Lauri ja Juliana

 Tulin tuossa Henrikin Arkkulaudoissa  maininneeksi Matin sisarpuolen, Julianan, leskeksi jäämisestä.

Täytyyhän siitä pikkuisen laittaa selvennystä.

Heikkisen Lasse ja Koskelon Juuli olivat lapsuusystäviä ja leikkineet pienestä asti jo kotia ja muutenkin olleet aina selvillä siitä, että naimisiin sitä sitten mennään. 

Kovin nuorina heidät vihittiinkin. Kumpikin oli vasta kahdeksantoista ja kummankin 19-vuotissyntymäpäivä oli kesäkuussä. Kaksi viikkoa oli ikäeroa.

Huhtikuun komantena olivat häät ja kaiken piti sujua onnellisesti niinkun sitä nuorena haaveillaan.

Toukokuussa kuului kuitenkin viesti, että Lasse oli hukkunut koskeen rynnättyään pelastamaan veljensä alle 10 vuotiasta poikaa.

Toukokuun ensimmäisenä vesi oli kuitenkin vielä hyytävän kylmää ja kangisti pelastajankin nopeasti. 

Virta vei molemmat jään alle ja heidän ruumiinsa löytyivät vasta toukokuun lopussa ja hautajaiset olivat kesäkuun yhdestoista.

Julianan valkoinen huntu vaihtui mustaan huntuun ennen kuin hän ennätti täyttää yhdeksäätoista.

ARKKULAUDAT

Verkkaisesti kävi Henrikiltä soutu Kiannalta Ristijärvelle kesken  syksyisen kalamatkan. Se matka ei koskaan ollut tuntunut niin pitkältä ja raskaalta. Yli kaksi viikkoa hän oli Mattia etsinyt laajan Kiannan rantamailta turhaan ja nyt oli jo pakko myöntää, että Kianta oli vienyt hänen esikoisensa.

Marraskuu oli jo lopuillaan ja suvantopaikat jääriitteessä, kun Henrikki lopulta ehti kotitaloonsa Ristijärvelle. Surullinen uutinen hiljensi koko talon, vaikka Matin ainoa veli, Juha, oli jo naimisissa Puolangalla Valpuri Heikkisen kanssa, yhdessä Matin kanssa kasvaneita perheenjäseniä olivat Marketta, Sanna, Heikki, Juliaana ja Antti. Sanna oli kyllä jo naimisissa Mularin Antin kanssa ja Juliaana oli keväällä vihitty Lauri Heikkiselle, joka vajaa kuukausi häitten jälkeen Valpurin päivänä hukkui ja jätti Juliaanansa leskeksi.

Kaikille muille saatiin Matin kuolemasta tieto melkein heti, mutta Juha sai tiedon vasta talvella tullessaan isänsä 60-vuotispäiville vuodenvaihteessa.

Ne syntymäpäivät eivät sitten olleetkaan tavanmukaiset, sillä Henrikki oli muuttunut kovin hiljaiseksi ja puuhaili melkein koko talven vajassa. Hän oli tuonut sinne paksun, suorasyisen honkatukin, josta hän aluksi lohkoi siistejä lautoja kirveellään ja tasoitteli ne kauniiksi arkkulaudoiksi. Muut perheenjäsenet eivät saaneet vajassa käydä sen talven ja kevään aikana.

Vasta kesäkuussa 1770 Matin ruumis kohosi pintaan ja tarttui kalamiesten verkkoon. Henrikki joutui soutamaan Ristijärveltä Kiannan Röntölään ruumista noutamaan ja kuljettamaan sen Paltaniemeen siunattavaksi.

Eihän Henrikki sitä kirkkomatkaa yksin tehnyt, mutta yksin hän sen matkan aikana teki tiliä elämästään. Kristittyjen jumala oli julma kostonhimossaan ja Henrikki kuvitteli tunnossaan, että Matille, Kristiinalle ja kahdelle pienelle lapselle kostettiin hänen elämässään tekemiään kolttosia niinkuin kirjoitettu on “kolmanteen ja neljänteen polveen”.

Niin raskas se matka Henrikille oli, että hän kotimatkan lopulla sai sydänkohtauksen ja uusi kirkkomatka oli edessä heinäkuun alussa.

Kotona löytyi vajasta valmis arkku, jonka Henrikki oli tehnyt itselleen valmiiksi samalla, kun veisteli Matin arkun.

Elämää Lännessä

Perttu asui useita vuosia tässä uudessa paikassa. Hänestä oli tullut vaeltava metsämies. Monta kertaa oli hän metsästysmatkoillaan osunut Indianienkin seuraan, vaikka mielellään ne eivät suosineet vaalakkanaamoja. (Näin kutsuivat he valkeaihoisia ihmisiä.) tulemaan alueelleen, jota he näkivät uudistalojen tekijäin alinomaan vähitellen valloittavan. Juuri sotaan ei hän ollut vielä joutunut Indianien kanssa, vaikka hän ei metsästysinnossaan malttanut olla menemättä Indianien puolelle. Komantze-Indianit asuivat lähellä ja ne olivat julmimpia vihollisia valkoihoisille metsästäjille.

Perttu kävi myös tutustumassa Atlantic Minen kaupunkiin, jonka tienoilla oli suuria kaivoksia, joissa monetkin suomalaiset hankkivat hyvin. Muita tutuksi tulleita paikkoja olivat Custer Peak, Deadwood, Sturgis, Lead, Rabid ja Spearfish.  Monet muutkin Keski-Lännen paikat tulivat myös Pertulle tutuiksi ja aina löytyi joku suomalainenkin melkein mistä tahansa.

Olihan Perttu tietenkin oppinut sitä sekakieltä, jota siellä puhuttiin, kun kulkijoita tuli jokaisesta Euroopan maasta ja muualtakin. Vaikka suomalaisia tapasikin, alkoi kieli unohtua ja lapsethan jo puhuivat omana kielenään engelskaa, joka oli amerikkalaisten pääkieli.

Palaanpa kuitenkin vielä Pertun metsästysretkiin, kun niistä lapsenlapset ja niidenkin lastenlapset kuulivat tarinoita.

Muutto kauemmas

Saareen tultuaan he näkivät jo muutoksen tulleen eläinten joukossa. Veden laskeutumisesta olivat pantteri, ilves ja sudet saaneet uutta intoa. Taskurotat (opossumit) ja kaniini olivat jo syötyinä eikä ollut jäljellä niistä kuin muuan villatukko, peuroistakin oli yksi jo puoleksi syöty. Perttu meni nyt toiselle ja naapuri toiselle puolelle piirittämään saarta. 

Perttu ampui entisen matkakumppaninsa, pantterin, ja naapuri kaatoi karhun, sitten ammuttiin sudet ja supi, sitten peurat, jotka karhun kanssa olivat parhaassa arvossa ampujille. Katkueläimen (haisunäädän) he ampuivat viimeiseksi, ettei se katkullaan olisi heitä ajanut heitä pois paikalta, jossa heidän piti nylkeä eläimet. Lihat hakattiin kappaleiksi, pantiin nahkojen sisälle ja vietiin naapurin majaan, jossa Perttu levähti pari päivää.

Hän näki nyt, että hänen talonsa alku ei ollutkaan sopivalla paikalla. Siksi valitsi hän toisen paikan asuinpaikakseen, raivasi metsää pelloksi, aitasi sen, kylvi sekä rakensi itselleen tuvan ja nouti vaimonsa ja lapsensa uuteen kotiin asumaan. 

Uusi asuinpaikka olikin pitkästi Missouri virtaa ylöspäin, jossa jo Mustat vuoret kohottelivat kylkiään. Perttu oli nyt oppinut, etteivät virrat olleet niin luotettavia kuin kotona Oulujärven takamailla. Talo oli pystytettävä riittävän korkealle virtojen ulottumattomiin, vaikka ne mielellään näkösälä pitikin.

Samoille seuduille oli asettunut myös muita suomalaisia Pertun kotiseudulta ja jopa muutamia sukulaisiakin. Jokaisella oli omat kertomuksensa vaeltamisestaan uudelle seudulle ja siitä kaikesta, mitä olivat nähneet ja kokeneet matkansa varrella. 

Oli myös paljon houkutuksia hyvätuloisiin kaivostöihin ja myös seikkailuihin kullankaivajina. Niistä Perttu keskusteli monet kerrat kovin kiivaastikin vaimonsa kanssa. Levoton veri vaati etsimään aina jotakin uutta.

Antin saapasnahat

Kun kerran Koskelon Antilta karhu lahmasi kaurahuhtan,  mies siitä pahantekijän tahtoi tappaa ja vei kattilan viinaa kehtaille, sillä häntä juottaaksensa kuoliaaksi. 


Vaan ennenkuin karhu kerkisikään, sattui pääsemään miehen oma hevonen sinne ja joi viinan, josta kuoli niin ettei yksikään jäsen liikahtanut. Mitäs mies polonen muuta, — nylki nahkan ja kantoi kotiinsa. 


Näin tapahtui se karhun tappo: "Turkkia toivottiin, mutta saapas-nahkaa saatiin." tuumaili Antti apeana. 

Kauhu teki sopuisaksi

Kun nyt tukki oli tullut tarpeeksi lähelle saarta, pulahti Perttu hiljaa veteen, niin ettei pantteri olisi sitä huomannut, ja ui saarelle päin. Mutta tuskin hän oli vedessä, kun kuuli jäljessään jotakin porskahtavan veteen.  Hän kääntyi katsomaan ja näki pantterin uivan jäljessään. 

Hän luuli pantterin haluavan häntä ruoakseen, siksi ottikin puuk-konsa toiseen käteensä ja ui toisella kädellään, ajatellen kalliisti myydä henkensä pantterille. Mutta pantteri ei huolinut hänestä, vaan sekin tahtoi vain pelastaa henkensä. 

Niin uivat Perttu ja pantteri vieretysten sanaa puhumatta saarelle, kuitenkin päästi Perttu pantterin edelleen, ettei se tulisi koskemaan hänen jalkoihinsa tai hyppäämään hänen selkäänsä. Niin nousi pantteri ensin ylös maalle, ja jalkojen kopinasta, joka kuului saarelta, arvasi Perttu, etteivät eläimet tämän vieraan tuloa oikein hyvänä pitäneet, vaan pelkäsivät sitä. 

Mutta tuskin Perttu ennätti nousta vedestä saarelle, ennenkuin hän kuuli oman kadonneen uskollisen, hevosensa tutun hirnumisen. Se tuli juosten Pertun tykö, hiruui ilosta ja hieroi turvallaan isäntänsä hartioita. Kohta tarttui Perttu marhamintaan ja nousi hevosensa selkään, sillä siinä näki Perttu olevansa parhaiten suojassa pantterin julmuudelta. 

Sieltä alkoi hän nyt katsella kumppaneitansa, joitten seuraan  hän oli joutunut. Päiväkin alkoi koittaa ja sitä selvemmästi alkoi hän nähdä mitä ympärilla oli. Vedestä ylhäällä oleva kukkula oli aivan vapaa puista ja pensaista ja siellä oli merkillisesti sekavaa joukkoa, joka tulvan käsistä oli tähän joutunut. 

Perttu alkoi ajatella jo Noakin arkkia. Ensiksi oli siinä hän ja hevosensa, jotka olisivat halunneet olla kaukana tästä paikasta. Sitten oli hänen matkatutunsa, pantteri ja viisi metsäpeuraa. Vielä seisoi siellä ilves ja iso mustakarhu, likimain puhvelin kokoinen. Sitten oli supikoira, kaksi pussirottaa ja harmaakarhua, yksi kaniini ja vielä päälle yksi hirmuisen pahankatkuinen eläin. Tämä kyllä ei ollut vahingollisin, mutta kuitenkin ilkein, kun se voi kokonaan pilata ilman hajullaan.

Tämä eläinten määrä näytti Pertusta kummalta. Pantteri makasi aivan rauhallisena peurojen vieressä, vaikka peurat ovat sen tavallista saalistansa ja ruokaansa, sudet istuivat vieressä ja noin kolmen askeleen päässä näistä olivat pussirotat ja kaniini. — Siinä olivat karhut ja supi, mutta kaikki niin kesyinä, hiljaa ja lauhkeina kuin ne olisivat jo vuosikausia eläneet toistensa kanssa yhdessä. Tämmöistä kummaa ei ollut Perttu vielä koskaan nänyt. Oli, kuin vesi, jonka hädässä ne olivat uineet, olisi pessyt heistä pois kaiken julmuuden ja raivon.

Pedot eivät ollenkaan koskeneet, eivätkä yrittäneetkään koskemaan heikompiin eläimiin. Päivä tuli, mutta vesi oli alallaan, eikä tämäkään päivä tuonut erotusta tilanteeseen. Yö tuli ja se kului samoin rauhallisena. Kuitenkin liikkuivat eläimet välistä ja pitkäksi venyisi näitten kummallisia liikkeitä tuveta selittämään. Kuitenkaan heistä ei toinen toiseensa koskenut, vaikka nälkäkin jo tällä pitkällä ajalla lienee ollut melkoinen kullakin. Perttukaan ei ollut syönyt vuorokauteen, mutta ei hänkään uskaltanut koskea mihinkään eläimeen, sillä hän pelkäsi rauhan rikkomisesta tulevan yleisen keskinäisen sodan ja verenvuodatuksen.

  

Toisena aamuna näki Perttu veden laskevan. Veden jo niin laskettua että hevonen pääsi kulkemaan, nousi Perttu taas hevosensa selkään, josta hän oli laskeutunut maahan ja lähti kaikessa hiljaisuudessa ratsastamaan pois. Mutta yksikään eläin ei seurannut häntä. Vettä olikin vielä hevoista puolikylkiin ja siksi eivät muut eläimet olisi voineet häntä seurata muuten kuin uimalla. Perttu ratsasti suoraan naapurinsa majalle ja pysähtyi sen ovelle. Siellä hän ei viipynyt kauan. 

Hän lainasi naapuriltaan pyssyn ja lähti ratsastaen naapurinsa kanssa takasi tälle saarelle.

Voipa vielä jatkuakin, jos jaksan jauhaa tarinaa...

Tulviva Missouri

Yö ei ollut aivan pillkkopimeä, puissa oli merkkejä jotka olivat tien viittoina. Niitä seurasi hän nyt ajaen minkä hevonen voi kulkea tässä vesimäärässä. Kaukaa kuumotti metsäpuska, siinä oli uudistalo, johon hänen piti päästä. Hän ei ollut vielä  ennättänyt kulkea puolta-kaan matkaa, kun vesi nousi jo  rintaan asti. Palaaminen oli mahdo-tonta ja hevonen läähätti raskaasti. Se olisi kuollut, jos ei hän päässyt korkeammalle paikalle. Nyt alkoi olla hätä suurimmallaau. Perttu valmistui uimaan. Samassa putosi hevonen niin syvään, että vesi nousi Perttua aina rintaan asti. Taas nousi hevonen vähän, ja Perttu  tunsi sen uivan. Jos mihin päin hän  nyt ohjasi hevosta, niin eivät sen jalat pohjanneet. Perttu luuli hevosensa  kohta uupuvan ja kuolevan, sillä eihän se olisi jaksanut kauas uida semmoisen painon kanssa.

 Surkea oli Pertun tila. Yhä olivat vaimo ja lapsi hänellä mielessä, hän ajatteli kuoleman ainakin olevan edessään. Hevonen ui kuitenkin.  Vähän  mietittyää laskeusi Perttu takapuolelle ja otti kiinni hevosen hännästä. Painon näin selästä kevettyä ui hevonen taas helpommasti, mutta hitaasti  kului matka kuitenkin, eikä ollut toivoa päästä maalle.

                 Tällä tavalla venyi Perttu hevosen hännässä liki venäjän virstan, kun hän näki pimeässä jotakin tulevan alaspäin virtaa ja tarkasti katsottua näki hän sen olevan ison, oksattoman puun. Tälle mieli nyt Perttu päästä. Hän mietti, että hevonen voisi helpommasti pelastaa henkensä, kun hän ei enää hännässä riippunut. 

Puun likelle tultua hän päästi hevosen hännästä irti, tarttui kiinni puuhun ja kiipesi kahareisin sen päälle istumaan. Hevonen ui helpommasti eteenpäin ja katosi Pertun silmistä. Hän istui puun toisessa päässä, joka painui veteen, siksi siirtyi hän keskemmäksi, mutta samassa näki hän toisessa päässä jotakin mustaa, joka kyykistyi siinä. 

Taivas meni synkempäänn pilveen ja pimeni, niin ettei Perttu nähnyt mikä otus se oli, joka oli kiivennyt samalle tukille, mutta tarkemmin katsottuaan hän havaitsi sen olevan metsänpedon. Olisiko tuo karhu tai kukaties se on pantteri, mietti Perttu. Molemmat ovat hirmuisen julmia eläimiä. 

Tukki kääntyi päittäin ympäri useampia kertoja ja siinä tuli Perttu paremmin näkemään toisessa päässä olevan kumppaninsa, jonka silmät pimeässäkin kiiluivat ja siitä arvasi Perttu eläimen olevan pantterin. Tämä kumppani ei ollut Pertulle juuri mieleinen eikä hän enää koettanut siirtyäkään keskemmäs puuta, vaan koki pysyä toisessa päässä niin kaukana kumppanistaan kuin mahdollista. 

Siinäpä istui Perttu eikä tahtonut liikauttaa kättä eikä jalkaa, sillä hän pelkäsi saavansa pedon niskaansa, eikä hänellä ollut muuta asetta kuin suomalainen puukko. Pyssyn hän  oli menettänyt hevosen selästä alas tullessaan. 

Pertulla ei siis ollut halua käydä petoon käsiksi, kun sekään ei häntä ahdistanut. Hyvänkin tiiman istuivat he näin ja katsoivat toisiaan silmiin tukilla, jota virta kuljetti ja heilutti, niin että välistä toinen, välistä toinen painui veteen, jossa milloin Pertun milloin panterin täytyi vastoin mieltänsä kumarrella toisilleen.

Pantteri ei kääntänyt silmiään pois Pertusta eikä tämä pantterista, sillä Perttu arveli tämän parhaaksi keinoksi hillitä pantterin rajua mieltä.

— Tätä kummallista tilaansa miettiessä näki Perttu, että he lähenivät yhtä metsäpuskaa, johon vielä oli noin 3 venäjän virstaa, mutta tämäkin metsäpuska oli niin veden alla että ainoastaan puitten latvoja näkyi vedestä. Perttu päätti kuitenkin, jos tukki menisi niitten väliin ja tarttuisi johonkin kiinni, hypätä kiinni puihin ja kiivetä latvaan. Mutta samassa näkyi taas edessäpäin jotakita mustaa, joka nousi vedestä kuin saari. Mutta mistä tuli tämä saari?

Olihan Perttu nähnyt muutamia kukkuloita tällä suunnalla. Ne olivat luultavasti Indianien hautauspaikkoja, ja se luultava saari voisi olla sellainen hautauskukkula. Puu kulki sitä suuntaa. että sen piti tulla saarta likelle. Siksi aikoi Perttukin jättää olinpaikkansa, uida saarelle ja antaa pantterin kulkea yksinään, jos tämä niin halualsi. 

-- Ensin nähtyänsä saaren luuli Perttu sillä olevan pensaita, kun siinä näkyi mustia paikkoja, vaikka yhdelläkään Indianien hautauspaikalla ei ollut puita eikä pensaita. Mutta lähemmäs tultua hän näki että pensaat olivatkin eläimiä. Siinä oli peurojakin, sillä muuan pari haaraisia sarvia näkyi muitten seasta. Isompi eläin siellä oli nyös, mutta oliko hevonen taikka härkä, sitä ei Perttu voinut pimeässä erottaa.

Pertun seikkailut jatkuvat ehkä vielä, jos keksin jotakin...