Vielä kahdeksanneksi lapseksi syntyi Susanna 17.8.1740

Kuolinmerkinnät eivät taaskaan oikein tarkalleen täsmää, sillä ensimmäisenä kuolinmerkintänä näkyy 5.11.1755 Anna Antintytär Mulari ja kuolinikä on siinä merkinnässä 21v ja 9 kk. Se tarkoittaisi, että tämä Anna on syntynyt tammi-helmikuussa 1734, mutta minusta se jo liian tiukka rakonen, koska Antti Antinpoika syntyi saman vuoden marraskuussa. Annan syntymää ei kuitenkaan näy tiedostoissa eikä Ristijärvellä muitakaan Mulareita ollut, joten olisikohan sittenkin huononäköinen pappi pimeässä pirtissä marraskuun hämärissä tulkinnut sukupuolen väärin ja merkinnyt Annan Antiksi. 

Toinen hämäryys oli tulla Pekka Antinpoika Mularin ja hänen poikansa Pekka Pekanpojan hukkumisesta 5.7.1770. Tämän vanhemman Pekan syntymäaika osui yksiin Sigfridin syntymäajan kanssa, mutta tämä Mulari olikin Paltaniemeltä eikä Ristijärveltä.

Antti Henrikinpoika Mulari kuoli vanhuuteen 84 vuotiaana 30.11.1780. Siitä voidaan laskea, että hän oli syntynyt 1696, mutta tarkempi päiväys puuttuu.

Antti Koskelon appi, Pekka Paulinpoika Haataja, vihittiin Liisa Antintytär Mularin kanssa Ristijärvellä 13.12.1751 ja ensimmäiseksi tehtiin Kristiina 11.10.1752.

Toiseksi tyttäreksi syntyi anopin kaima, Elina, 17.12.1755.

Vasta kolmantena oli vuorossa Marketta, josta tuli Antin vaimo ja yksi näistä esiäideistä. Hän siis syntyi 14.4.1758.

Äidinisän kaima, Antti Pekanpoika, syntyi 2.4.1761.

Isoisän kaima, Pauli, syntyi juhannuksena 25.6.1764.

Sitten tehtiin jo äidillekin kaima. Liisa syntyi 19.3.1767

Kerttu syntyi 13.2.1770

Pahnanpohjimmaiseksi syntyi Petteri 9.5.1773.

Kyllä kahdeksassa lapsessa on jo moneen lähtöön ja kohtaloon.

Niinpä nämä Haatajan, Mularin, Oikarisen ja Koskelon suvun juuret

kietoutuvat toisiinsa, mikä ei ole kumma lainkaan, sillä niistäkin vähistä asukkaista, joita Oulujärven takamaille oli raivaamaan toimitettu kuoli yli puolet nälkävuosina 1694-1698. Jos ei aikonut kaukaisilta mailta puolisoa etsiä, niin valinnanvaraa oli vain juuri ja juuri riittävästi.

Kun ne juuret niin ristikkäin Kainuuseen juurtuivat, niin tiukassahan ne olivat. 

Tämmöistä sekasotkua sukututkimus on aika ajoin, mutta vilkkaalla

mielikuvituksella ja kärsivällisillä korjauksilla pääsee aina eteenpäin tai sitten kyllästyy ja hylkää koko sotkun.

Kai tämä nyt on aivan vesiselvää koko Koskelon suvun osalta.

Kumppanin kohtalo

Nämä metsästystavat ovat syinä niihin moniin verisiin sotiin, joita oli näitten erilaisten ihmisrotujen välillä. Metsästäjät antoivat Indianeille vastauksia pilkalla ja herjaamisella. Tämänlaisista vastauksista suututtiin ja molemmin puolin uhattiin toisiansa. Uhkauksista tultiin niitten täyttämiseen ja tilanne päättyi taisteluksi sodalla, niin että kaksi Indiania kaatui metsästäjäin luodista. Muut Indianit näkivät itsensä heikoiksi vastusta tekemään. Ne pakenivat pois ja taas oltiin rauhassa. 

Vuorokauden perästä eivät amerikkalaiset metsästäjät enää muistaneet koko asiasta enempää kuin muutakaan tavallista elämän tapausta. Mutta eivät Indianit unhoittaneet tätä niin pian. Ne eivät voineet kärsiä sitä häpeää, että heidän ammutut kumppaninsa olivat kostamatta. Nämä eivät olleet Komantse-Indianeja, vaan olivat kuitenkin näitten liittolaisia, siksi ei ollut hyvää näiltä odotettavana.

Kahteen viikkoon ei kuulunut kuitenkaan mitään. Metsästäjät eivät olleet löytäneet isompia puhvelikarjoja Siksi päätettiin, että Perttu, jota pidettiin parhaana ja urhoollisimpan metsästäjänä, yhden kumppanin kanssa meni etemmä länteen päin tiedustelemaan ja katselemaan, eikö sielläpäin näkyisi puhvelikarjoja. Sillä ajalla asettausivat toiset yhteen kohtaan leiriin Kanadian virran rannalle. Siinä he valmistivat niitä metsänahkoja, joita he jo olivat kokoilleet.

Perttu ratsasti kumppaninsa kanssa edemmäs, mutta että he olisivat tulleet tuntemaan isomman alan maata, erkausivat he toisistansa ja päättivät tulla yhteen erään vuoren juurella olevien kukkuloitten tykönä, jotka he molemmat hyvin kyllä tunsivat. Ympäriinsä ratsastellen tuli Perttu viimein mainitulle paikalle, mutta eipä löytänytkään sieltä kumppaniaan.

Perttu odotti häntä siinä koko päivän, mutta eipä miestä kuulunut. Tämä alkoi jo kummastuttaa. Hän oli tässä vielä yötä, mutta aamulla päätti palata takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin ja toivoa tavata hänet matkalla. Mutta hiljaisuus oli joka paikassa. Hän ei tavannut kumppaniaan.

Illalla yön tullessa näki hän korppikokkoja ja muita petolintuja lentelevän taivaalla ja välillä niitten laskeutuvan yhteen syvään rotkoon. Hän arveli siellä olevan jonku puhvelin raadon, mutta surulliset aavistukset johtuivat hänelle kuitenkin mieleen. Hän käänsi hevosensa sinnepäin ja ratsasti rotkoon. Heti sinne tultuaan, lähti sieltä viisi sutta juoksemaan pois. Ruohot ja maa olivat siinä verisenä. Hänen kumppaninsa oli murhattu ja hänestä ei ollut enää kuin puoli ruumista jäljellä. Päälaelta oli nyljetty nahka pois ja tästä arvasi hän Indianien kostaneen tälle kumppaniensa kuolemaa. Vielä tuoreista jäljistä hän näki tässä olleen hevosten selästä ajaen ison joukon Indianeja. Vaikka Perttu ei ollut juuri hellämielinen, sillä metsästäminen ja kovat elämäntapaukset olivat häntä koventaneet, koski kumppanin surkea kuolema häneen kuitenkin kovasti.

— Siihen hän jätti ystävänsä ruumiin jäännökset, koska hänellä ei ollut aikaa niitä haudata, hän tiesi Indianien olevan lähellä yhä. Hänen pois ratsastettuaan tulivat siihen jälleen sudet ja petolinnut ja tappelivat keskenään raadon päältä. Vuosikausia Perttu näki painajaisia kumppaninsa jäännöksistä.

 Liki kaksi vuosikymmentä myöhemmin Perttu kävi pystyttämässä muistokiven paikalle, jossa Indianit olivat hänen kumppaninasa tappaneet ja jossa pedot olivat saaneet hänen ruumiinsa syödä. 

KUMMITTELUA ASKANMÄELLÄ

Jokijärveltä  28 p. jouluk. 

Mitä tuumaksi tulee, kuin rahvaassa täällä ympäristöllä levenee ehtimiseen sen kaltaiset puheet, että Askanmäen Koskelon talossa on jo kohta puolen vuotta paholaisen luultu elämöivän, niinpä pian samaan laatuun kuin tässä muinen Fyyrin rouvan huoneessa Iissä.

 Matkamiehet, jotka ovat sinne sattuneet yöpymään, sanovat ei enää vasta kyllä olevan siihen taloon yöksi menemistä. Näkymättömät olennot sanotaan siellä liikkuvan, ympäri pirttiä käyvän aika hurinan oikein viheltämällä ja halkoinkin kolisemalla sinkoilevan paikoiltaan ja monta muuta kummitusta sanotaan joskus, nähdyn katonrajassa olevilla puilla, jotka sinne on pantuna kuivaan, kirkkaan silmänkin kuin palavan tähden. 

Jonkun järjen ihmisen pitäisi ottaa tästä paholaisen seikasta selvän, sillä joku erinomainen hullutus tässä mahtaa olla, joka sokaisee näön ja kuulon yksinkertaisilta ihmisiltä. Kuohari-Pekka oli käynyt siinä ja haltijan voimalla koittanut ajaa pirua, vaan ei ollut apua. Paholainen oli pitänyt samaa elämää kuin ennenkin, aivan Pekan siellä ollessakin.

 Nyt kuuluvat sanovan, että Kiimingistä noudetaan vielä isompi velho, joka antaa pikku pirulle aika lähdön. Jos tämä seikka saapi tämmöissään mennä, että siitä ei oikiata selvää oteta ja hullutusten laittelijoita ei tarkkaan tutkita, niin jääpi yksin kertainen rahvas siihen uskoon, että on piru ainakin Askanmäen Koskelossa elämöinyt.

 Vieläpä niinkin luulevat, että talon eläjäin täytyy ennen siirtyä pois ja jättää talon autioksi.

Intiaanit

Tulipa seitsemän amerikkalaismetsästäjää kerran Pertun majalle ja ne pyysivät häntä kumppanikseen, kun tiesivät hänen olevan hyvän ja uskaliaan metsästäjän. Näillä olikin aikomus mennä etemmäs luoteeseen päin, Kanadan ja Punavirran (Red Riwer) välille ja siitä aina länteen päin. Siellä on aavoja ruohikkomaita, joilla on isoja puhvelikarjoja. Perttu oli valmiina lähtemään heidän seuraansa. Kun tämä metsästysretki näytti pitkälliseltä, koki hänen vaimonsa estää häntä lähtemästä sille, mutta vaimon kielto ei auttanut, kun metsästyksestä oli kysymys.

 Näissä Amerikan metsissä eli ihmisiä silläkin lailla, että heillä oli ainoastaan pieni maja, jossa asuivat ja heillä ei ollut muuta elinkeinoa kuin pyytö metsistä. Mutta Perttu viljeli myös maata, vaikka hän samassa oli koko tienoon rohkein sekä sukkelin metsästäjä ja ampuja.

Nyt lähtivät nämä kahdeksan miestä metsästysretkelle. Kuljettuaan hevosilla ratsastaen pitkän matkan Kanadan ja Punavirran väliä he levähtivät, mutta yhtäkkiä tuli siihen pienoinen joukko Indianeja, joitten päämies vihaisesti kysyi heiltä, millä oikeudella vaalakkanaamat tulivat Indianien puolelle metsästämään?  Eivätkö ne jo punaihoisilta Indianeilta ole kyllin ryövänneet maata? Eikö heillä siellä ole tilaa metsästää? Vieläkö he aikovat vainota Indianeja aina näitten synkkiin metsiinkin?