Tulviva Missouri

Yö ei ollut aivan pillkkopimeä, puissa oli merkkejä jotka olivat tien viittoina. Niitä seurasi hän nyt ajaen minkä hevonen voi kulkea tässä vesimäärässä. Kaukaa kuumotti metsäpuska, siinä oli uudistalo, johon hänen piti päästä. Hän ei ollut vielä  ennättänyt kulkea puolta-kaan matkaa, kun vesi nousi jo  rintaan asti. Palaaminen oli mahdo-tonta ja hevonen läähätti raskaasti. Se olisi kuollut, jos ei hän päässyt korkeammalle paikalle. Nyt alkoi olla hätä suurimmallaau. Perttu valmistui uimaan. Samassa putosi hevonen niin syvään, että vesi nousi Perttua aina rintaan asti. Taas nousi hevonen vähän, ja Perttu  tunsi sen uivan. Jos mihin päin hän  nyt ohjasi hevosta, niin eivät sen jalat pohjanneet. Perttu luuli hevosensa  kohta uupuvan ja kuolevan, sillä eihän se olisi jaksanut kauas uida semmoisen painon kanssa.

 Surkea oli Pertun tila. Yhä olivat vaimo ja lapsi hänellä mielessä, hän ajatteli kuoleman ainakin olevan edessään. Hevonen ui kuitenkin.  Vähän  mietittyää laskeusi Perttu takapuolelle ja otti kiinni hevosen hännästä. Painon näin selästä kevettyä ui hevonen taas helpommasti, mutta hitaasti  kului matka kuitenkin, eikä ollut toivoa päästä maalle.

                 Tällä tavalla venyi Perttu hevosen hännässä liki venäjän virstan, kun hän näki pimeässä jotakin tulevan alaspäin virtaa ja tarkasti katsottua näki hän sen olevan ison, oksattoman puun. Tälle mieli nyt Perttu päästä. Hän mietti, että hevonen voisi helpommasti pelastaa henkensä, kun hän ei enää hännässä riippunut. 

Puun likelle tultua hän päästi hevosen hännästä irti, tarttui kiinni puuhun ja kiipesi kahareisin sen päälle istumaan. Hevonen ui helpommasti eteenpäin ja katosi Pertun silmistä. Hän istui puun toisessa päässä, joka painui veteen, siksi siirtyi hän keskemmäksi, mutta samassa näki hän toisessa päässä jotakin mustaa, joka kyykistyi siinä. 

Taivas meni synkempäänn pilveen ja pimeni, niin ettei Perttu nähnyt mikä otus se oli, joka oli kiivennyt samalle tukille, mutta tarkemmin katsottuaan hän havaitsi sen olevan metsänpedon. Olisiko tuo karhu tai kukaties se on pantteri, mietti Perttu. Molemmat ovat hirmuisen julmia eläimiä. 

Tukki kääntyi päittäin ympäri useampia kertoja ja siinä tuli Perttu paremmin näkemään toisessa päässä olevan kumppaninsa, jonka silmät pimeässäkin kiiluivat ja siitä arvasi Perttu eläimen olevan pantterin. Tämä kumppani ei ollut Pertulle juuri mieleinen eikä hän enää koettanut siirtyäkään keskemmäs puuta, vaan koki pysyä toisessa päässä niin kaukana kumppanistaan kuin mahdollista. 

Siinäpä istui Perttu eikä tahtonut liikauttaa kättä eikä jalkaa, sillä hän pelkäsi saavansa pedon niskaansa, eikä hänellä ollut muuta asetta kuin suomalainen puukko. Pyssyn hän  oli menettänyt hevosen selästä alas tullessaan. 

Pertulla ei siis ollut halua käydä petoon käsiksi, kun sekään ei häntä ahdistanut. Hyvänkin tiiman istuivat he näin ja katsoivat toisiaan silmiin tukilla, jota virta kuljetti ja heilutti, niin että välistä toinen, välistä toinen painui veteen, jossa milloin Pertun milloin panterin täytyi vastoin mieltänsä kumarrella toisilleen.

Pantteri ei kääntänyt silmiään pois Pertusta eikä tämä pantterista, sillä Perttu arveli tämän parhaaksi keinoksi hillitä pantterin rajua mieltä.

— Tätä kummallista tilaansa miettiessä näki Perttu, että he lähenivät yhtä metsäpuskaa, johon vielä oli noin 3 venäjän virstaa, mutta tämäkin metsäpuska oli niin veden alla että ainoastaan puitten latvoja näkyi vedestä. Perttu päätti kuitenkin, jos tukki menisi niitten väliin ja tarttuisi johonkin kiinni, hypätä kiinni puihin ja kiivetä latvaan. Mutta samassa näkyi taas edessäpäin jotakita mustaa, joka nousi vedestä kuin saari. Mutta mistä tuli tämä saari?

Olihan Perttu nähnyt muutamia kukkuloita tällä suunnalla. Ne olivat luultavasti Indianien hautauspaikkoja, ja se luultava saari voisi olla sellainen hautauskukkula. Puu kulki sitä suuntaa. että sen piti tulla saarta likelle. Siksi aikoi Perttukin jättää olinpaikkansa, uida saarelle ja antaa pantterin kulkea yksinään, jos tämä niin halualsi. 

-- Ensin nähtyänsä saaren luuli Perttu sillä olevan pensaita, kun siinä näkyi mustia paikkoja, vaikka yhdelläkään Indianien hautauspaikalla ei ollut puita eikä pensaita. Mutta lähemmäs tultua hän näki että pensaat olivatkin eläimiä. Siinä oli peurojakin, sillä muuan pari haaraisia sarvia näkyi muitten seasta. Isompi eläin siellä oli nyös, mutta oliko hevonen taikka härkä, sitä ei Perttu voinut pimeässä erottaa.

Pertun seikkailut jatkuvat ehkä vielä, jos keksin jotakin...

Pertun ensimmäinen talo

Jonkun vuoden oli Perttu vielä Missourin Hannibalissa, mutta kun muuttolaisia tuli alinomaa Euroopasta ja he menivät aina länteenpäin saamaan siellä vakinaista maatilaa, sillä asuaksensa ja näissä oli Pertunkin tuttuja ja sukulaisiakin, niin heräsi hänellekin halu lähteä saamaan omaa paikkaa ja omaa taloa.

Länsipuolella olevilta vuorilta laskee joukko sivujokia Mississipin ja tämän toisen haaran Missourin virtoihin. Vesi kohoaa välistä hirmuisen korkealle näissä virroissa ja peittää maat, jotka tulvan laskettua kasvavat erittäin hedelmällisesti. Kuitenkaan ei aina ole niin suuria tulvia, vaikka välistä että asukkaat ovat vaarassa. 

Perttu  jätti nyt Missourin Hannibaliin Maryn ja lapsensa sekä lähti länteen päin uudistalon paikkaa etsimään. 

Hän tulikin pienen sivujoen rannalle ja näki siinä maan olevan erinomaisen hedelmällisen. Siihen hän raivasi talonpaikan ja rakensi hirsistä eli paremmin sanoen pölkyistä mökin.

 Mökki oli jo valmiina, mutta seinien rakoja ei hän ollut vielä tukkinut eikä uunia vielä siihen muurannut. Muuta ei Pertulla ollut muassa kuin vanha hevonen, kirves ja pyssy.

                 Mielissään hän oli saatuaan talonsa jo tähän kuntoon, että hän kohta voi vaimoineen ja lapsineen siihen muuttaa. Työstä väsyneenä hän paneutui lattialle levolle ja nukkui raskaasti. Yöllä hän kumminkin heräsi tuntien vettä tulevan allensa. 

Taitaa sataa ulkona, arveli Perttu ensin, mutta toinnuttua hyppäsi hän ylös istumaan, kiiruhti ovelle ja saatuaan sen auki hän kauhistui katsoessaan ympärilleen. 

Noin neljän tynnyrin alan maata hän oli metsästä vasta raivannut ja siinä oli monia liki metrisiä kantoja, mutta nyt ei niistä näkynyt enää yhtään. Vesi oli kohonnut jo niin korkealle ja puitten välistä ei näkynyt enää muuta kuin kiiluva vesi. 

Perttu sieppasi heti kohta pyssynsä selkäänsä. Sitten meni hän hevostaan hakemaan, joka vähän matkan päässä potki ja juoksi ympäri puuta, jossa se oli kiinni. Satulan ja suitset oli tulva jo vienyt muassaan. Ainoastaan hihna, jolla se oli kiinni puussa, oli enää jäljellä. 

Nyt ei ollut muuta keinoa kuin nousta selkään ja lähteä hihnalla ohjaten ajamaan, mutta mihinkä, kun koko tienoo oli veden alla ja lähimpään uudistaloon oli toista penikulmaa. Tämä talo oli kyllä korkealla paikalla, mutta mitenkä nyt päästä sinne? Yö oli pimeä ja mahdoton oli seurata oikeaa tietä. Perttu mietti pitikö hänen odottaa päivää vai lähteä yön synkeydessä koettamaan päästä mainittuun uudistaloon. Mutta tätä miettiessä kohosi vesi koko ajan. 

Itse hän olisi kyllä voinut kiivetä puuhun odottamaan veden laskeutumista, mutta hevonen olisi häneltä kuitenkin hukkunut ja tämä eläin oli Pertulle sangen kallis. Siksi alkoi hän ajaa eteenpäin. Pertulla oli surkea yö, kuolema edessä ja mielessä olivat hänellä vaimo ja lapsi.

jatkuu...

Tyhjä vene

 Myrsky meni menojaan, mutta Matin airojen loisketta ei kuulunut. Kianta hohteli marraskuisessa aamussa kimmeltävänä, mutta jokin aavistus jo ahdisti Kristiinan mieltä. 

Töistä ei tahdo tulla mitään. Aina on palattava rannalle. Kukaan ei souda Rönttölän lahteen ja liian kapea on näkymä järvelle. 

Levottomuus pakottaa jalat ohjautumaan polulle, joka vie lahden suulle, niemeen, josta näkee kauemmas. Lapset jäävät kahdestaan. Askeleet muuttuvat kiireisemmiksi ja lopulta hän melkein juoksee.

Jo aukeaa näkymä lähes koko laajalle Kiannalle, mutta soutajaa ei näy. 

Ketään ei näy. 

Kristiina havahtuu.

Lapset jäivät yksin. 

On palattava. 

On odotettava.

Paluumatkalla jokainen askel tuntuu edellistä raskaammalta, kunnes jälleen toivo palaa. 

Vauhti kiihtyy ajatuksesta, että Matti on palannut silläaikaa, kun hän juoksenteli niemessä. 

Eihän niemen metsästä näe rantaa eikä kuule airojen ääntä. 

Varmaankin Matti on jo kotona ja ihmettelee Kristiinan katoamista. 

Eihän Markettakaan osaa kertoa, minne äiti on mennyt, kun ei tiedä.

Olihan aivan hullua lähteä kertomatta. 

Lapset ovat siellä yksin, jos Matti ei ole tullut. 

Tietenkin Matti on tullut ja lapset riemuitsevat ja nyt on kiire suolaamaan kalansaalista. 

Kristiina juoksee hengästyneenä.

Pettymys iskee melkein jalat alta, sillä Matin venettä ei ole kotirannassa ja tuvasta kuuluu lasten itku. 

Kompastellen Kriistiina tormaa sisälle ja lapset ovat heti hänen helmoissaan. Itku tarttuu äitiinkin kunnes vähitellen kaikki rauhoittuvat. Tupaan tulee hiljaisuus. 

Kuuluiko ulkoa jotain? Loiskuvatko airot järvellä. Pikku-Matti on jäädä jalkoihin, kun kaikki kolme ryntäävät ulos kirpeään syysilmaan. 

Ensin ei näy mitään kyyneliltä, mutta sitten silmä tavoittaa etäisyydestä airon välähdyksen. 

Toivo herää jälleen. Matti on ollut jossain kauempana myrskyä pitämässä. 

Siksihän mies on viipynyt.

Vähitellen vene lähestyy, mutta soudun rytmi ei ole tuttu ja miksi vene näyttää niin pitkältä. Tämä soutaja soutaa hitaammin. Vedoissa ei ole semmoista tarmoa, kuin Matin vedoissa. 

Kuka sieltä tulee? 

Kristiina nostaa Matin syliinsä ja Marketta tarrautuu helmoihin.

Jotakin tuttua siinä soutajassa on ja nyt näkyy jo, että veneen perässä on toinen vene. 

Sehän on appi, Koskelon Henrikki. 

Helpottaa nähdä tuttu mies. Vaikka Henrikki onkin jo kuuden kymmenen, niin kyllä hän silti on vielä vetreä tervaskanto pienestä koostaan huolimatta. Voihan olla, että pitkä soutu on väsyttänyt miehen soutamaan tarmottomasti.

Kristiina rientää auttamaan venee rantaan ja tuntee samalla perässä olevan veneen Matin veneeksi. Mutta missä on Matti?

-Teiltä oli päässyt vene karkuun. Tulin palauttamaan, kun satuin saamaan sen kiinni tuolla järvellä.

-Missä Matti on?

-Eikös se ole kotona?

-Lähti ennen myrskyä verkkoja kokemaan.

Nyt jo Henrikkikin alkaa aavistella onnettomuutta. Vetävät yhdessä Matin veneen teloilleen. Kumpikaan ei puhu. Vain ajtukset saavat kädet vavahtamaan venettä ylös kiskoessa. 

Jotenkin vene tuntuu kovin tyhjältä.

 Jotakin on vialla. 

Airot? 

Vain toinen airo on vitsashankaimessaan. Toinen vitsas on poikki ja airo poissa. Henrikki ja Kristiina katsovat totisina toisiinsa. 

Kumpikin aavistaa, ettei Matti palaa koskaan. Matti on liittynyt niiden monien joukkoon, jotka Kianta on vienyt syvyyteen.

Raskaat ovat askeleet rannasta tupaan. Siinä istutaan puhumatta. Marketta katsoo ihmeissään, sillä tavallisesti iloinen ukki on aina siepannut hänet ilmaan ja nauranut lapsen pienelle pelolle takkuisen partansa keskeltä. Nyt tuntuu pelottavammalta kuin myrsky. 

Tunnelma tarttuu ja kurkku tuntuu karhealta ja Mattikin pillahtaa itkuun. Missä on isi?

Viimein Henrikki kohottautuu.

-Pärjäätkö täällä jotenkin. Minä menen Heikin ja Antin kanssa etsimään Mattia. Voihan olla, että vene on päässyt karkuun ja Matti yrittää päästä maitse kotiin.

Pienen pieni toivonkipinä heräsi vielä Kristiinan mielessä ja se sai lopulta itkun purkautumaan pidäkkeettömänä. 

Lapset tarrautuvat taas helmoihin ja itku tarttuu. 

Henrikkikin pyyhkäisee silmäkulmaansa kumartuessaan ulos ovesta.

Koskelan tilan alku Amerikassa.

Kun joku kerran kyseli, että miksen mitään kirjoittele Amerikan Koskeloista, niin rakentelenpa tähän jatkokertomuksena Amerikan asuttamisesta Koskeloilla sitä mukaa, kun jaksan juttua kehitellä. 

Perttu Koskelon, uudistalon asujan, elämää Amerikassa.

Tämä mies lähti Pohjois-Amerikkaan onneansa kokemaan jo 1800-luvun puolivälissä Ristijärveltä. Hän tuli Missisippi virran tykö, meni ylöspäin tätä virtaa Missouriin. Nuori mies hän oli, ja elämä yksinäisyydessä tuntui hänelle tukalalta; varsinkin kun hän oli omasta maastaan kaukana, tunsi hän olevansa yksinään koko maailmassa. Päivät hän teki työtä, yöt makasi kortteeripaikassaan ja tällä lailla ahkeruudellaan hän oli koonnut itselleenjo  rahojakin.

Eräänä iltana hän palasi jälleen työstä. Hämärässä kävellessään kaupungin katua, kuuli hän erään vaimonpuolen ääuen syrjäkadulla huutavan apua. Kohta oli Perttu valmiina juoksemaan katsomaan tätä. Siellä hätyytti joku mies neitosta, joka kori kädessä soti häntä vastaan. Silmänräpäyksessä oli Perttu miehen niskassa ja antoi tälle semmoisen paukauksen, että mies lensi kadulle selälleen. 

Neidin korista olivat leivät lentäneet kadulle ja kun tämä punastuen katsoi pelastajaansa silmiin, kiitteli hän samassa häntä tämmöisen avun edestä. Perttu kokoili myös neidon kaluja ja samalla pyysi saada saattaa neidin tämän kotiin. Mary, se oli neidin nimi, kiitti taas niijaten Perttua, ja niin menivät nyt molemmat Maryn isän tykö, melkein puhumatta. 

Siellä selvitti Mary isälleen, kuinka tämä nuori mies oli hänen pelastanut vaarasta ja suojassaan saattauut hänen kotiin. Samassa tuli myös Maryn äiti, joka oli jo vanhanlainen ihminen ja sanoi: ”Enkö minä usein ole kieltänyt sinua, Mary, menemästä näin myöhään ulos leipää ostamaan. Siinä sen näet, että yksinäiselle tytölle voi vaarakin olla tarjona". 

Sitten kiitti vaimo vierasta, että tämä oli auttanut hänen tytärtänsä hädästä. Siinä nyt istuttiin ja tuumattiin ja Perttu söi iltasta tämän perhekunnan kanssa. Mary, joka toi ruokaa pöytään, silmäili ikäänkuin varkain vierasta ja kun tämä sattui silmänsä luomaan neitoseen , punastuivat Maryn kasvot. Eipä tämä silmäin luominen välttynyt Maryn vanhemmiltakaan näkemättä, sillä vieraan pois mentyä näki äiti velvollisuudekseen varoittaa tytärtään.

Mutta tyttären sydän oli jo lämmin vierasta kohtaan ja Perttu kävi tästä lähin usein tämän perhekunnan majassa eikä ollutkaan enää outo ja vierottava vieras. 

Näistä kyläilyistä seurasi se, että eräänä päivänä tuli Perttu perheen isän tykö ja pyysi tytärtä, Maryä, vaimoksensa. Kun Perttu oli ahkera ja tarkka mies ja Mary rakasti Perttua, eipä muuten käynytkään kuin että näistä tuli parikunta.

jatkuu ehkä joskus...

Marraskuun unia.

“Oli synkkä ja syksyinen yö...” ja se oli todellisuutta Kiannan Röntölässä 1769. Kiannan järvi oli kuohunut raivoisana koko yön ja pienessä tuvassa lapset olivat olleet levottomia ja kauhuissaan tuulen ulvoessa nurkkien salvoksissa.

Marketta oli vasta täyttänyt neljä vuotta ja yritti rauhoitella vajaan kahden vuoden ikäistä Mattia äiti-Kristiinan juostessa tuon tuostakin ulos katsomaan, josko isä-Matti tulisi turvallisesti kotiin.

Kyllähän Kristiina luotti Matin veneenkäsittelytaitoon. Aikuinen mieshän yli kolmikymp-pinen Matti oli ja kainuulaiseen tapaan jo lapsesta soutamaan oppinut. Myrsky oli vain alkanut niin yllättäin ja ilman tavallisia enteitä. Oliko Matti osannut suojautua johonkin poukamaan?

Syksy oli muuten ollut hyvä ja kaskesta oli saatu tavallista parempi sato. Nauriita oli maakuopassa pitkälle kevääseen ja ruistakin monet säkit. Kristiina oli poiminut marjat laajasti mökin ympäristöstä ja survonut puolukat tiinuihinsa ja tehnyt terveellistä mehua mustikoista ja pihlajanmarjoista niinkuin kotona Juntusessa oli oppinut. Isolihakin oli osunut Matin ansaan ja siitä oli savustettu makoisaa suolapalaa koko talven tarpeisiin. Olihan kalaakin jo saatu, mutta vielä piti saada Kiannan muikkua ja siikaa. Niitä verkkoja Matti oli lähtenyt kokemaan. Kainuun talvi on ankara ja talveen oli varustauduttava kaikella saatavissa olevalla eväällä.

Ei kuulu Mattia tulevaksi. Kaipa hän pitää pahaa keliä jossakin rannan majapahasessa.

 Kristiina pyrähti taas sisään tuvan ovesta. Marketta tuijotti lavitsalta silmät pyöreinä kysy-myksistä ja Matti tuhersi itkua. Nälkäkö sillä? Jo kohta kahden vuoden ja aina rintaa vailla. Kristiina asettui istumaan ja otti Matin syliinsä. Tasainen lutkutus rauhoitti häntä itseäänkin. Pelko katosi jonnekin taustalle.

Niinkuin monesti ennenkin mieleen palasivat viiden vuoden takaiset tapahtumat. Juntuseen oli tullut yövieraiksi metsämiehiä. Tuttuja miehiä olivat molemmat. Koskelon Henrikki oli vanhimman poikansa kanssa ollut kiertämässä virkapolkuaan ja  poikkesivat samalla yöpymän Juntuseen, kun talo oli sopivan matkan päässä Koskeloiden pyyntimaista.

Niinhän sitä puheltiin, mutta taisi olla varsinaisena asiana tutustua tarkemmin Juntusen tyt-täristä tähän Matille sopivaksi katsottuun Kristiinaan.

Johan olivat yöt pitkiä siinä marraskuun lopuilla vai olisiko ollut jo joulukuu. Eipä niitä kuukausia niin tarkkaan tullut merkittyä. Varhain oli kuitenkin päretuikku jo pitänyt sytyttää eikä sen valo aivan joka nurkkaan yltänyt. Ukot olivat istuneet raheillaan ja äiti-Marketta oli tuonut maistettavaksi panemaansa sakeaa olutta.

Koskelon Henrikillä oli semmoinen maine, että olipa joskus nuoruudessaan laittanut tiineeksi Laurosen Vapun, joka oli sitten kastanut poikansa Henrikin kaimaksi, mutta ei ollut Henrikki Vappua nainut, vaan oli ottanut emännäkseen Haapalaisen Briitan. Briitta olikin jo kolme kuukautta häitten jälkeen pyöräyttänyt saunassa tämän Matin vuonna 1738.

Niin siinä pimeni pirtti ja himmeni päretuikkukin. Käsikopelolla nuoret joutuivat tekemään lähempää tuttavuutta eikä se pelkäksi käsikopeloksi tainnut jäädä, sillä kevätpuolella äiti alkoi katsella vähän pitkään Kristiinan pyöristymistä.

Vaikka vähän epäiltiin, ettei Matti ollut niissä hommissa aivan ensikertalainen, niin kyllä hänet vävyksi kelpuutettiin ja äitikin leppyi, kun  toinen syyskuuta 1765 syntynyt terve tytär syntyi mummonsa kaimaksi.

Olihan Koskelon Matti vienyt Kristiinan vihille sentään jo kesäkuun puolessa välissä juuri kasken kylvön ja heinänteon välisenä aikana, kun ahvenenkutukin oli jo ohitse ja Kiannan siika järven syvänteissä.

Pianhan siinä arki pakkasi päälle kesällä maha pystyssä töitä tehdessä ja pientä tupasta kodiksi muuttaessa. Kesken nauriinnoston se pikkuinen Marketta tuli maailmaan ja nyt se tuossa kiehnäsi äidin kainalossa turvaa hakemassa ja osasi olla jo apuna pikkuisen Matin hoitamisessa.

Taas tuli mieleen miehen viipyminen. Ei tässä voinut jäädä marraskuun unia uneksimaan. Markettakin oli varmasti nälkäinen, vaikka ei sitä peloltaan muistanut. Kristiina kaivoi nauris-säkistä kolme kookkainta naurista. Vielä ne olivat niin tuoreita, ettei tarvinnut niistä hauikkaita tehdä.

Halkaisu riitti ja mäihääminen. Päälle mustikkamehua ja sitten nukkumaan. 

Isi tulee kohta.

EIPÄ NIIN PALJON AIKAISEMMIN

Itseasiassa 1555 julkaistiin Olaus Magnuksen suuri tutkielma pohjolasta. Siitä muodostui pitkiksi ajoiksi auktoriteetti, jonka mukaan pohjoisen asukkaat luokiteltiin villeiksi raakalaisiksi, jotka eivät osanneet edes vaatettaa itseään muilla, kuin eläinten nahoilla.

Jos elämä täällä oli niin alkeellista, niin mitä tolkkua oli lähettää samoihin aikoihin savolaisia raivaamaan Oulujärven takamaita kaskiviljelykselle?

Selitystä voi etsiä vaikka siitä, että Olaus oli tiedemies, joka ei varsinaisesti itse käynyt paikanpäällä tutustumassa aiheeseen, josta kirjoitti, vaan pääasiassa toisteli jo tuhat vuotta aikaisemmin vanhentunutta tietoa. Mikäpä oli toistellessa. Eipä paljonkaan siihen aikaan Suomen ( jota ei oikeastaan vielä ollutkaan) alueella historiaa kirjoiteltu. Mitä kirjoitettiin, kirjoitettiin Turussa ja piispojen palatseissa. Väärä tieto ei edes kulkeutunut asianomaisten oikaistavaksi.

Hallitsijoille tällainen tieto oli sikäli sopivaa, ettei paikallista väetöä voinut oikeastaan edes ihmisiksi luokitella. Kohtelu voitiin soveltaa sen mukaan.

Voihan se olla, että tiedot elintavoista osittain pitivät paikkansa, mutta jonkinlaista kangastakin oli kuitenkin kudottu jo muutamia vuosisatoja takamaillakin. 

Suurin ero lienee ollut siinä, ettei niillä vaatteilla koreiltu, vaan niitä tehtiin käytännön tarpeitten mukaan. 

Lammas oli ollut kotieläin jo vuosisatoja eikä sitä varmasti pelkän lihan takia ruokittu. Luultavasti villaa kuitenkin enemmän huovutettiin kuin kehrättiin ja kudottiin.

Lämmintä suojaa siitä saatiin ja se oli rasvaisena vettähylkivääkin.

Koreita asusteita nähtiin vain kruunun sotilailla.

Olaus Magnuksen kartan painatuksen ajoista sata vuotta eteenpäin ja jo löytyy Puolangan Askanmäestä Koskelon Henrikin kaski. 

Puoli sataa vuotta kului ja pojanpojan poika toi jo ruotupalveluksesta kotiin palatessaan mukanaan merkillisen aarteen. 

Se oli läpinäkyvä levy, jota hän oli varsin varoen kuljettanut mukanaan halki korpien. 

Hänen mökkiinsä tuli siellä korvessa ensimmäinen lasi-ikkuna ja sitähän käytiin ihmettelemässä ja arvelemassa, ettei se varmaan lämmintä pidä eikä pakkasta kestä. 

Kestipä kuitenkin siihen asti, että ryssä sen rikki iski ryöstöretkellään.

Ensimmäinen satu

Olipa kerran entimuinaisina aikoina nokkela miekkonen, josta ei itse kuningaskaan saanut selvää oliko mies lintu vai kala. Kaukana korpimaillahan se mies asui eikä hirmuisen halukkaasti ihmisten ilmoilla näyttäytynyt. Aivan armoitettu kalamies oli toki miekkonen ja osasikin  taitavasti lepytellä niin Ahdin kuin Wellamonkin ajelemaan karjaansa juuri tämän miekkosen pyydykseen. 

Kyselivätpä harvoin paikalle osuvat naapurit:-”Kuinka ihmeessä sinä saat niin mahtavia saaliita, kun ei meidän pyyntöihin juuri ahvenen tirriäistäkään?” 

- Noo, olipahan annillaan,- tuumaili miekkonen ja köntysteli matalan mökkeröisen pihaan. 
-  Kohta siellä vaimokulta jo perkkaili kalasaalista tyytyväisin mielin ja laulaa luikkaisi laulun miehensä kunniaksi. 

Hyvin antoi myös Tellervo karjastaan ja talvella Tapio juoksutti isonkin lihan miekkosen iloksi. 

Kaski antoi naurissatoa runsaammin kuin toisille ja kyllä siinä vähät naapurit jo kävivät kovin kateellisina pellon laidassa katselemassa, mutta eipä auttanut juuri ilkeästi haastella, sillä nokkela mies antoi mielellään kaikesta saamastaan hyvän osan vähemmälle jääneille. 

Tietenkin oli nokkelan miehen vaimo tavallista kauniimpi, tyttäret terhakampia ja pojat pontevia. Oli oli ja niitähän riitti . 

Sitäkin naapurit utelivat, että miten niitä lapsia niin runsaasti kertyi, mutta miekkonen se vain tuumaili, että onpahan ollut annillaan. 

Sekin vielä kummastutti, että jos vaikka sattui vaimo kuolla kupsahtamaan, niin eipähän tarvinnut yliaikoja leskensänkyä maata, kun oli jo uusi vaimo lasten äitinä ja entistäkin iloisempi ja 
kauniimpi. 

Lopulta jo naapurit kantelivat kuninkaaseen, että on heillä mokoma naapuri, joka koko kyläkunnan, jos ei peräti lääninkin, kaiken onnen käyttää. Ei jää toisille kuin rippeitä eikä aina niitäkään. 

Kuningas kyselemään, että mikä se semmoisen miehen nimi sitten lienee. 

Ei sille oikein nimeä tiedetty. Etunimi oli Henrikki, mutta mikä sitten lienee sukuaan. Liekö lintu vai kala. 

Olkoonpa sitten vaikka Koskelo. Eihän siitäkään oikein saa selvää kaikin ajoin, kun se asustaa yhtä mukavasti niin vedessä kuin ilmassakin.— Niin viisaita haasteli kuningas ja päätti kohta karkoittaa Henrikki Koskelon kauas Oulujärven takaisiin erämaihin, ettei ole naapuriensa onnea viemässä. 

Mikäpä siinä. Eihän siinä auttanut, kun kuningas itse suvaitsi määrätä ja virkamiehensä laittaa viestiä toimittamaan. Niin oli Koskelon Henrikin lähdettävä uusia kaskia raivaamaan. 


Ei ottanut Henrikki siitä isompia murheita. Kerättiin vähäiset kimpsut ja kampsut reppuselkään ja lähdettiin polkemattomia polkuja sydänmaita kohti. 


Olihan siinä taivalta taivaltaa, mutta aivan mukavasti antoi niin Ahti kuin Tapiokin karjastaan Henrikin pesueelle särvintä ja matka taittui. 

Kun oli tarpeeksi kauan taivallettu, niin Puolangan laajaan korpeen siinä oli jo kulkeuduttu ja sinne ensimmäinen turvekammi rakennettiin yösijoja varten ja tietenkin toinen saunaksi. 

Pianhan sinne kotiuduttiin ja asetuttiin elämän ja olemaan ja niin siitä sitten syntyikin monta tarinaa. 

Ihan omasta päästä... ja pelkkää kuvitelmaa, jossa kaikki on yhtä totta kuin sadussa.